Näin hyllyjä siivotessa ja järjestelemässä muistaa hyllyssä olevan sellaisia pelejä, joita oli suorastaan unohtanut hankkineensa. Yksi niistä on
Gunman Chronicles,
Half-Lifen päälle kyhätty itsenäinen peli. Ennen kuin
Firefly oli edes pilke Joss Whedonin silmäkulmassa, toisaalla tehtailtiin tätä. Alunperin ilmaisena julkaistava totaalikonversio
Half-Lifelle (sitä ennen
Quakelle ja
Quake II:lle) sai ihan uutta pontta, kun Valven pojat innostuivat siitä ja päättivät auttaa poikia julkaisemaan sen ihan erillisenä pelinä.
Näin jälkikäteen mielenkiintoisinta tässä projektissa oli ehkä se, että peliä kehittäneet kaverit eivät leijonanosaa kehitysajasta olleet edes tavanneet toisiaan kasvokkain. Projektia koordinoitiin pikaviestimillä, keskustelupalstoilla ja ircissä; tiedostot vaihtoivat koneita FTP:n kautta. Vuonna 2000 moinen oli vielä suhteellisen harvinaista, nykyään meno on aika lailla toisin, kuten jostain
Aquariasta voi ehkä päätelllä.
Mitä itse pelistä? Sen rakenne on aika lailla alkuperäisestä
Half-Lifestä suoraan kopsattu. Esimerkiksi alkuperäisen
Half-Lifen junamatkaa imitoidaan sitäkin pidemmällä avaruushissisessiolla ja alienit esitellään suhteellisen samoin tavoin katastrofilla. Ei sillä etteikö pelissä olisi omiakin mausteita: präiskyttely tapahtuu universumissa, jossa soltut pukeutuvat kuin Yhdysvaltain armeija yli 200 vuotta sitten ja pahikset ovat länkkäriasuisia korniuden huipentumia.
Muuhun hahmokatraaseen kuuluu Shodania muistuttava AI, joka on totaalisen vittuuntunut luojiinsa (pahiksiin) ja joka auttaa pelaajaa loppupuolen kahinoissa ja "Kenraali"-nimeä kantava iso paha, joka nyt sattuu olemaan kajahtanut esimiehesi.
Jos siihen aikaan jotain oikeasti uutta ja toimivaa pelistä pitäisi löytää, se oli harvinaisen kustomoitavat aseet: pelkästään raketinheittimessä oli 11 eri moodia, joista yhdessä raketit olivat tuhovoimaisia, toisessa niitä pystyi ohjailemaan ja niin edelleen. Jopa peruspistooliin oli kiitettävä määrä modifikaatioita ja yksi niistä oli kiikari, jolla laite muuttui kiikarikivääriksi.
Pelin suurin puute oli kuitenkin mielenkiinnottomat kentät ja vastustajat: suurin osa pelistä paukuteltiin rivialieneita jossain metallikäytävässä. Peli oli myös lyhyt (eritoten siihen aikaan), ja sen läpäisi ehkä puolessa siitä ajasta, mitä alkuperäiseen Half-Lifeen meni. Mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta muuten mentiin metsään.