Pakkohan tämä hieno ominaisuus on jossain välissä ainakin kunnolla testattava, joten teenpä sen nyt, enkä edes tyylillä.

Viime aikoina demotarjonta on ollut kyllä todella kovaluokkaista. On Eternal Sonataa, Warhawkia,  ja muun muuassa Valkyrie Chroniclesia, joten kovinkaan tylsiä hetkiä ei ole eteen mahtunut. Tässä nyt vähän fiiliksiä muutamista demoista:

Eternal Sonata

Näkemieni videoiden perusteella peli on vaikuttanut muuten perushauskalta roolipeliseikkailulta, mutta taistelusysteemi on arveluttanut. Toki suhteellisen suuri taistelukenttä, jossa liikkuminen on tietyllä tapaa jopa vapaahkoa kuulostaa ideana tähän asti hyvältä ja se tuokin mieleen muun muuassa Star Ocean - sekä Tales of -sarjat. Kuitenkin kun mukaan on tungettu vielä jokaiselle taistelijalle vuorot sekä niukka aikaraja, jonka sisällä vuoron toiminnat on saatava pakettiin, heräsi minulla mielikuva samalla tylsistä, kuin myös jollain tapaa häslingiksi menevistä taisteluista.

Mutta oi kuinka väärässä olinkaan. Taistelut ehkä näyttävät sivustakatsojana ollessa tylsiltä, mutta kun itse pääsee nappeja hakkaamaan ja suorittamaan vuorossa aiottuja asioita mahdollisimman nopeasti, on pelaamisenilo kyllä kumman hyvin havaittavissa. Aikarajakaan ei tunnu kuin positiiviselta asialta. Nyt hahmojen sijoituksia, iskuja ja oikeastaan kaikkia toimintoja joutuu miettimään tarkoin, mutta siltikään pelatessa ei paniikki iske päälle. Samalla tiettyyn aikaan rajatut vuorot tekevät taisteluista todella nopeita makupaloja, toisin kuin esimerkiksi Breath of Fire: Dragon Quarterissa, jossa vuorot toimintoineen määritellään pisteillä ja taisteluiden pituudet lasketaan minuutteina.

Hienoa taisteluissa on myös niiden yksinkertaisuus. Jokaisella hahmolla on kerrallaan käytössä tavaroiden hyödyntämisen lisäksi kolme erilaista hyökkäystä, joista kaksi määräytyy siitä, onko hahmo pelialueella valossa vaiko varjossa. Juuri jälkimmäinen mainitsemistani kikoista korostaakin jälleen hahmojen sijoittumisen tärkeyttä ja pakottaa joissain tilanteessa oikeasti miettimään tekosiaan. Taktikointista onkin pyritty saamaan sitä pelin kovinta sanaa, mutta olen ikävä kyllä kuullut pelin olevan suht helpohko, joka voikin johtaa pelkkään aivojen hermolomaan.

Hauskaa pelaaminen on kuitenkin ollut, ja voinkin nyt kymmenen kertaa demon läpäisseenä sanoa, että kun Eternal Sonata tänne Eurooppaan PS3:lle ilmestyy, on se vain saatava. Hauskojen taisteluiden lisäksi kun puoleensa on vielä vetämässä kaunis ja mukavan värikäs grafiikka sekä hienot musiikit!

MotorStorm: Pacific Rift

Ensimmäinen MotorStorm ei varsinaisesti koskaan iskenyt. Toki ajelu oli aikansa hauskaa ja grafiikkaa tuli ihailtua, mutta lopulta ratojen vähäinen määrä, rasittava soundtrack, vauhdintunteen puute sekä järkyttävä tekoäly veivät kiinnostuksen pelistä nopeasti. Näin ollen Pacific Riftiäkään ei ole kauhean suurella innolla tullut odoteltua, vaikka muun muuassa maisemat ovatkin muuttuneet sekä kehitystiimi on jälleen kokemusta rikkaampi.

Ja pakko se on oltava iloinen, etten tätä odottanutkaan. Demo ei nimittäin iskenyt mitenkään kummoisesti. Ajelu itsessään on sitä perushauskaa menoa, jota nähtiinkin jo ensimmäisessä MotorStormissa, mutta se taas johtaa siihen, että vauhdintunne on jälleen täysin tiessään ja pelaaminen muuttuu lopulta tylsäksi säätämiseksi. Samalla minun on myös ihmeteltävä demossa olevaa kenttää, josta tuli hyvin paljon mieleen jo ensimmäisessä Moottorimyrskyssä nähty pienrata, joka tällä kertaa oli tosin siirretty hieman vehreämpään maastoon.

Jos jotain edistystä on kuitenkin lähdettävä hakemaan, niin tekoäly ainakin näinkin laajan radan omaavassa kentässä tuntui parantuneen. Oikeastaan kertaakaan en joutunut pelaamisen aikana kiroamaan sitä, kuinka romurallia rakastava AI roikkuu hanurissa ja kyljessä kiinni seuraavat kymmenen minuuttia. Täytyyhän sekin myös myöntää, ettei musiikki saanut aivoni vuotamaan verta...vielä.

Valkyrie Chronicles

Harvoin kyllä tulee odoteltua peliä, josta ei varsinaisesti ole tiennyt muuta kuin, että sillä on jotain yhteistä sellaisten sanojen kanssa kuten ”taktinen” sekä ”roolipeli”. Tosin, eipä sitä välttämättä muuta tarvitsekaan, sillä nuo kaksi sanaa kuulostavat korviini jo hyvältä.

Juuri tiedottomuudesta johtuen myönnänkin Valkyrie Chroniclesin demon tulleen minulle täyttenä shokkina. Tuliluikkuja? Toisen maailmansodan fiilis? Puolireaaliaikaiset taistelut?!! Ummehtunut japsiropemeininki saisi siis kunnolla tuuletusta, ja ilmeisesti todella raikasta sellaista. Juuri tästä johtuen olinkin demoa pelatessani todella innoissani jo tutoriaalin ensiaskelista lähtien tietämättä edes siitä, että pelillä oli vielä parit muut ässät perstaskussaan. Näistä ominaisuuksista eniten minut vakuutti se tyyli, jolla peliä pelataan: ensin valitaan hahmo, liikutetaan tarpeeksi hyvään ampumapaikkaan, mutta kuitenkin suojaisaan sellaiseen, ja pistetään tuulemaan. Yksinkertaista puuhaa, mutta silti niinkin pieni asia kuin suoja tuo peliin lisäksi yllättävän paljon iloa sekä mietittävää.

Ja hauskuus sen kuin lisääntyi, kun puikkoihin saatiin lopulta vielä erilaisia yksiköitä, jotka ainakin demossa tuntuivat juuri sopivan vaihtelevilta ominaisuuksiltaan, mutta silti käytännöllisiltä. Tankki jyrää rivisotilaita, sinkomies kiusaa tankkeja, scoutit heikentävät vihollisten etu- ja takalinjaa sekä tietenkin suosikkini, eli sniper napsii taustalta muutaman häirikön pois sieltä sun täältä.

Kuitenkaan mikään ei kestä ikuisesti. Ensimmäisen testisession lopussa oli selkeästi jo havaittavissa pientä tympääntymistä, joka viimeistään toisella peluukerralla nousi kunnolla esiin. Toki suojapainoitteinen juoksentelu tuntuu edelleenkin ideana hauskalta, mutta tylsäksi se siltikin käy väkisin, ja selkeästi ikävän nopeasti. Eivätkä taistelut edes ole pelin ainoat osa-alueet, jotka tähän luokkaan lasketaan, sillä samalla myös peli graafinen ulkoasu tuntui omiin silmiin alkujaan komealta ja tyylikkäältä, mutta alkoi lopulta risoa liiallisella ”vaaleudellaan”. Kypsyin myös kumman nopeasti 1900-luvun puolenvälin maaseutumaisemaan.

Demo siis iski kuin salama, mutta alkoi myös samalla rasittaa lähes yhtä nopeasti ja yllättäen. Jos siis kokoversio ei lisää mukaan jonkinlaista monipuolisuutta taikka muuten vain vaihtelua, jää tämä tekele kyllä väkisinkin hyllyyn.

Brothers in Arms: Hell's Highway

Muutama vuosi sitten kaivoin lahjakääreestä BiA: Route to Hill 30:n PC:lle, ja joudun myöntämään, että pidin siitä. Olin noihin aikoihin hyvinkin kokematon, mitä FPS-genreen tulee, joten mikään kauhean hektinen meno ei minulle maittanut, kun taas rauhallinen, hieman jopa jonkinsortin mietintää vaativa eteneminen tuntui jopa hauskalta. Kuitenkin pelin ollessa PC:lle, jäi se nopeasti hyllyyn, kuten moni muukin PC-pelini, sillä jotenkin intoa tietokoneella pelaamiseen ei vain ole kuin pasianssin ja Soldatin kanssa, joista jälkimmäistäkin pelaan kaksi kertaa puolessa vuodessa parin tuttavan kanssa. Nyt pelisarja on kuitenkin tullut uudelleen minua vastaan, mutta tällä kertaa PS3-demon muodossa ja vieläpä entistäkin kehittyneempänä, joten mielenkiinto sarjan nykymenosta oli pakko tarkastaa.

Mutta mitäpä tässä voisi sanoa. Tutussa WWII-menossa tietenkin odotetusti mennään maalaismaisemia haravoiden ja natseja ampuen, mitä vastaan ei minulla pahemmin mitään ole. Kuitenkin asia, josta en päässyt yli, on se täysi identtisyys Road to Hill 30:n kanssa. Kentät ovat samallalailla ahtaita pieniä alueita, kavereita käskytetään samoin tyylein, natseja huijataan täysin samoin kuin ennenkin ja tietenkin suojassa voi tuttuun realistiseen tyyliin lakata vaikkapa kynsiään seuraavat puolitoista tuntia ilman, että taistelussa tapahtuisi niin minkäänlaista edistystä. Ehkäpä turhan kuuloista valitusta, mutta ainakin itse olisin tahtonut hieman enemmän edistystä siihen, mitä ensimmäinen osa tarjosi. Okei, pelaaja voi suojautua ja päät räjähtelee, mutta muuten tuntuu kuin pelaisin grafiikkapäivitysken saanutta ensimmäistä osaa. Joillekin tuo toki kelpaa, minulle ei.

Warhawk

Warhawk sen sitten todisti. Nettiräiskinnät, joissa soditaan suurehkoilla kartoilla ajoneuvojen voimin ei vain ole minua varten. Välillä ei vaan mitään tunnu tapahtuvan, ja kun tapahtuu, löydän itseni ensimmäisenä kuolleena ihmetellen samalla, että mitä helvettiä juuri tapahtui. Koitin toki antaa pelille vielä pari mahdollisuutta, mutta edes outo onnistumisputki ei enää auttanut asiaa. Aika kävi tylsäksi ja hinku MGO:n luokse iski.