Sinänsä huvittavaa, että hoksasin heti että siinä eräässä kuvassa näkyvä nainen oli "Lamiroir" aka you-know-who, kun kuvaa näytettiin siinä viimeisen tehtävän alussa. Vielä huvittavampaa oli oikeastaan, että aluksi luulin että kyseessä oli tosiaan Lamiroir, joka oli vain hankkinut uuden ammatin saatuaan näkönsä takaisin (ja että hän oli nykyään osa Gramarye-poppoota). Hiuksistahan sen tunnisti. En ensin edes tajunnut, että kuva oli menneisyydestä. Sittemmin en oikeastaan enää ajatellut koko asiaa, koska sitä ei painotettu hirveästi. Vasta Phoenixin tutkinta-vaiheessa tuo asia sekä kuva tulivat uudemman kerran pinnalle ja vasta silloin ynnäsin melko nopiasti 1 + 1 yhteen. Mutta olin tosiaan jo ajatellut heti kuvan nähtyäni, että kuvan nainen näytti Lamiroirilta. Vasta sitten kun kävi ilmi, että kuvan nainen oli Trucyn äiti ja mahdollisesti vain hävinnyt, asioihin alkoi tulla enemmän selkoa.

Oli sinänsä tehty melko ovelasti tuo juttu, ehkä tarkoituksella? Tehtävän alussa ei mainittu mitään Trucyn äidistä, tämän "kuolemasta" ja siitä ettei ruumista oikeastaan ikinä löydetty tai sitä ei ainakaan nähnyt kukaan, joten tuohon kuvaan ei oikeastaan kiinnittänyt erityisen paljon huomiota. Vasta sitten kun peli(nkehittäjä) halusi pelaajan tietävän asiasta, niin tuo asia kävi todella ilmiselväksi

Jos haluat saada Guilty-päätöksen, saat mainitsemasi lopetuksen, mutta jos haluat Engardelle Not Guilty -päätöksen, saat niin sanotun "bad ending"in. Se eroaa hyvästä lopetuksesta aika paljonkin.

...en malta olla hehkuttamatta, miten upea yllätys se Phoenixin viimeinen oikeudenkäynti oli, vanhoine graffoineen(Defendant Lobby No. 2, ah) ja erityisesti ekan osan biiseineen. Elämäni nostalgia-pommi. Kuva Phoenixistä itsestäänkin, vanhana hyvänä itsenään, mutta silti pirusti kokemusta takanaan, oli varsin mukavasti rakennettu. Ja suruhan siinä meinasi tulla, kun lopputuloksen jo enemmän tai vähemmän tiesi. My old friend.

Nyt ei muuta kuin takaisin seitsemän vuoden mysteeriä ratkomaan. Borscht Bowl Club, here I come.

Ihan tiukka lopetus. Gavinilta ehkä häiritsevin murtuminen pitkään aikaan. Creditsit oli toteutettu tyylillä, ja biisi oli ihan kiva. Ei kuitenkaan niin fiilisrikas kuin aiempien pelien loppubiisit.

Tää Lamiroir-on-äiti-jupakka pääsi mulle tulemaan täytenä yllätyksenä, kun siinä episodin alussa näkyneessä Troupe Gramarye -kuvassakin kiinnitin heti huomioni vain Shadin naamariin(Shadi Enigmar on btw yksi hupaisimmista nimistä koko pelissä). Ja myöhemmin niihin rannekkeisiin. Metsän näkeminen puilta lienee ongelma näillä kulmilla...

Rannekkeille erityismaininta, sillä putosin ihan oikeasti sille supertieteelliselle selitykselle tästä Gramaryen erikoisvoimasta. Okei, pakkohan sitä jotain oli selvittää, kun faktahan sekin on että siihen asti koko rannekejuttu(ja varsinkin Phoenixin tieto siitä, mikä nyt tuli myös selitettyä) oli tuntunut hieman tökeröltä. Tätä en silti odottanut. Kiitokset tekijätiimin mielikuvitukselle.


Kokonaisuutena Apollon uudet seikkailut olivat hyvin tyydyttävää pelattavaa. Musiikkipuolen kanssa tunsi itsensä kotoisaksi varsin pian, vaikkei tässä sarjan parhaille(kolmonen ja ykkönen) silti pärjätä. Hahmogalleriassa oli jälleen väriä ja välskettä, ja useimmat äijistä ihan oikeasti kiinnostivat. Keissit toimivat, ja sopivaa tahtia jätettiin asioita auki matkan varrella viimeiseen tapaukseen koottavaksi. Riitti pohdittavaa, naurettavaa, yllättävää ja huolehdittavaa. Niin, ja uudet ominaisuudetkin olivat ihan veikeitä(lähinnä siis percieve-hommat, nämä tiedejutut ja tavaroiden pyörittelyt kun nyt olivat joko tuttuja tai varsin samankaltaisia toimia).

Pari sellaista ärsyttävää Phoenix-jumitustakin nähtiin, joissa joko...
a)...oikeussalissa oli vaikea seurata Apollon ajatuksen juoksua, kun itse oli pohtinut asiaa paljon pidemmälle.
b)...tutkintavaiheessa olisi ollut parikin asiaa, mitä kautta jatkaa eteenpäin, mutta minnekään ei ilmaannu ihmisiä ennen kuin joku hiirenkakka jossain on käyty näkemässä. Näihin turhautuu aika nopeasti.
Ei montaa silti onneksi, ja näitä löytyy jokaisesta sarjan pelistä, joten tuttu juttu. Aika nopeasti ne tiukemmatkin tilanteet selviävät. Tiukin btw taisi olla Brushelin hikiset kainalot. Tiesin tasan, mitä todistusta ja fraasia pitäisi tutkia, mutta en jostain syystä koskaan huomannut niissä kainaloissa mitään, vaikka katsoinkin. Meinasi jo iskeä epätoivo.


Mielenkiinnosta piti muuten tarkistaa se "paha loppukin"(ja kappas, Lamiror näkyi valinnan hetkelläkin, meni tämäkin ekalla kerralla ohi), mutta ikävänä yllätyksenä Juristikammariin ei enää pystynytkään tallentamaan, kun olisin mielelläni katsonut oikean lopun vielä uudestaan, mikäli tästä lopusta tulisi paha mieli. No tulihan siitä, ja nyt seivi on niin kaukana, että jo kerran sieltä kahlaaminen uudelleen otti voimille. Äh.

Ja hei, olihan Franziskakin T&T:nkin loppukeississä, vieläpä merkittävässä osassa.

JFA:ssa oli sentään ihan oikea kunnon yllätys: taistelu hyvän ystävän pelastamiseksi niin, että samalla saadaan jaettua oikeutta, eikä tuomita rikollista syyttömäksi. Myös Godotin itkukohtaus ärsytti. Loistava hahmo, mutta tuo söi hieman uskottavuutta.

puolustettiin syyllistä

-Apollon ja Trucy sisaruksia. Missä vaiheessa saavat tietää, miten ja mitä mahdollisia pitempikantoisia seuraamuksia sillä on?
-Lamiroir/Thalassa. Miksi tämä ei halunnut kertoa lapsilleen olevansa elossa? Miten hän kertoo asian, jos edes kertoo ennen kuin ehkä kuolee traagisesti/hänet murhataan? Ja hieman mietityttää oliko Thalassan "murha" sittenkään onnettomuus vaiko kenties jonkun suunnittelema tapahtuma? Kuitenkin hänen edesmennyt aviomies (ei Shadi/Zak, vaan sitä aikaisempi) kuoli myös kesken esityksen. Onko jollain vielä taustalla pysyttelevällä hahmolla jokin syy tapattaa Thalassa? Voisiko kenties liittyä Apollolla ja Trucyn nykyään kantamiin rannekoruihin ja koko Gramarye sukuun, hieman samalla tapaa kuin Feyn suku oli tärkeä juonisykerö koko PW-trilogialle?
-Käyttöön otettava Jury-systeemi. Vaihto siihen ei tule varmastikaan olemaan helppo ja matkan varrella tulee olemaan töyssyjä. Miten siis tulee käymään sen suhteen? Otetaanko laajemmaltikin käyttöön vai ei? Minkäköhänlaisia juonikuvioitakin saadaan kirjoitettua tuon ympärille.
-Apollon menneisyys. Kenellä Thalassa antoi hänet ja oliko valinnalle mitään järkeviä perusteluita? Vai jättikö Thalassa Apollon vain jonkun random-perheen oven eteen, pimpotti ovikelloa ja lähti äkkiä lipettiin?

Jep, Gramaryen suku kaikkine salaisuuksineen(joita löytynee vielä runsaasti lisää) tuntuu olevan pelin keskiössä, juurikin Fayn tapaan. Kenties joku jossain on keksinyt tavan hyötyä sukulinjan kyvyistä, tai havittelee Pearlin äidin tapaan kunniaa suvun sisällä(mikä tarkoittaisi etteivät Apollo ja Trucy ole Lamiroirin lisäksi suvun ainoita elossa olevia jäseniä).

Tähän sukuasiaan hauska yksityiskohta on se, että mulla oli alusta asti sellainen fiilis, että Apollo ja Trucy sopisivat mainiosti toisilleen noin niinkuin romanttisessa mielessä(ikäerosta huolimatta). Phoenixin ja Mayan välillä mä en taas koskaan nähnyt sitä, vaikka kaikki muut pelihahmot vihjailivat kyllä asiasta. Noh, vituiksihan se tietty nyt meni...

Jury-systeemi tulee varmasti kanssa näkymään, mutta miten, niin se on toinen juttu. Itse pelaamistahan se muuttaa niin, että nyt sitä yhtä "desisive evidenceä" ei välttämättä tarvita, mikäli keissi on jokaisen vähänkin aivotoimintaa omaavan puolesta selvä muita teitä. Tämä taas tavallaan helpottaa peliä, joten entistä tiukempia tilanteita peräänkuulutetaan. Haluaisin myös todella nähdä Apollon nousevan jaloilleen ja vaikka jopa niittaavan Phoenixin kaikkitietävyyden verhon jollain mega-päättelyllä. Siinä olisi jo sitä draamaa, mitä taisin jäädä tästä ekasta osasta kaipaamaan. Niin, ja kuten huomasimme, hämyisä Jury-kammio on mitä parhain paikka piilotella ja liittää yllättäviä hahmoja keisseihin. Toivottavasti äiti ei jää ainoaksi ylläriksi.

Apollon kasvattiperheestä olisi kanssa kiva saada infoa(tätä mietiskelin alusta asti, kun siitä oltiin niin totaalisen hiljaa), ja todennäköisesti heistä kuuluukin jotenkin. Kaikenkaikkiaan stoorille on luotu hedelmällinen pohja, nyt ei muuta kuin sormet ristiin.


And no effence, mutta mä en kyllä usko että Gumshoe sai yhtään mitään aikaiseksi. Toivon, mutten usko.

Apollo Justice ei missään vaiheessa saanut minua sympatiseeraamaan hänen puolestaan samalla tavalla kuin Phoenix Wright. Pikkupenskamainen olemus, tyhmä tukka ja hieman Ari Koivusta muistuttavat kasvot häiritsivät. Päähahmona Phoenix on siis ehdottomasti parempi. Apollo jäi jotenkin todella kaukaiseksi persoonaksi, toisin kuin Phoenix, joka alkoi pelejä pelatessa tuntumaan omalta ystävältä.

Trucy puolestaan oli rahtusen verran parempi hahmo kuin Maya. Nähdessäni Trucyn taikurivermeet trailereissa ajattelin, että nyt on tekijätiimi mennyt vähän liian pitkälle, mutta hienon, persoonallisen ja tarinaan hyvin istuvan hahmon olivat onnistuneet luomaan. Yleensä Trucyn kommentit ja rohkeat tempaukset toivat hymyn huulille.

Uusi Phoenix oli aluksi aika outo lintu. Ihan kuin kokonaan eri tyyppi, mutta toisaalta sen ymmärtääkin tarinan kehittyessä eteenpäin. Joka tapauksessa peli-into kasvoi aina toiseen potenssiin, kun alkoi tuntua siltä, että nyt valotetaan vähän Phoenixin tarinaa tai kohta mennään hänen juttusilleen.

Klavier Gavin oli ihan hauska syyttäjä, mutta ei pärjää Edgeworthille tai Godotille. Franziskan kyllä pesee mennen tullen. Edgeworthissa ja Godotissa tapahtui selvää hahmonkehitystä pelien aikana, mutta Klavier oli alusta asti hyväntuulinen rokkitähti, joka haluaa löytää totuuden. Hän ei missään vaiheessa siis aiheuttanut mitään suurta juonenkäännettä. Ilmakitarasoololle kylläkin repesin ekalla kerralla.

Kristoph Gavin oli siitä jännä hahmo, että kun hän oli vielä hyvien kirjoissa, hän näytti lauhkealta kuin lammas, mutta totuuden tultua ilmi, äijä alkoi näyttää todelliselta kusipäältä, vaikka spritet eivät juuri vaihtuneet. Gavineitten veljessuhteesta olisi ehkä voinut saada hieman enemmän irti.

Oliko Ema Skye näin ärsyttävä PW1:n vikassa tapauksessa? Jumalauta se suklaanaksujen syönti pisti vituttamaan. Sille päälle sattuessaan Ema oli kuitenkin edelleen mukava hahmo, joskin jäi hieman taka-alalle verrattuna edellisten osien Gumshoeen.

Jännä juttu, että oikeastaan peli tuntui edelleen Phoenix Wright: Ace Attorneyltä. Vaikka eri asianajaja olikin kehissä, keskittyi pelin tarina valottamaan tuota kohtalokasta oikeudenkäyntiä, jossa Phoenix menetti asianajajan oikeutensa. Ehkäpä juuri tästä syystä Apollo jäi vielä hieman mysteeriksi, jota todennäköisesti aletaan purkaa seuraavassa pelissä.

Pelin käsikirjoitus oli jälleen huippuluokkaa, sillä ennalta-arvaamattomia kohtia oli erittäin paljon ja homma saatiin kasaan viimeisessä tapauksessa erinomaisesti. Ensimmäisiä ylläreitä oli se, että Trucy on Phoenixin tytär. Aloin samantien pohtia vaihtoehtoja äidille. Mietin, että josko Iris olisi äiti, kun hän kuitenkin vehtasi Phoenixin kanssa ja aikajana olisi mennyt kokolailla kohdalleen. Sitten tuli toinen yllätys eli Phoenix ei olekaan Trucyn oikea isä, mikä oli minulle pienoinen pettymys, joskin tarinan kannalta se oli elintärkeä seikka.

Retro-oikeudenkäynti oli hieno elämys vanhoine musiikkeineen. Mason system toki ruokki uteliaisuutta ja antoi vastauksia, mutta en vain pääse siitä yli, että miten helvetissä Phoenix kantoi todisteita nykypäivästä menneisyyteen, jossa näytti niitä asianosaisille? Loppua kohti alettiin sitten Apollon taustoja vähän valottamaan, mikä toi hieman lisää mielenkiintoa kyseiseen hahmoon.

Hienoa mind-fuckia ja yllätyksiä yllätysten perään oli taas koko peli. Huh, mä en ainakaan hoksannut, että Lamiroir on Thalassa ennen kuin se selitettiin.

Ensinnäkin haluaisin todellakin, että palataan Phoenix Wrightin kenkiin, mikä on kuitenkin erittäin erittäin epätodennäköistä. Toivottavasti herra pysyy kuitenkin oleellisena hahmona sarjassa. Lopussahan hän vihjaisi, että ehkäpä hän suorittaa testit uudestaan ja alkaisi näin taas lakimieheksi. Jospa Capcom alkaisikin tehdä kahta eri Ace Attorney sarjaa: Phoenix Wrightia ja Apollo Justicea.  Märkää toiveunta...

Todennäköisesti siis Apollo Justice 2:ssa aletaan pureutumaan hieman tarkemmin Apollon historiaan ja toivottavasti tämä syventäisi hahmoa, vaikka en edelleenkään usko, että hänestä tulee niin rakastettavaa persoonaa kuin Phoenixista. Roikkumaan jätetyt kysymykset saavat vastauksia, mutta mielenkiintoista onkin nähdä, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Apollo - kuten Turilas tuossa jo mainitsikin, jäi Apollo vähän etäiseksi hahmoksi ja toisin kuin muissa AA:issa, nyt ei aina tuntunut siltä että "minä" olisin pelannut, tuntui että se olisi ollut pelkästään Apollo. Sukujuuriltaan Apollo olikin todella kiinnostava ja itselleni tuli ainakin shokkina se, että Apollo ja Trucy ovat sisaruksia, vaikka heillä eri isä onkin. Joka tapauksessa vaikka Apollo tuntuikin tässä pelissä etäiseltä, niin eiköhän se korjaannu. En voisi edes kuvitella sitä että GS5:ssa ei olisi Apolloa päähahmona, vähintäänkin Phoenix saa oman sarjansa (ihanaahan se olisi : P)...

Trucy - okei, pelin trailereita etc. katsellessani Trucy oli se mielenkiintoisin hahmo. Pelissä se pysyi yhtenä mielenkiintoisimmista hahmoista - ensinnäkin sen kommentit olivat jotakuinkin aivan mahtavia, toiseksi Trucyn luonne oli jotenkin mukava ja hänen historiansa oli kanssa aika mielenkiintoinen. Toivon, että Trucy tulee olemaan isossa osassa seuraavissakin Ace Attorneyissä, mikä luultavimmin tulee tapahtumaankin. Mr. Hat oli kanssa jotenkin aivan loistokas "hahmo"! : )

Phoenix - okei, Phoenix oli muuttunut tosiaan aika radikaalisti. Tämä oli suurimmilta osin hyvä asia - se toi uusia puolia esiin sekä sai odottamaan aina tietojen paljastamista hänestä. Tosiaan välillä rasitti se "tiedän-mutten-kerro" -asenne, mutta loppuenlopuksi siihenkin tottui. Phoenix oli loppuun asti haluton paljastamaan historiaansa, mutta onneksi flashbacki tuli ja valotti sitä sitten. Mason System oli kanssa aika mielenkiintoinen, mutta itseänikin jäi häiritsemään se, että miten hän oikein toi tavaraa tulevaisuudesta menneisyyteen? On AA:issa ollut outoja asioita mutta tämä menee nytten jo vähän erikoiseksi. : D Mukava hahmo siitä huolimatta, toivottavasti näkyy seuraavissakin.

Kristoph - aluksi vaikutti äärimukavalta hepulta mutta niinhän siinä käy, ne mukavimmat tuppaa olemaan yleensä niitä ärsyttävimpiä Ace Attorneyissä... Loppuenlopuksi kohtuullisen sisällötön hahmo, ainoa mitä kaipasi oli maine ja kunnia ja tämän takia oli valmis murhaamaankin ihmisiä. Murtuminen oli aika hieno...siis se kun tavarat nousivat ilmaan ja paiskasi kättä pöytään.

Klavier - no niin, nyt päästiin yhteen lempihahmoistani. Trailereissa yms. Klaver herätti myös kiinnostukseni, mutta pelin alussa pelästyin että ei, onko tuokin sellainen liian itsevarma ääliö mitä nämä syyttäjät usein tuppasivat olemaan (vaikka Miles mahtava hahmo olikin), mutta tällainen hän ei onneksi ollut. Klavierinkin sai yllätettyä ja Klavier yritti vain löytää totuuden. Tämä tuli selvimmäksi siinä kuin Klavierkin asettautui Kristophia vastaan (joka muuten oli yksi lempikohdistani) auttaen Apolloa selvittämään asian. Loistava hahmo - Guitar Riff ja Guilty Love olivat mahtavia. : )

Lamiroir/Thalassa - Lamiroirista pidin heti alusta lähtien ja jo pienen keskustelun jälkeen siitä tuli yksi lempihahmoistani. Hänen historiansa oli mielenkiintoinen, vaikka tosin itselleni se, että Thalassa on Lamiroir selvisi jo kun kerrottiin siitä onnettomuudesta Shootem-harjoituksessa. Eipä tästä paljoa muuta sanottavaa ole.
 

Pelin ensimmäinen keissi oli varsin monimutkainen ottaen huomioon sen, että se tosiaan on ensimmäinen keissi. Kun sitä vertaa esimerkiksi AA1:n ensimmäiseen keissiin niin on se aika hämmentävän pitkä. Sekin oli todella mahtava yksityiskohta, että 1- ja 4-keissit solmiutuivat toisiinsa ja vieläpä aika moitteettomasti.

Toinen keissi oli juoneltaan aika monimutkainen, enpä olisi alussa osannut epäillä sitä, että nuudelivaunun sisäpuoli olisi murhaajan paikka. Saattoi tosin johtua siitäkin että en ollut nähnyt ennen "nuudelivaunuja", enkä täten ollut yhtään tietoinen siitä, millainen niiden sisäpuoli on. Mielestäni tämän tapauksen juoni oli ihan okei, mutta mahtavaa tässä oli henkilöhahmot ja se, kuinka monta persoonallista henkilöhahmoa tässä oikein tuli. Wocky, Plum, Stickler, Big Wins, Eldoon. Aivan mahtavaa. : )

Kolmannessa keississä hämmästyin siitä, kuinka intro oli 3D:nä ja vieläpä "värillisenä". Toki DS:llä on nähty 3D:tä ennenkin, mutta tällaisessa sarjassa missä hahmot ovat iät ajat olleet kaksiulotteisia, tuo 3D yllättävän paljon vaihtelua. Keissin juoni oli toki jännä, mutta yksi mahtavimmista asioista tässä oli kappaleiden tutkiminen Mixing Boardilla. Se oli jotenkin aivan mahtava ominaisuus...tässä keississä minua harmitti se, että bändin jäseniä näytettiin Klavierin lisäksi vain Daryan...ja hänkin oli syyllinen vaikka hänen luonteensa oli niin mahtava.

Neljäs keissi oli kyllä täyttä loistavuutta ja kilpailee kyllä ykkössijasta JFA:n vikan keissin kanssa. Mason System, flashback, Gramaryen suku ja sen "salaisuudet" olivat kaikki aivan rautaa ja kuten aikaisemmin jo mainitsin, on hienoa että tämä saatiin solmittua niin hyvin ensimmäiseen keissiin. Jotenkin tämä on niin mahtava, etten oikein voi sanoa tästä mitään. Paitsi sen että Brushel on yksi persoonallisimmista hahmoista koskaan. : )

PS. Mitä muuten kävi jos painoi Thalassalla "Guilty"-nappia?

Koko Gramaryen suku. Kuka on Thalassan entinen mies, kuoliko hän tosiaan "onnettomuudessa", oliko Thalassankin "murha" tosiaan vain sattumaa, mitä tapahtuu kun Apollo ja Trucy saavat tietää olevansa sisaruksia? Miksi ylipäätänsä Apollo eli eri paikassa kuin Trucy? Ei velipuolen omistaminen niin kamalaa pitäisi olla...

Jurist System... toki se saattaa helpottaa pelin kulkua johtuen siitä että sitä ratkaisevaa evidenssiä ei tosiaan välttämättä tarvitse. Mutta, se saattaa myös vaikeuttaa - mitäpä jos juristina on joku "paha" henkilö joka sitten väkertää kaikenlaista, joka sitten vaikuttaa keissiin - negatiivisesti?

Mian laitteita ym. DS:n ominaisuuksia hyödyntäviä asioita käyttöön enemmän ja useammin, kiitoos. : )