Pelaajalauta

Julkaisuun on hieman yli viikko – onko ilmassa yhtään hypeä? Ainakin migge on maininnut pelin pariin otteeseen.  :)

Tiedättekös mitä: tämä tulee olemaan ensimmäinen FE-peli, jota pelaan. Sarja on jäänyt lähinnä mieleen hahmoista, joita TK on käyttänyt Meleessä wave dashatessaan itsensä ohi ihmisyyden. Vai onko minulla väärä muistikuva, Falcoako se h... hieno mies käytti?

Enivei, tämähän on strategiaa, jossa kohtuu isoa roolia näyttelevät myös taisteluiden ulkopuoliset hahmosuhteet ja -kemiat. Draamaa rakennetaan menetyksillä, jotka tuntuvat lopullisilta. Pelissä on paljon välinäytöksiä ja tittelin mukaisesti kolme eri toisistaan poikkeavaa juonilinjaa, joista kukin kestää 60-80 tuntia.

Switchin omistajien mielessä on varmasti myös Mario+Rabbids: Kingdom Battle, jonka strategiat perustuvat enemmän liikkeelle, kun Fire Emblemissä maaston muodot ja tyypit antavat tilaisuuden taisteluetuun. Pelistä voi puhua samassa lauseessa, mutta ne lienevät kuitenkin melko erilaisia.

Monelleko tämä on julkaisupäivän apetta?

Kyllähän se julkkariksi tulee haettua. Tulee lähdettyä reissuun kuun vaihteessa niin uskoisin lentomatkan menevän varsin lepposasti tän parissa. Ja varmaan altaanreunallaki kiva jyystää.

Fire Emblemeihin tuli tutustuttua Cuben Path of Radiancen myötä, mikä taitaa olla yksi sarjan parhaista peleistä. Pelisarja sopii hyvin käsikonsolille (tehtävät sopivan pituisia) vaikkei 3DS:n Awakening aikanaan jaksanut innostaa. Luvassa on varmaan taas pienen romaanin verran saippuaoopperamaista dialogia, mikä joskus näissä on meinannu vähän puuduttaa.

Osaan hahmoista meinaa kiintyä joko persoonan tai niiden kyvykkyyden myötä, ettei niiden missään nimessä halua kaatuvan taistelussa, joka taas on pelisarjan uniikkeja ja parhaita puolia.

Eniten lähinnä ottaa päähän, että tästä(kin) sarjasta on tullut Awakeningin menestyksen myötä liian läpinäkyväksi tehty peräkammarien waifu/anime-fanien runkkaripeli. Mutta kun sellainen myy, niin minkäs teet. Vähemmän taktikointia ja sodankäyntiä, enemmän animetissejä ja homostelua.

Luin, että pelissä on valittavina moodeina Casual ja Classic. Ensiksi mainitussa hahmot jäävät kuolemansa jälkeen eloon, kun Classicissa menetys on menetys.

Mutta... Peliähän voi aina koijata, ja ladata tallennuksensa pieleen mennään tehtävän jälkeen. Haluaisin pelata tämän hardcorella tavalla, eli hyväksyä kaikki kuolemat Classicilla ilman huijaamista. Pelkään vain, että jos olen esimerkiksi alkutuntien aikana ihan metsässä, tapatan suurimman osan hahmoistani. Heijastuvatkohan nämä menetykset myös välinäytöksissä ja dialogissa? Olisi tunnelmansyöjä, jos haikeasti lähtenyt hahmo olisi yhä tarinassa elossa, mutta ei pelikentällä. 

Kuolleet hahmot poistuvat kuvioista kokonaan, tai ainaki aikaisemmissa peleissä ovat poistuneet. Tämä vaatii tekijöiltä aikamoista käsikirjoitusakrobatiaa vaikka avainhahmot ovatkin sellaisia jotka eivät saa kuolla lainkaan (Tehtävä epäonnistuu päähahmon kuollessa).

Ehdottomasti kannattaa pelata classicilla ja huijaamatta. Ilman isompia riskejä ei tärkeitä hahmoja kovin usein menetä. Hahmokaartin kertyessä alkaa rosterissa olemaan ns tykinruokaa jolla voi tiedustella riskillä.

Kovia arvosanoja: IGN 9.5, Gamesradar 5/5, Gameinformer 9.5, Gamespot 9.0. Metacriticin keskiarvo tällä hetkellä 87.

Eli sälekaihtimet kiinni, jäätelöä pakastimeen, Vichyä jääkaappiin ja auringon porotusta piiloon koko viikonlopuksi FE:n ja Wolfensteinin parissa.  8)

Mihin taloon liityitte? Valitsin Black Eaglet, enkä vain waifujen takia... puijaan, valitsin sen täysin waifujen takia, enkä edes häpeä!  8)

Pari ensimmäistä tuntia on pelattu, ja aika on mennyt lähinnä koululla juostessa, hahmoihin tutustuessa ja pieniä questeja tehdessä. Mikä lienee lopulta taisteluiden ja oheistoiminnan prosentuaalinen suhde? 20-80? Siltä vaikuttaa tällä hetkellä. Onko se huono juttu? Voisiko hahmoista muuten välittää, jos heistä ei tiedä mitään? "Antakaa jo taisteluita!" voi olla monen virsi, mutta sellaisia strategioita on maailma pullollaan, missä saa tehdä siirtojaan kamppailu kamppailun perään ilman lounastaukoa juuri taistelukentällä nähtyjen ihm... hahmojen kanssa.

Kahdeksan tunnin jälkeen roima annos saippuaoopperaa ja mikromanagerointia. Tuttua Fire Emblemiä siis. Nyt battalionit, koulutusjärjestelmä, yms vievät näpertelyn ja hahmojen kehityksen uudelle tasolle.

Yhden hahmon menin jo menettämään kun vihu sai jostain syystä tuplaiskun sisään melko noviisiin taistelijaan. Myöhemmin huomasin että pelissä melko ison helpotuksen mahdollistava Divine Pulse ajassa taaksepäin siirtyminen LR-painikkeella.

Käytin tätä toimintoa jo ensimmäisessä tosipaikassa, eli taistelussa bandiitteja vastaan. Mokomat hikiset paskanahkat tappoivat Bernadettan, enkä voinut painaa verityötä villaisella. Kelasin siltä istumalta aikaa taaksepäin ja kostin niille koirille. Mutta juu, "lapsia taistelukentälle?" kuvaa fiiliksiäni aika hyvin.

Tämäkin muuten kuuluu ainakin minulla niihin peleihin, joita on mukavampaa ja luonnollisempaa pelata handheldinä; valikoiden selaaminen ja pienien infoikkunoiden tuijotus on helpompaa lyhyen etäisyyden päästä. Graafisestikaan ei tunnu menettävän juuri mitään, sillä peli näyttää natiivilta 720p:ltä kannettavana (tai on ainakin hyvin lähellä sitä).

Joo käsipelillä toimii hyvin. Ainut mikä ei toimi on luostarin kartta mitä joutuu siinä tilassa tihrustamaan.

Edelgardista on tullut aika MVP. Levelillä 21, kun muut tarpovat hyökkäysvoimassa kaukana takana. Peli on ilmeisen helppoa rikkoa pelaamalla taisteluita toisensa perään ja levuttamalla. Normal-tasolla kuitenkin pelaan, sillä haluan kokemuksen olevan enemmän rentouttavan puolella kuin hermoja kiristävän.

Hubert yleni juuri maagiksi ja Bernadetta jousi-ampujaksi. Samaan syssyyn voin todeta, että nämä hahmot pursuavat sympaattisuutta, persoonaa ja mielenkiintoisia luonteenpiirteitä. Jos menetän näistä nuorista fantasiamaantoivoista jonkun lopullisesti kolmen takaisinkelauksen jälkeenkin, saatan kompastua sähköjohtoon... tai krhm... siis Switchin on/off-kytkimeen, jotta voin hyvällä omallatunnolla ladata tallennuksen uudestaan.  :o

http://www.youtube.com/watch?v=amSa2QBCVOk

Siis... Tästä ei oikein "shit is about to go down!"  -musiikki paremmaksi muutu. FE: TH edustaa Nintendo-pelien musiikillista kärkeä (myös Sothisin teema on fantastinen).

Muutenkin, peli on ollut kauttaaltaan positiivinen yllätys. Joillekin ehkä normal-tasolla liian helppo (sarjan veteraaneille), mutta itselleni juuri passelia touhuamista, sillä uunoilen takuulla pelissä osaamatta päättää, mitä joidenkin tiettyjen hahmojen paras rooli olisi. Tähän asti pienille virheille on kuitenkin jäänyt tilaa, ja FE-noobi on saanut rauhassa tutustua näpräilyyn, hahmonkehitykseen ja taisteluihin. Mihinkään ei leipäänny, sillä taisteluista voi ottaa helposti halutessaan taukoa ja keskittyä opettamiseen, kampuksella vaelteluun ja suhteiden luomiseen.

Mitä juoneen suurpiirteisesti tulee; Edelgard huokuu Daenerys Targaryen -viboja. Väkisinkin miettii, millainen rooli hänellä endgamessa on Black Eaglen juonilinjassa. Jok'ikinen taloni hahmo on mielenkiintoinen, mehukkaasti käsikirjoitettu ja välittömästi tunnistettavissa itsekseen, ihan kuin hyvän romaanin päähahmot. Sosiaalisesti kömpelöä Bernadettaa tekisi mieli halia, kun tyttö painii ongelmissaan, jotka olisivat muille kiviä, mutta Bernielle vuoria. Hubert on taas ainakin pinnaltaan niin edgelord kuin olla ja osaa, mutta taisteluissa maagikykyjensä ansiosta ryhmälle jykevä voimavara, joka loitsii raskaita panssareita kantavat sotilaat maanrakoon.

En päässykkää reissussa tätä kunnolla jyystämään kun ei Huawein laturi tykännyt ladata Switchiä jostain syystä. Ilmeisesti pikalatureissa liikaa potkua tms.

Itsekkin Adrestian Empiren mustilla haukoilla menossa. Edelgard (ja varmaan muiden talojen perilliset vastaavasti) on pelin selkeä tankki. Tuntuu että joka FE:ssä on omansa. Hubertista olen tekemässä mustan magian lordia, jota pystyy pitämään myöhemmässäkin vaiheessa etulinjoilla loihtimassa. Alkuvaiheessa menettämäni hahmo oli Caspar, joten hieman ranged-painotteinen lössi kasassa. Vielä näin reilu parinkin kymmenen tunnin jälkeen tuntuu valikot ja kokonaisuuden hallinta hieman sekavalta. Esim jos saa jonku Crestin vaativan legendary aseen, pitää mennä inventorysta rosteriin tsekkaamaan kenellä se tietty Cresti olikaan. Ja se lässytyksen määrä on kyllä tässäkin päätä huimaava, vaikka vakavempi setti ihan kiinnostavaa onkin. Hahmojen synttäreinä olen tyytynyt tarjoamaan mielummin kukat, että välttyy teekutsujen lässytykseltä.  ;D

Täysin ohi aiheen tässä ketjussa, mutta mainitsen nyt kuitenkin, että tullut useampaankin otteeseen vastaan erilaisia raportteja Switchin dockaamisen ja lataamisen erikoisuuksista. Nähtävästi se portti on rakennettu ihan Nintendon omilla spekseillä, eikä kukaan tiedä tarkalleen miten, mutta mm. käsitin laitteen pyytävän ihan eri määrää virtaa latureilta kuin mitä lopulta ottaa. Tästä syystä jossain vaiheessa kolmannen osapuolen dockit brickaili Switchejä ihan huolella, kun ne ei osanneet/osaa suhtautua oikein laitteen toimintaan.

Veikkaisin latausongelman liittyvän osittain jotenkin tuohon. Nähtävästi kerrankin suositus käyttää valmistajan omia latureita on ihan aiheellinen. :b

Chapter 11. Mitä aktuaalista helvataa  :o :o

Harvoin joutuu näin pistämään peliä pauselle, nakkaamaan laitteen sohvalle ja vetäisemään syvään henkeä, koska... huh.

Saan ihan hitosti kiksejä hahmojen keskinäisestä vuorovaikutuksesta, koska ne ovat niin hemmetin mielenkiintoisesti käsikirjoitettu. Support-osion kautta voi seurata hienosti, miten hahmoista paljastuu koko ajan uusia puolia, kun luottamus heidän välillään syvenee. Pelissä on himmeä määrä ääninäyteltyä dialogia, eikä sen laatukaan ole hassumpaa.

Yhden juonilinjan loppu häämöttää yli 52 pelitunnin jälkeen.

Enkä voi olla kuin mykistynyt siitä, miten taidokkaasti peli punoo suhdesimulaattorin ja strategian pakettiin, jonka ei edes tarvitse olla visuaalisesti alustansa kärkeä jättääkseen lähtemättömän vaikutuksen pelaajaansa. Se ansio kuuluukin hahmoille, sillä en ole koskaan kiintynyt pelissä "ydinporukkaan" tällä tavalla. Ihan kuin oikeat ihmiset asuisivat kasetin sisällä, odottaen minun tupsahtavan jälleen pelimaailmaan jakelemaan neuvoja, jotka eivät varmaan aina ole fiksuimpia mahdollisia.

Tarinanpunonnan erinomaisuuden ansiosta jotkut pelissä myöhemmin tapahtuvat ratkaisut tuntuvat raastavilta, mutta joku toinen ei näe niitä samasta kulmasta kuin minä. Näkökulmat ovat ahtaita niille, jotka eivät kykene putkinäköisyyttään murtautumaan ylpeytensä vankiloista.

Hyvän tv-sarjan käänteen ääressä monttu loksahtaa lopputekstien alkaessa auki, ja kirjaa lukiessa ei välttämättä usko heti sitä, mitä muste, intohimo ja mielikuvitus on taikonut. Fire Emblem: TH omaa vähintään yhden samanlaisen tilanteen, mistä on vaikea edetä tuntematta palaa kurkussaan. Tarinankerronnallisesti peli saattaa hyvinkin olla yksi taitavimmin käsikirjoitettuja koskaan.


Niin se vain on, että Nintendo Switchin voimaannuttamana pelaajana tutustuin jälleen yhteen uuteen peliin, joka avasi silmät kokonaiselle pelisarjalle. Kaikki Fire Emblemit eivät välttämättä vetoaisi minuun tällä intensiteetillä, mutta toisaalta ei tarvitsekaan.

Petran sanoin: I have gratitude.

Vissiin maagista peliä ollut kehittäjällä kerta kun fates birthright (ensikosketukseni sarjaan, jonka sain rämmittyä loppuun vasta ihan hiljattain.) pelissä hahmot on tylsän yksiulotteisia ja muutenkin koko tarina on täysin mitäänsanomaton. Eipä silti kyllä innosta tätä hommaamaan kun niin syvästi puutui tuohon fatesiin.

Kuten sanottua, TH on ensimmäinen FE-pelini, ja siksi en osaakaan sitä aiempiin osiin verrata.

Niiden näppiksestä, jotka osaavat: Fire Emblem: Three Houses pulls off what Fates could not (https://www.polygon.com/2019/8/14/20804131/fire-emblem-three-houses-fates-comparison).

Lopputekstit pyörivät ruudulla juuri äsken. Fiilis on miksaus haikeutta, tyytyväisyyttä ja melankoliaa. Tämän lopputuleman menetyksineen loin minä itse, enkä ole kaikkeen tapahtuneeseen kovin tyytyväinen. Vaikka pelaisinkin pelin muut kampanjat, ne eivät tule tietenkään ruokkimaan niin ravistelevaa emotionaalista pyörremyrskyä kuin ensimmäinen pelikerta.