Tutkiskelin tänään koneellani melko suureksi paisunutta kuvakansioita, johon olen vuosien mittaan kerännyt omia töitäni ja netistä löytämiäni kuvia. Kansion vanhimmat jutut ovat vuodelta 2003, vuonna, jolloin aloin aktiivisesti pyöriä internetissä. Oli odotettavaa, että silmäkulmassa olisi pieni nostalgiankyynel kansiota tonkiessa. Tunnekuohu oli kuitenkin merkittävästi suurempi, kun törmäsin tähän kuvaan.
Kyseessä on Product Number 03:n, lyhyesti P.N.03, promomateriaalia. P.N.03 on Capcomin vuonna 2003 julkaisema peli GameCubelle. Peli oli osa Capcomin viiden pelin sarjaa, jota kutsuttiin nimellä Capcom Five. Itse Capcom Fivesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta lyhyesti kuvattuna kyseessä piti olla viiden pelin sarja yksinoikeudella GC:lle, joka tarjoaisi GC:lle merkittävää vetoapua kiristyvään kilpailutilanteeseen.
P.N.03 oli ensimmäinen julkaistu Capcom Fiven peli. Muistan nähneeni sen ensimmäistä kertaa Tilt–peliohjelmassa, jossa se arvosteltiin. Varsinainen pelikuva oli suttuista enkä oikein ymmärtänyt, mitä pelissä edes tehtiin, mutta kaikki se näytti niin kiehtovalta. Arvostelun teksti oli melko ympäripyöreätä. Arvosanaa en muista enää tarkalleen, muttei se asteikon yläpäätä hivellyt. Arvostelun loppupuolella näytettiin välivideo, jossa pelaaja pääsi katseellaan tekemään lähempää tuttavuutta pelin päähahmoon, Vanessaan. Teini-ikäisenä etenkin innostuin aika lailla. Välivideon taustalla soi korviani hivelevä konebiitti. En ollut vielä niin kokenut internet–käyttäjä, että olisin tiennyt musiikin warettamisen mahdollisuuksista, joten konemusiikin kuuleminen oli melko harvinaista. Olin tutustunut konemusiikkiin lähinnä Scooterin muodossa. Pari Scooterin levyäkin löytyi hyllystä.
Päätin tehdä ensimmäistä kertaa ”riskisijoituksen” ja ostin P.N.03:n vaatimattomasta arvostelumenestyksestä huolimatta. Pelin alussa näytettiin sama välivideo. Tiesin siitä hetkestä lähtien, että P.N.03 oli aivan erityinen peli. Pelin läpäistyäni en oikein tiennyt, mitä sanoa siitä. Peli liikutti minua. Minun on edelleen vaikea myöntää sitä, että P.N.03 ei ole pelinä kovin hyvä, koska kaikki sen muut osapuolet ovat kuin taidetta. Taidetta, joka on kuin juuri minun makuhermoja varten räätälöity.
Graafisen tyylin vähäeleisyys ja puhtaus, hahmojen ja arkkitehtuurin ryhdikäs pyöreys, symboliikka, pelaajan yksinäisyys täysin mekanisoidulla planeetalla, kaunis nainen päähahmona, animaatio, asenne ja ennen kaikkea musiikki. P.N.03 on niitä harvoja pelejä, jonka promotaustakuvia olen pitänyt työpöydälläni. Ainoa peli, jonka soundtrackin olen ladannut. Kuuntelen sitä edelleen. Edettyäni elämässäni ammattikoulun graafiselle linjalle huomasin selvästi ottaneeni vaikutteita pelin graafisesta ilmeestä ja sovelsin sitä töissäni.
S. Uchiyama & M. Tomozawa - Second MissionS. Uchiyama & M. Tomozawa - Sixth MissionValikoin ylle kaksi suosikkikappalettani. Nuorelle konemusiikin kuuntelijalle soundtrack oli pala taivasta. En ollut vielä kuunnellut hirveästi konemusiikkia, joten alagenrejen tuntemus oli heikkoa ja kuuntelukokemukset niistä olivat olemattomia. P.N.03 osui kuitenkin soundtrackillaan napakymppiin. Soundtrackin edustama genre, joka tunnetaan nimellä drum & bass, on ollut siitä alkaen konemusiikin genreistä kaikkein rakkain.
On erikoista ajatella, miten joku voi osua niin kohdalleen, mutta kuitenkin jossain määrin epäonnistua pääasiallisessa tarkoituksessaan. Mitä jos P.N.03 olisi ollut pelinä yhtä hyvä kuin Capcom Fiven muut pelit (Viewtiful Joe, Killer 7, Resident Evil 4)? Todennäköisesti se olisi pelien henkilökohtaisessa top 1:ssä. Capcom oli hyvin lähellä.
