Mikä on Mother 3? Kuin jääkylmä vesilasillinen kymmenen vuoden kuraveden juonnin jälkeen.
Mother 3:n, jatko-osa jonkinlaista kulttimainetta pitäneelle SNES-pelille Earthboundille, piti olla roolipeli Nintedo 64:n lisälaitteelle, 64DD:lle. Lisälaitteen tarjoama iso tallennuskapasiteetti ja teho olisivat tarjonneet jotain ennennäkemätöntä pelille jonka edellinen osa käytti pelkästään spritejä. Ja Mother 3 näyttikin ihan kivalta 64DD:llä:
Peli oli hyvin pitkällä kehityksessä kunnes Nintendo päätti kuopata 64DD:n. Pari vuotta kuluu ja vuonna 1999 Nintendo ilmoittaa Mother 3:n siirtyneen Nintendo 64:lle. Peli saa julkaisupäivän ja se pelattavana saman vuoden Space Worldissä. Seuraavana vuonna Nintendo ilmoittaa Mother 3:n julkaisun peruuntuneen.
. . .Monien vuosien spekulaatioiden ja huhujen jälkeen Nintendo ilmoittaa julkaisevansa Mother 3:n Gameboy Advancen 2006 keväällä. Peli julkaistaan ajallaan, Japanissa. . .
Lokakuun 17. 2008 Starmen.net julkaisee englanninkielisen käännöksensä peliin. Kaikki on hyvin maailmassa.
*
Mother 3 on roolipeli Gameboy Advancelle. Se kertoo kappaleisiin jaetun tarinan, joka alkaa keskellä aavaa merta Nowhere Islands-saarella sijaitsevalta Tazmily-kylästä. Tazmily on pikkuinen utopia, jossa kourallinen asukkaita elävän sovussa toistensa ja saaren eläinten kanssa täysin ilman huolia, edes rahan käsitettä ei tunneta. Nelihenkisen perheen äiti, kaksi poikaa ja heidän koiransa ovat vierailemassa isoisän luona vuorilla, kunnes saarella tapahtuu. . . jotain ja tarina alkaa.
Sen enempää tarinaa pilaamatta sanon, että Mother 3:ssa nähdään paljon surua ja paljon huumoria, joka ei ehkä ole uutta tai rajoja rikkovaa videopeleissä, mutta se
miten Mother 3:n suru ja huumori on kirjoitettu on jotain mitä videopeleissä nähdään harvoin.
Shigesato Itoi on mies Mother 3:n sanojen ja tapahtumien takana. Hän on ammatiltaan kirjoittaja ja copywriter, ei videopelisuunnittelija, joka taitaa olla iso etu Itoille ja Mother 3:lle. Itoi ei niinkään ajattele videopelin tarinaa kuten ilmeisesti iso osa pelisuunnittelijoista: pakkona, joka säätelee pelattavuuden ("tarinassa pelaaja menee taloon, miten ihmeessä siitä saadaan hauska kenttä" tai "meillä on tälläinen laavakenttä, miten se saadaan tungettua tarinaan mukaan"). Itoille tarina videopelissä on kuin iso hiekkalaatikko, jossa saa tehdä mitä haluaa; musiikki ja rytmi ovat hauskoja juttuja joten pistetään niitä paljon peliin, tämä tarinan osa toimisi hienosti roolipelitaistelussa joten pistetään se taisteluun mukaan, tämä juttu videopeleissä on yleensä vähän tönkkö, joten parodioidaan sitä. Jonkinlaisena ulkopuolisena Itoi ei ajattele, että mitä videopelissä saa tarinan ja kaiken muunkin osalta ei saisi olla, vaan mitä niissä
saisi olla. Ja tämän takia Mother 3 sisältää tarinan, joka on uskomattoman hienosto kirjoitettu ja suunniteltu videopeliin. Eikä pelkästään itse päätarinan osalta, joka ikisellä sivuhahmolla on pelissä jotain hyvin merkittävää sanottavaa, oli se sitten osa tarinaa tai ihan pelkkä yksi hassu ja outo lause. Jokaikiselle sanalle ja lauseelle on annettu hurjasti mietintää; yhtäkään sanaa ei ole laitettu mihinkään kohtaan ilman pohdintaa ja mikään sana ei ole omassa paikassaan pelin ja sen pelaamisen takia vaan sen tarinan, maailman ja hahmon, joka sanan sanoo, takia.
Mutta Shigesato Itoi on kuitenkin vain kirjoittaja ja pelkkä kirjoittaja ei tuosta noin vain tee videopeliä, joten hänellä oli apunaan entisistä Squaren kehittäjistä koottu tiimi, Brownie Brown sekä pitkän historian omaava HAL Laboratory, joista on kiittäminen Mother 3:n videopeli-puolesta.
Mother 3:n käyttämä 2D-spritegrafiikka tuntuu vähän kuin mustavalkoisen käyttö Sin Cityssä: hyvin antiikkimaisen ja halvan leiman saanut tekniikka näyttikin yhtäkkiä paremmalta kuin muut tavallista värimaailmaa käyttäneet elokuvat.
On uskomatonta mitä Brownie Brown saa irti spriteistä, ei pelkästään väreistä tai vihollis- ja maailman sunnittelusta, mutta ennenkaikkea hahmojen näyttely on samalla niin uskomatonta ja kuitenkin luonnollista. Isojen naamojen tunkeminen dialogiboksien viereen ilmeilemään tai isojen välianimaatio-hahmojen käyttämisen sijaan Mother 3:n kaikki hahmot ovat täysin samoja hahmomalleja niin välianimaatioissa kuin pelaajan niitä ohjatessa; välillä hahmot saattavat yhtäkkiä purskahtaa ylivoimaisen surun valtaan tai tanssimaan hassua tanssia. Kaikki tämä spriteillä, jotka toimivat vähintäänkin yhtä tehokkaasti kuin niin monien pelien käyttämä, biljoonia maksava 3D-grafiikka.
Perus-arvostelumallia käyttämällä seuraavaksi pitäisi kaiketi tulla kappale musiikista: Mother 3:n asenne musiikkiin tulee esiin sen alku-menusta, josta löytyy 'new game', 'load' ja viimeisenä 'Sound Player' Sound Player on tekee käyttämästäsi Gameboysta tai DS:stä Mother 3-musiikkisoittajan, aina favourites-listasta nappien lukitsemiseen.
Toisella tavalla se taitaa tulla esiin musiikin määrässä. Sound Playeristä löytyy yhteensä 250 kappaletta. Eikä näissä 250 kappaleessa ole yhtä lukuunottamatta muiden pelien äänivalikoista löytyviä pikkuääniä kuten lyöntiääniä tai rahan kilahduksia, vaan jokainen kappale on
musiikkia. Ja grafiikan tapaan se on jotain erilaista, se ei kuulosta tavalliselta 'videopelimusiikilta'. Säveltäjä Shogo Sakai on jotenkin löytänyt Gameboy Advancen äänipiiristä torvia, kitaroita ja rumpuja jostain perus-bliib-blööb-peliäänien takaa, ja näitä löydettyjä aarteita käytetään yhtä hyvin kuin pelin spritejä, olemalla hyvin tärkeä osa tarinaa (Mother 3:sta löytyy muun muassa konsertteja), mutta myös olemalla iso osa Mother 3:n nappienpainelu-osuutta.
Kun pelaaja kohtaa vihollisen Mother 3:ssa, esiin tulee hyvin tutun näköinen roolipeli-ruutu:
Hyvin Dragon Quest-maisesta systeemistä löytyy hyökkäys, tavaroiden käyttö, erikoiskyvyt, puolustus ja pakeneminen. Kun hyökkää, hahmo huitaisee vihollista ja vie viholliselta tietyn määrän HP:tä. Jos pelaaja vahingossa painaa hyökätessään A-nappia enemmän kuin kerran esimerkiksi yrittäessään nopeuttaa taistelua rämpyttämällä nappeja, saattaakin hahmo lyödä enemmän kuin kerran. Ja yhtäkkiä jokin alkaa raksuttamaan pelaajan mielessä. . .
Parin taistelun ja tutkiskelun jälkeen pelaajalla selviääkin, että taisteluissa kuultavan musiikin rytmi on hyvin tärkeässä osassa. Kun pelaaja valitsee perushyökkäyksen ja A-napin rämpyttämisen sijaan painaakin A-nappia taistelumusiikin rytmin tahdissa, alkaa hahmot lyödä yhden hyökkäyksen sijasta comboja. Rytmin käyttöä ei kuitenkaan missään vaiheessa peliä kädestä ottaen näytetä pelaajalle, mutta huomattavasti rytmin käyttö parantaa pelikokemusta. Taistelut helpottuvat antamalla enemmän vahinkoa vihollisille ja samalla niihin tulee hieman haasteellisuutta pelaajan selvittäessä musiikin rytmiä (sanoinko jo, että melkein jokaiselle viholliselle on oma taistelumusiikkinsa ja siten oma rytminsä?) jota jotkut viholliset osaavat muuttaa kesken taistelun. Silti täytyy korostaa ettei rytmin käyttö ole missään vaiheessa peliä pakollista ja pelin läpäisee käyttämättä koko systeemiä, joka oli ihan hyvä päätös koska foorumeita lukiessa rytmitajuttomia pelaajia on ilmeisesti aika kasa, tai sitten kaikki rytmitajuiset pelaavat ovat kiireisiä pelatessaan muovikitarapelejään.
Rytmin käyttö taisteluissa tavallaan hidastaa taisteluita pelaajan ehkä odottaessa oikeaa kohtaa taistelumusiikissa, jotta voi aloittaa combonsa, kun taas taistelusysteemin toinen osa tekee osaltaan taisteluista välillä kaoottisen paniikinomaisia, tämä on vierivä HP-mittari.
Kun vihollinen iskee pelaajan hahmoa, hänellä ei ole yhtäkkiä HP:tä se tietty määrä mitä vihollisen iskun jälkeen hänelle jää. Kun pelaajalle tehdään vahinkoa, hänen HP-mittarinsa alkaa laskea piste pisteeltä kunnes päästään siihen lukuun mitä hänelle iskun jälkeen jää ja tämä tarkoittaa sitä, että jos pelaaja ottaa tarpeeksi vahinkoa, jotta kuolee, on kuitenkin hyvä mahdollisuus parantaa pelaaja erikoiskyvyllä tai HP:tä antavilla tavaroilla ennenkuin HP-mittari ehtii laskea nollaan. Mitä enemmän HP:tä viedään, sitä hitaammin mittari laskee nollaa kohti.
Kylmä hiki nousee välillä pintaan kun joku vaikea pomo iskee koko porukalle aavistuksen liikaa vahinkoa ja tulee älytön kiire ehtiä sekä parantamaan kaikki ja samalla antamaan edes hieman vahinkoa takaisin viholliselle.
Tälläisiä tilanteita tulee aika usein, koska Mother 3 ei ole vaikeustasoltaan helppo. Erikoiskykyjä ei ole muihin roolipeleihin verrattuna paljon, joten ne ovat oikeasti hyödyllisiä, tai oikeastaan pakollisia. Pelkkää hyökkästä käyttämällä perusvihollisetkin voivat nujertaa pelaajan, joten parannus ja hyökkäysvoiman ja puolustuksen parannus ja heikennys ja niiden oikea-aikainen käyttö ovat aika isossa roolissa.
Mother 3 ei kuitenkaan missään vaiheessa ole mahdoton. Vihollisilla ja etenkin pomoilla on yleensä selkeät heikkoidet ja pelaajalle annetaan, vaikkakin verrallisesti aika vähän, hyvin tehokkaat puolustus- ja hyökkäyskyvyt sekä vihollisista saatavaa EXP:tä jaetaan varsin anteliaasti, joten ihan pelin tahdissa etenemiselläkin pelaaja ei ole missään vaiheessa liian heikko.
. . .Kaiken ylläolevan videopelimaisuudenkin jälkeen Mother 3 on kuitenkin tarina.
Välillä sen tarina on surullisen, jossa tärkeitä ja kauniita ihmisiä menehtyy.
Välillä sen tarina on traaginen, jossa pieni eläin pakotetaan palvelevaan ilkeitä ihmisiä, jotta pienen eläimen tyttöystävän henki säilyisi.
Välillä sen tarina on absurdi, jossa päästään ajamaan kovasti tuttua hahmoa muistuttavalla kahvipöydällä moottoritiellä.
Joskus sen tarina on hassu, jossa liukastellaan banaaninkuoriin.
Aina pelin tarina on kuitenkin jotain uskomatonta ja kauniisti kirjoitettua (ja rakkaudella japanista englanniksi käännetty), joka on jotain mitä en mistään muusta videopelistä voi sanoa. Se ei ole peli, joka rikkoo vallankumouksellisesti isoja raja-aitoja, se ei ole
SUURTA TAIDETTA joka näyttää muulle maailmalle, että videopelit ovat oikeasti jotain merkittävää. Ei, se näyttää että Mother 3 on oikeasti jotain suurta ja merkittävää, mutta tekee sen kuitenkin hyvin hiljaa arvokkaasti olemalla yksinkertaisesti kaunis tarina sekä älyttömän hieno videopeli samaan aikaan. Ehkä tämä on kuitenkin hieman liian hiljaista ja arvokasta, koska edes Nintendo ei oikean näytä muistavan peliä. . .
Lopuksi jätän teidät kuvailemalla yhden taistelun pelistä, joka on yksi mieleenjäävistä taisteluista mitä olen videopeleissä nähnyt:
Jossain pelin loppupuolella pelaaja vaeltelee luolastossa etsimässä pääsyä tärkeän tavaran luokse. Tuossa luolastossa hieman sivussa on yksi huone, jossa istuu yksi vihollinen, iso keltainen kuutio, joka näyttää itkevän. Kun pelaaja hyökkää, alkaa taistelu tätä kuutiota vastaan ja selviää, että kuutio nimeltään Negative Man tosiaankin itkee. Negative Manin taistelu pelaajaa vastaan koostuu valittelusta kohtalostaan ja hyökkäyksestä, joka vie enintään 3 HP:tä pelaajalta, jonka ryhmällä tässä kohtaa peliä on jo melkein 300 HP:tä.
Kuoltuaan Negative Man ei edes anna mitään erikoistavaraa tai edes kummemmin kokemuspisteitä.
Haastattelu Shigesato Itoin kanssa koskien Mother 3:a, joka kannattaa lukea vasta pelin läpäisyn jälkeen.
