Okei. Tarkoituksena on ollut kirjoittaa jo paristakin pelistä jonkinlaista Let's Play'n tapaista juttua.

Tänään, 25. maaliskuuta, noin kello neljän aikaan tarkoitus muuttui toiminnaksi.


Kauppakierroksen jälkeen Anttila oli ainoa kauppa joka suostui myymään huomenna, 26. päivä, julkaistavan Pokémon HeartGoldin. Hieman kalliimmalla hinnalla, varsinkin britti-kauppoihin verrattuna, mutta minkäs teet!

Hieman kontekstina kerrottakoon, että viimeisin Pokémon mitä olen pelannut, on Red. Yellow'ta olen kokeillut parisen tuntia kunnes tajusin sen olevan Red perseessä roikkuvalla Pikachulla. Vaikka vähän liian monta tuntia Rediin tuli aikoinaan ängettyä, tulen HeartGoldiin aikalailla tyhjällä paletilla. En muista kuin parin otuksen nimen, juonesta vain pari kohtaa ja nekin ehkä enemmänkin piirretyn takia ja hämärästi jotain pieniä juttuja itse pelimekaniikasta. Sen mitä kuitenkin muistan, on miten hauska peli Pokémon oli; otusten kouluttaminen oli sopivan koukuttavaa ja taistelusysteemi oli samalla sopivan simppeli ja monimutkainen ettei se ehtinyt käymään tylsäksi missään vaiheessa. En ehkä loppujenlopuksi ostanut HeartGoldia kuitenkaan aiemman pelin hyvien muistojen takia, vaan tämän. . .



Pokéwalker! Hieman jo ajat sitten julkaistua Pocket Pikachua muistuttavaan värkkiin voi pistää HeartGoldissa tai SoulSilverissä nappaamansa pokémonit. Pokéwalkerissa on jonkinlainen tärinäsensori, jolloin esimerkiksi pistämällä sen taskuun laite tunnistaa askeleet, jotka muuttetaan Pokéwalkerissa wateiksi, jotka antavat Pokéwalkeriin laitetulle pokémonille kokemuspisteitä, sekä niitä voi käyttää Pokéwalkerissa oleviin hyvin yksinkertaisiin minipeleihin joilla voi napata lisää otuksia tai itemeitä.
Mitenkään mullistavasta tai erikoisesta laitteesta ei tosiaankaan ole kysymys, ja noin kahdella tuhannella askeleella onnistuin saamaan Geodudelleni vain yhden vaivaisen levelin, mutta jotain. . . mahtavan typerän loistavaa Pokéwalkerissa on. En oikein osaa sanoa mitä, mutta sen takia sekä ostin tämän pelin sekä kävelin kauempana olevaan kauppaan ruokaostoksille tänään.

Mutta ehkä palaisimme takaisin itse pelin pariin ja käynnistetään itse peli. Star game-nappia painattaessa tulee ruudulle hieman outo valinta, jossa peli ehdottaa kertovansa hieman mitä se sisältää:



Öh, okei. Peliä voi ohjata joko napeilla tai kosketusruudulla ja pelissä tulee eteen pokémoneita ja taistelua. Hmm.

Itse peli alkaa täysin yllätyksettömästi. Pelaaja herää ankeasta kaksikerroksisesta ja kaksihuoneisesta talostaan, hänet kutsutaan pokémon-professorin luokse, hän valitsee otuksensa ja lähtee tallustelemaan ensimmäiseen kylään, tapaa matkalla vastustajansa ja peli alkaa.
Minä päätin valita hahmokseni Buster-nimisen pojan, pokémoniksi Doug-nimisen Cyndaquilin (koska muut valittavat olin tylsän näköisiä ja cyndaquil oli jonkinnäköinen hiiri jolla on liekehtivä selkä!).


(Päivämäärä  24. huhtikuuta johtuu siitä, että DS:ni oli näköjään jossain välissä huomaamattani ilmeisesti hypännyt kuukauden ajassa eteenpäin ja huomasin sen vasta liian myöhään.)

Ensimmäiset pari tuntia olivat hieman tapahtumaköyhät (onneksi, koska tässä vaiheessa kamerastani loppuivat patterit): sain kasan tavaroita alaruudulleni, kuten Pokédexin ja Pokégearin joista en oikein jaksanut välittää, koska halusin taistella! Heti ensimmäisesti pusikosta löysin ensimmäisenä vihollisenani säälittävän level-2 Pidgeyn, josta ei ollut minkäänlaista vastusta level-5 Dougilleni. Liikevalikoimastani löytyi Leer, jolla vähensin pidgeyn puolustusta jonka jälkeen taklasin pientä lintuparkaa. Vanhan kunnon roolipelitavan mukaan päätin pyöriä tuossa samassa pusikossa kunnes sain nostettua Dougia pari leveliä, aina välillä käyden parantelemassa läheisessä Professori Elmin talossa.
Kasa kuolleita pidgeytä myöhemmin, suunnistin määränpäähäni aivan liian hölmösti nimetyn Mr. Pokemonin luokse, sain häneltä, öh, munan Professori Elmille vietäväksi. Matkalla törmäsin vihamieheeni, voitin hänet. . . ja jäin noin puoleksi tunniksi jumiin. Vietyäni munan Elmille minulle ehdotettiin, että nyt kun minulla sattuu pokémon löytymään, niin voisinpa vaikka voittaa kaikki Pokémon-mestarit. Öh, no okei sitten.
Onneksi heti ulkona ilmeisesti pelaajan tyttö-valintana oleva hahmo päätti opettaa minulle miten napata pokémoneja. Töki tarpeeksi että health on punaisella ja sitten viskaa pallo, hoituu kyllä. Ja hoituikin, hetken jälkeen Doug oli saanut seuraa Pidgeystä, Sentrestä, Caterpiestä ja Geodudesta. Ja kaikki olivat ainakin kymmenen leveliä alempana Dougia, äääh. No, se miten sain nämä otukset oli pienellä päättömällä haahuiluretkellä, koska en onnistunut huomaamaan miten kaksi toisiaan vastaan tappelevaa pokémon-kouluttajaa olivat siirtyneet jossain välissä paljasten reitin seuraavaan kylään. . . Jonne pääsemme seuraavassa osassa.

(joka tulee ehkä joskus. mahdollisesti.)