Perheeni sai ensimmäisen tietokoneen vuonna 1996. Kyseessä oli mustanpuhuva 120 megahertsinen MikroMikko Indiana PC, johon liittyy paljon rakkaita muistoja. Tietokoneen mukana tuli hervoton laatikollinen kaikenlaisia ilmaisohjelmia ja pelejä. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden ja se oli Klik & Play, jonka pelkkä alkuintro palauttaa mieleen kultaisen lapsuuden.

Kyseessähän oli siis pelinteko-ohjelma, jolla Matti Meikäläinenkin pystyisi tekemään oman pelin ilman minkäänlaisia ohjelmointitaitoja. No, eipä me pentuina silti ymmärretty yhtään sen päälle ja pelimme olivat lähinnä animaatioita, joissa auto ajaa ihmisen päälle ja molemmat räjähtävät. Räjähdykset jäivät tietenkin ruudulle räiskymään, sillä emme tienneet, miten sen räjähdysanimaation saisi katoamaan yhden posauksen jälkeen.

Tyydyimme täten pelailemaan "Klikken Plein" valmiita pelejä, jotka ilmeisesti olivat vain esimerkkejä, mitä ohjelmalla voi tehdä. Silti niitä pelattiin samalla innolla ja ehkä innokkaammin kuin nykyään täysiverisiä 60 euron hintaisia vuoden pelejä.

Joskus yläasteella ihan piruuttani päätin kokeilla Klik & Playta vanhojen aikojen muistoksi. Lopulta hurahdin ohjelmaan pariksi kuukaudeksi ja sain valmiiksi ensimmäisen ja viimeisen pelini. Se oli Secret Cult. Secret Cultin juoni on aika epämääräinen, jos sitä juoneksi voi edes kutsua. Kaukana jossain viidakossa oudosti viikinkejä muistuttavat heput uhraavat läheisestä kylästä ryöväämiään pikkulapsia avaruusoliolle. Apuun lähetetään kung fu -mestari, jolla myös pelataan. Hetkonen! Onhan juoni vähintään yhtä hyvä kuin Marioissa!

Kung fu -mestari ei tarkoita sitä, että pelissä pystyisi hakkaamaan vihollisia. Ei, pelissä ei pysty tappamaan vihollisia, muuta kuin joitakin pomoja "väsyttämällä", eli väistelemällä niin kauan, että ennaltamäärätty loppu koittaa. Tämä johtuu siitä, että en koskaan oppinut hallitsemaan Klik & Playn kaikkia niksejä ja pahin puute olivat energiamittarit ja vihollisten tuhoaminen. Näin ollen vihollisia piti vain väistellä ja selvittää tasoloikkaradat läpi.

Paras ja viihdyttävin osa peliä ovat kuitenkin musiikit. Kaikki parhaimmat midit vanhoista NES-klassikoista on nimittäin ympätty peliin. Aivan viimeisissä kentissä opin tekemään omia tekstuureja, joten retrofiilistä tulee mm. Super Mario Bros. -lattioista ja Mega Man -tikkaista. Tasoloikkakliseissäkään en säästellyt. Raivostuttavinta pelissä ovat kuitenkin melkoiset bugit, joiden takia ainoastaan yksi kaverini on päässyt pelin läpi ilman minun ohjeitani.

Nyt viitisen vuotta myöhemmin peliä pelatessani hämmästyin, miten se voi olla 14-kesäisen hengentuotetta. Mieleen tulee ennemmin korkeintaan 10-vuotiaan pikkupojan räpellys. Silti olen jollain kierolla tavalla ylpeä tuotoksestani. Toisaalta olen joskus ylpeä myös siitä, minkälaisen tuotoksen olen saanut porsliinille laskettua...