Re: Arvostele pelisi
« Vastaus #7 : 24.03.2008 16:15 »
Riepu
Oh nice.
Moderaattori
Viestejä: 984
Basaaripisteet: 2
Nyt kun tuli taas arvosteluharrastus aloitettua, niin tungetaas tänne viimeisin tuotos. Laatu voi olla vähän mitä on, kun ei ole vähään ikaan tullut kirjoiteltua, mutta toivottavasti se paranee tässä kirjoitellessa. Ja palautetta saa antaa
Devil May Cry 4
Testattu: PS3
Paholaisen on jälleen aika itkeä, tirauttaa, pillittää, porata, vetistellä, vuodattaa, kyynelehtiä ja niin edelleen. Capcomin suositun sarjan neljäs osa osui hyvään väliin, sillä mätkintään keskittyvä toimintapeligenre elää kovan suosion aikaa. Vai ihanko muuten vain Ninja Gaiden ja God of War kiinnostaa ihmisiä ja kauppojen hyllyt täyttyvät näitä kopioivista peleistä?
Vanhaa hyväksi todettua kaavaa ei olekaan Devil May Cryssa lähdetty juurikaan muuttamaan. Demonien kaataminen sujuu suurin piirtein samalla tavalla kuin ennenkin unohtamatta tyyliä sekä huonoa läppää.
Nerokas Nero
Ehdottomasti suurin uudistus on uusi hahmo Nero, joka muistuttaa edellisistä osista tuttua Dantea niin hiuksiltaan, pukeutumisiltaan kuin jonkin verran jutuiltaankin - jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja Dantelle. Taisteluissakaan ero ei hahmojen välillä ole päätähuimaava, mutta silti voi helposti todeta Neron olevan riisutumpi versio niin kyvyiltään kuin aseiltaan. Neron miekka sekä ampuma-ase toimivat suurin piirtein samalla tavoin kuin Danten vastaavat, joten ainoaksi Neron erikoisuudeksi jää demonikäsi. Kyseinen käsi toimii sekä aseena että myös eräänlaisena “heittokoukkuna” tasoloikkakohdissa. Mistään suuresta lisäyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Tasoloikissa käytettynä kyky tuntuu selvästi päälle liimatulta ja taisteluissa se on vain kiva pikkulisä, josta on loppujen lopuksi vain harvoin suurempaa hyötyä. Olisikin ollut toivottavaa, että Neron kyseisellä kyvyllä olisi enemmän käyttötarkoituksia, mutta nyt se vain jää laimeaksi pikkuviritykseksi.
Dante on onneksi aikalailla toista maata. Perinteinen mätkintä sujuu samoin kuin Nerolla, mutta useat eri tyylivaihtoehdot ja aseet tekevät hänestä hyvinkin monipuolisen. Aseita ja tyylejä voi vaihtaa vaikkapa kesken taistelun tuoksinan, mikä auttaakin hyvin taktikoimisessa ja tuo mukavaa vaihtelua jos tietynlainen taisteleminen alkaa tympiä. Muutama tyyli ja ase jäänee kuitenkin monella käyttämättä, varsinkin nyt kun tyylit eivät kehity käytön mukaan kuten kolmannessa Devil May Cryssa.
Tyylien kehittämisen lisäksi myös muidenkin kykyjen saanti on muutettu. Enää uusien kikkojen osto ei vaadi demoneiden tappamisesta saatuja orbeja, vaan jokaisen tehtävän lopussa pelaaja saa “Proud Souliksi” kutsuttuja pisteitä, joita hän sitten käyttää uusiin kykyihin tai tyylien kehittelyyn. Hyvänä puolena hahmon kehittelemisessä on vielä se, että jos jotkin kyvyt ei miellytä, voi ne poistaa käytöstä ja sijoittaa Proud Soulit uusiksi muihin kykyihin. Näin pelaaja välttyy hahmonsa pilaamiselta.
Kaikki ok
Kolmannen osan laimean tarinan jälkeen on mukaan saatu eeppistä maailman pelastamismeininkiä mukaan. Mistään kovinkaan erikoisesta ja muistettavasta juonesta ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse.
Kaikki saa alkunsa, kun demoni Spardaa palvovan kultin seremoniaan iskee kuokkavieras, Dante, joka ensitöikseen ampuu kultin johtohahmon ja teurastaa lisäksi muutaman rivisotilaan. Tätähän DMC:n uusi päähenkilö Nero ei sulata, vaan painuu Danten perään selvittääkseen mistä ihmeestä on oikein kyse.
Itse asiassa jopa hieno alku lupaa hyvinkin mielenkiintoisaa tarinaa, mutta pettymys on väistämättä edessä. Juonenkäänteitä toki piisaa, mutta ne ovat niin ennalta arvattavia, että tarinan tähtihetket ovat tiedossa parin tunnin peluun jälkeen.
Onneksi juonen ei tarvitsekaan tällaisessa pelissä suurinta laatua olla. Pelin tärkein osa, eli taisteleminen, sujuu nimittäin hyvin, vaikkakin aloittelijalle hahmot voivat tuntua aluksi kankeilta. Vanhat taitajat sen sijaan ovat heti kuin kotonaan, sillä taistelu hoituu juuri samalla tapaa kuin ennenkin. Kuitenkin kyseiset pelaajat saavat vastineeksi huomata pelin laskeneen vaikeustason. Vihollisten iskut ovat hyvin helposti ennalta luettavissa, ne ovat heikohkoja ja tämän kaiken lisäksi peli tarjoaa runsaasti parantavia esineitä. Osa pomovastuksista tuo poikkeuksia tähän kaavaan, mutta silti pelaaja huomaa kukistaneen ne paljon vähemmällä vaivalla kuin esimerkiksi kolmannen osan häiriköt. Onneksi sentään tarpeeksi pelatessa aukeaa uusia haastavampia vaikeustasoja.
Graafisesti peli on hienoa katseltavaa. Varsinkin maisemia on ilo katsella, mutta toki myös muutkin asiat on onnistuttu tekemään täyttääkseen nykypäivän standardeja. Äänet sen sijaan jakavat varmasti mielipiteitä. Ääninäyttely on mukiinmenevää, mutta pelin hieman kovemman luokan musiikki tympii varmasti useita. Loppua sille ei näykkään, vaan paria samaa biisiä renkutetaan pitkään ja hartaasti alusta loppuun. Onneksi suurin osa musiikeista sentään jää mätkinnän ja keskittymisen taustalle, eikä niihin lopulta kiinnitä huomiota juurikaan ellei ole lapsuudestaan asti kuunnellut silkkaa klassista.
Mitä siis jää käteen? Neljäs demoniteurastusretki ei muuta sarjaansa merkittävästi, mutta se ei estä sitä tosiasiaa, että tästä voi edelleenkin nauttia. Jos ei ole siis lopen kyllästynyt genreen tai olisi kiinnostunut kokeilemaan, on Devil May Cry 4 varma hankinta. Se ei ole genrensä paras, mutta silti kaukana huonoista tekeleistä.
Arvosana: 7
« Viimeksi muokattu: 24.03.2008 16:50 kirjoittanut Riepu »
To defy me is a senseless act which goes against your world's wishes...
tallennettu
Re: Arvostele pelisi
« Vastaus #10 : 11.07.2008 00:45 »
Riepu
Oh nice.
Moderaattori
Viestejä: 984
Basaaripisteet: 2
Hieman sekavahkoksi mennyt arvostelu, mutta kaiketi sen kanssa voinee elää.
Shin Megami Tensei: Persona 3
Alusta: PS2
Pelaajia: 1
Ikäsuositus: 12+
Pelinkehittäjä Atlus ei välttämättä nimenä kerro kovinkaan monelle eurooppalaiselle juuri mitään. Kyseessä ei olekaan mikään ihme, sillä viime vuosina on oma mantereemme vasta päässyt nauttimaan kyseisen kehittäjäporukan antimista paremmin niin Shin Megami Tensei -sarjan kuin muidenkin tekeleiden muodossa. Nyt myös Atluksen toinen kuuluisa pelisarja, Persona, saapuu Eurooppaan, tosin SMT-lisänimellä.
Sarjassaan kolmas Persona saa alkunsa kun pelaajan itse nimeämä päähenkilö saapuu uuteen kotikaupunkiinsa. Kaikki vaikuttaa aluksi normaalilta, mutta junasta noustessaan kello lyö tasan kaksitoista yöllä. Yksikään sähkölaite ei enää toimi, ja kaupungin kaduilta löytyy vain verisen maan lisäksi ruumisarkkuja. Ainoa merkki elämästä on nuori poika sopimuksen kanssa.
Toinen persoona
Persona 3 on hyvinkin perinteinen japanilainen roolipeli. Taisteluita on tutusti paljon ja ne ovat myös vuoropohjaisia sekä toimivat sillä monelle tutulla valikkopohjaisella systeemillä. Eroavaisuuksia on kuitenkin havaittavissa. Näistä ehkä monen mielestä mullistavin on se, että pelaaja ohjaa taisteluissa vain ja ainoastaan päähenkilöä tekoälyn hoitaessa muiden hahmojen toimet. Idea onkin aluksi hauska ja tuntuu erilaiselta verrattuna normaaliin meininkiin, mutta siinä on toki myös haittansa. Tekoälyn ei voi aina olettaa toimivan kuten toivoisi, mikä voikin pahimmissa tapauksissa johtaa turhiin Game Overeihin. Käskyjä muille hahmoille voi toki antaa, mutta ne ovat vain suuntaa antavia.
Toinen muista roolipeleistä eroava tekijä on Persona, eräänlainen hahmojen sisäinen demoni, joka antaa haltijalleen voimia, mutta myös heikkouksia. Personat ovatkin tärkeässä osassa niin pelin taisteluissa kuin muutamissa muissakin osuuksissa. Ne määräävät hahmojen käyttämät kyvyt aina iskuista muihin roolipeleissä perinteisesti nähtyihin “statseihin” tyyliin hyökkäys ja puolustus, mutta samalla ne määrittävät hahmojen heikkoudet ja vahvuudet, joilla on valtaisa merkitys pelin taisteluissa.
Vaikka vain päähenkilö on ainoa, joka voi käyttää monia eri personia, on niiden kouluttaminen ja hankkiminen merkittävässä osassa peliä. Jo moniin erilaisiin personiin pääsee käsiksi taisteluiden jälkeisten “muistipelien” kautta, mutta parhaimmat otukset saa yhdistelemällä näitä toisiinsa muun muuassa Shin Megami Tensei: Lucifer’s Callista nähdyllä tavalla.
Vain elämää ei sen enempää
Jo perinteisten roolipelielementtien, kuten taisteluiden ja hahmonkehityksen lisäksi löytyy Persona 3:sta myös muita ideoita, mitkä tekevätkin pelistä roolipelin sanan varsinaisessa merkityksessä. Yksi näistä on arjen ja perinteisemmän luolastojen tutkimisen erottaminen toisistaan. Arkiset puuhat hoidetaan päivisin koulua käymällä ja sosiaalisia suhteita hiomalla, mikä voikin kuulostaa joidenkin korviin hyvinkin oudolta. Kuka nyt oikeasti tahtoisi pelissä tuskailla kaverisuhteista ja opiskelusta, kun saman ajan voisi käyttää näiden unohtamiseen? No, joitain tämä voi toki innostaa, muttei todellakaan valtaosaa, mikä voikin jättää Personan tuskalliseksi kokemukseksi. Päivällä tehtävät asiat vievät nimittäin todella suuren osan peliajasta ja vielä kun siitä suurin osa koostuu lopulta hyvinkin tyhjänpäiväisestä dialogista, voi pelin tie viedä kaupan “käytetyt” -hyllylle alta aikayksikön. Jopa itselläni alkoi haukotuksia ilmaantua kun sama vanha juoksijapoika valittaa nilkastaan sen kymmenennen kerran.
Onneksi tämä kaikki työ ei ole turhaa, vaan kavereiden huomioimisesta palkitaan mahdollisuudella luoda parempia personia, mikä taas minimoi hieman monelle tuttua ja turhauttavaa hahmojen kehittämistä. Toki voi tietenkin kysyä itseltään kouluttaako hahmojaan mieluummin jopa tunteja, vai kuluttaako tämän ajan kaverien kanssa oleskeluun ja heidän turhanpäiväisten ongelmien kuunteluun. Tässäkin on tietenkin otettava huomioon se, että hahmojen kehittäminen on tuttuun roolipelien tapaan väkisin jossain tilanteissa edessä, sillä vaikeustaso vaihtelee välillä raivostuttavan tiheään tahtiin helposta todella haastavaan.
Itse hahmojen koulutus tapahtuu yöllä niin sanotun Dark Hourin aikaan, jolloin Tartarukseksi ristitty valtaisa torni ilmaantuu tutkittavaksi. Kyseinen torni koostuu monista kerroksista, jotka muodostuvat sattumanvaraisesti, minkä johdosta tornista ei ole yhtä ja samaa karttaa olemassa. Myös tämän keinon takia Tartaruksen käytävät ovat tylsiä putkia, joiden ulkoasu toistaa itseään tylsistymiseen asti, vaikka välillä muotoilu- ja väriteema saakin pientä muutosta. Tämä on todella suuri sääli, sillä Tartarus on oikeastaan pelin ainut kunnon luolasto paria naurettavaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Etanoiden tahdissa
Tarinaltaan ja sen kerronnaltaan Persona 3 ei ole sitä kirkkainta kärkeä. Koska peli etenee vuorokausi kerrallaan - joita muuten riittää - ei paljoa ehdi yhteen syssyyn tapahtumaan puhumattakaan siitä, että jokaiseen päivään saataisiin mielekästä sisältöä. Suurimmat tapahtumat onkin yleensä laitettu noin 30 päivän päähän toisistaan, joten pitkähköjä taukoja juonesta on silloin tällöin luvassa. Tämän voi silti jollain tapaa antaa anteeksi, sillä tarina ei todellakaan ole pelin vahvempia osa-alueita, vaan se koostuu oikeastaan siitä perinteisestä “pelastetaan maailma” -kaavasta, johon on toki saatu makua muutamalla juonenkäänteellä ja erikoisella hahmolla.
Itse pääosassa olevat hahmot eivät kuitenkaan edusta aivan niitä mielenkiintoisimpia henkilöitä. Jokaisella on toki jonkinlainen historia, jolla on merkitystä tarinan kanssa, mikä jää kuitenkin hieman laimealle asteelle. Sentään hahmojen ääninäyttely ei ole tätä luokkaa, vaan lähes jokaisen ääni sopii näille loistavasti, eikä näyttelijöiden suorituksestakaan oikein voi valittaa.
Muusta äänimaailmasta voikin olla sitten aivan toista mieltä ja varsinkin musiikki jakaa vahvasti mielipiteitä. Valtaisa osa biiseistä koostuu nimittäin ylipirteästä J-popista, mitä kaikkien ei voi missään nimessä odottaa sietävän. Kuitenkin jos pinnaa, hermoja ja sietokykyä riittää, tottuu musiikkeihin kohtuu hyvin ja ainakin allekirjoittanut pääsi jopa toteamaan biisien lopulta sopivan suhteellisen hyvin peliin ja sen meininkiin.
Kuitenkin suurin ongelma, josta SMT: Persona 3 kärsii on todella kova kilpailu. PS2 on roolipelien faneille suorastaan unelmakonsoli juuri valtaisan tarjonnan takia, joten P3 jää väkisinkin jalkoihin. Jos kuitenkin kaikki muut ropet on jo tahkottu tai yksinkertaisesti kaipaat paneutumista vaativaa, haastetta tarjoavaa japanilaista roolipeliä, jolla on hieman uutta annettavana, suosittelen ainakin testaamaan Persona 3:sta. Kaikille tämä ei missään tapauksessa kuitenkaan uppoa, mistä johtuen kevyempiin peleihin tottuneet voivat pudottaa numeroa melkeinpä kahdella.
Arvosana: 8
To defy me is a senseless act which goes against your world's wishes...
tallennettu