Sharkie
Valikoiva pelaaja.
Moderaattori
Viestejä: 3 175
Basaaripisteet: 5
Tämä oli se sukupolvi, kun menin kokopäivätöihin, pusersin DI-tutkinnon yliopistosta ja tein lapsia. Eli vaikka ei ihan HeinZin aikatauluissa vielä olla, pelitunnit ovat kyllä aiempaa generaatiota merkittävästi vähäisemmät. Kaikista näistä highlighteista taidan olla jo laudalla jossain välissä porissutkin, mutta laitetaan nyt tuo pieni ja tiivis joukko samoihin kansiin.
Middle-earth: Shadow of Mordor
Tämä peli starttasi omalla kohdallani uuden sukupolven, ja olikin siihen monin tavoin erittäin nappi tapaus. Nemesis-järjestelmä eritoten toimi muistaakseni kaikkein parhaiten uudemmilla konsoleilla, ja graafisestikin kyseessä oli kai ihan komea tapaus. Muistelen edelleen Shadow of Mordoria suurella lämmöllä: hyvää Arkham-tyylin toimintaa, juuri sopivan kokoinen avoin hiekkalaatikko (nykyäänhän kaikki open world -pelit aiheuttaa skoupillaan lähinnä ahdistusta) ja lukemattomia herkullisen vittumaisia örkkipomohierarkian tarjoamia hetkiä. Lisenssipelien maailmassa yksi omaleimaisimmista tapauksista koskaan.
Destiny
FPS:t ei ole ikinä olleet mulle se kovin juttu. Golden Eyeta, Haloja ja Half-Lifeja on tullut pelattua toki jonkin verran, mutta monen mielestä varmasti aivan liian vähän - ja ennen kaikkea tapasin olla kaikissa näissä karmaisevan huono. Kun Destinyn kehityksestä alettiin uutisoida, en tainnut kiinnittää siihen juurikaan huomiota, mutta jostain syystä pelin tullessa repäisin ja kokeilin. Vähänpä tiesin, että tuosta avaruusvelhojen saippuaoopperasta muotoutuisi sukupolven määrittävin peli ainakin seuraavaksi 5-6vuodeksi, sekä isossa kuvassa yksi kaikkien aikojen rakkaimpia pelitapauksia.
Pelisarjan eri vaiheista, onnistumisista ja ongelmista on jauhettu varmaankin tässä vaiheessa tarpeeksi, joten sanottakoon vaan, että myrskyisästä luonteestaan huolimatta Destinyssa on aina ollut sitä jotain, mitä on kauhean vaikea pukea tarkkaan sanoiksi. Timanttinen pelituntuma ja jopa huonosti hyödynnettynäkin auttamatta kiehtova universumi ovat yhdessä luoneet jotain, mihin on mielellään uppoutunut sadoiksi tunneiksi sekä pelaten että lore-videoita nautiskellen. Tarinasisällön lisäksi olen löytänyt itsestäni aidosti pyssyjumpasta nauttivan Crucible-kallon, joka suorittaa todella keskinkertaisesti, mutta kuitenkin suorittaa. Tätä en olisi kyllä junnumpana ikinä uskonut tapahtuvan. Oma sitoutuminen peliin on vaihdellut tryhardaamisesta kuukausien täystaukoihin, riippuen contenttitilanteesta ja omista elämänvaiheista, mutta aina jokin The Taken Kingin tai Forsakenin kaltainen huippulaajennus on lopulta tuonut pelin takaisin jokailtaiseen grindirotaatioon.
Lisäksi Destinyn parissa olen kokenut helposti siisteimpiä sosiaalisia verkkopelikokemuksia koskaan. Omasta tuttavapiiristä löytyneiden kanssapelaajien kanssa vedettiin raiditason klaania useampi vuosi sekä D1:ssä että D2:ssa, kunnes tuttu ydinporukka hajosi osan siirtyessä PC:lle ja osan ei. Kaikkein hauskimpia aikoja on varmaankin vietetty King's Fall -raidin sekä ihanan leppoisan Sparrow Racing League -kauden parissa, mutta matkan varrelle mahtuu kyllä monta muutakin hetkeä, joista yksinpelaajana olisi voinut vain haaveilla. Lisäksi randojen kanssa on tullut pelattua paljon, ja tälläkin hetkellä olen pikkuklaanissa muutaman Japanissa armeijahommia tekevän jenkki-insinöörin kanssa. Tätä varten Internet on keksitty.
Viimeisen vuoden aikana, paljolti toisen lapsen sekä D2:n ei-niin-menestyksekkään Y3-lisäristrategian myötä, en ole pelannut D2:ta oikeastaan lainkaan. Tässä vaiheessa on vähän vaikea sanoa, tuleeko pelin pariin vielä tosissaan palattua, mutta varovaisesti kyllä elättelen toiveita yhdestä (mahdollisesti viimeisestä) renesanssista Beyond Lightin myötä. Aika näyttää. Vaan kävi miten kävi, Destiny on mulle kahdeksas konsolisukupolvi, ja kahdeksas konsolisukupolvi on Destiny.
Indiet
Jos avaruusräiskinnän väliin ei montaa isoa peliä olekaan mahtunut, niin indiepuolella sulkeutuva sukupolvi on tarjoillut hyvää kamaa. Omia lemppareita ovat ainakin Rogue Legacy, jo mainittu Shovel Knight sekä monesti hehkutettu Hollow Knight. Päällimmäiseksi kysymykseksi jää, että miksi just ritariteemat oli kovaa kakkaa 2010-luvulla?
Toivoa tulevasta katsomalla menneisyyteen: THPS1+2
Last of Us 2 on vielä kesken, ja joo, onhan se tekninen ihme monin tavoin tähän sukupolven loppuun taas, mutta kyllä itselle sukupolven takakannen muodostaa THPS1+2. Jumalauta miten timanttinen klassikkopelien modernisointi. Näyttää hyvältä, kuulostaa kovalta, tuntuu jumalaiselta, ja muistuttaa ajoista, jolloin ainoa huoli oli se, että piti mennä pelaamisen välissä syömään kun äiti ei muuten ollut hiljaa. Haukka-pelien pitäisi olla viime vuosien törttöilyn jälkeen kuolleita, ja yhtäkkiä skeittaaminen onkin parempaa kuin koskaan. Kyllä kiitos. Tästä on hyvä paukuttaa seuraavaan sukupolveen yhtä loistavaa, mutta täysin uutta THPS:ää, samalla kun THPS3-kentät tuodaan lisärinä tähän jo julkaistuun pakettiin. Skate or die.
"Why don't you glue yourself to the television set, completely ignore me, and play Nintendo until you're too tired to make love?"
tallennettu
JayeizH
Kiistely on turhaa mutta hauskaa
Jäsen
Viestejä: 4 711
Basaaripisteet: 2
Tämä sukupolvi oli erikoinen. En ole yhdessäkään sukupolvessa pelannut yhtä paljon menneen sukupolven pelejä kuin tässä ja lisäksi löysin PC pelaamisen uudestaan. Uskallan ehkä jopa sanoa että pelasin määrällisesti enemmän aikaisempien sukupolvien pelejä kuin nykyisen. FFVIIRemaken lasken nykysukupolveen, koska olihan se pelinä pitkälti eri peli kuin alkuperäinen.
Mutta tämä oli ensimmäinen sukupolvi itselle, jossa palasin paljon vanhojen pelien pariin. Pelasin paljon X360 ja PS3 pelejä vaikka hyllystä löytyi jo PS4. Ja silläkin tuli pelattua mm. Uncharted Remaket. Tämä sukupolvi on antanut itselle varmaan vähiten uutta pelattavaa mitä konsoli sukupolvi on ikinä antanut. Ei sillä että ei olisi tullut hyviä pelejä, mutta ei niitä paljoa ollut.
Mutta, ne kaksi suurinta tässä sukupolvessa pistikin koko pöydän sileäksi ja ne oli Breath of the Wild ja Final Fantasy VII Remake.
BotW oli/on jotain huimaa. En olisi ikinä uskonut että Nintendo tai kukaan pystyy enää sellaista pelaamisen iloa herättämään, mutta jumalauta sen se teki. Tämän pelin takia tämä on itselle hienoin sukupolvi sitten PS1&N64 aikojen. Peli vain on, pieniä teknisiä notkahduksia lukuunottamatta, täydellinen.
Ja FF7R. Nostalgia rykäsy oli mieletön ja olin takaisin 90-luvulla. Siinä missä BotW toi uutta joista sai uusia fiiliksiä, joita ei edes tajunnut haluavansa, FF7R kaivoi syvältä ne vanhat parhauden fiilikset ja piti ne pinnassa alusta loppuun. Pitkästä aikaa peli jonka ei oikeasti olisi halunnut loppuvan. Myönnän että nostalgian ansiota, mutta sekin kertoo jotain tekijöiden taidoista. Pelinähän se on keskinkertainen ja syyllistyy usein turhaan vetkutteluun ja turhiin sivutehtäviin. Joten en usko että he jotka eivät ole pelanneet alkuperäistä, tästä saavat samaa parhautta kuin minä. Silti, sukupolven toinen tapaus meikäläiselle.
Kolmas loistava oli Bayonetta 2. Ei tehnyt niin kovaa vaikutusta kuin kaksi aikaisemmin mainittua, koska oli pitkälti samaa kuin ensimmäinen osa, mutta onhan sekin helvetin kovaa ja huimaa pelaamista. Odotin ja odotan edelleen Bayonetta 3:a, mutta alkaa tuntumaan jo menetetyltä tapaukselta.
Siinä ne pitkälti olikin. Uusi God of War oli ihan kiva, Darksiders 3 oli viihdyttävä, FFXV oli ihan jees,... Tetris Effect oli kiva. Siinäpä ne mitä jäi mieleen. Määrällisesti tuli tosiaan pelattua varmaan edellisen sukupolven pelejä enemmän, mutta FF7R ja BotW nostaa tämän sukupolven paljon korkeammalle kuin pari edellistä.
EDIT:
Hitto! Ori and the Blind Forest ja Ori and the Will of the Wisps. Todella komeita ja hienoja pelejä molemmat! Miten voi olla että unohdin. Tekniset ongelmat näkyivät hiukan varsinkin toisessa osassa, mutta ei mitään järkyttävää. Mahtava tunnelma, upea miljöö ja rautaista pelattavuutta. En yleensä pelaile Metroidvania pelejä, koska edes takaisin seilaaminen alkaa ärsyttämään jossain vaiheessa, mutta Orissa pelkkä liikkuminen oli niin upeasti toteutettu, että siihen ei kyllästynyt. Ollut suunnitelmissa katsoa kuinka oikeat prot vetää peliä jossain vaiheessa, koska pelin mekaniikka taipuu niin loistavasti kenttiin, että vaikka kaikki näyttää pirun vaikealta ensin, harjoittelemalla pystyy tekemään lähes mitä vaan. Ja tarina molemmissa oli hyvin simppeli mutta riipaiseva.
Todellakin sukupolven parhaimmistoa molemmat.
« Viimeksi muokattu: 05.10.2020 17:21 kirjoittanut JayeizH »
Jos ymmärrät lauseen tai sanan, se on yksi paskan hailee onko se yhdyssana vai ei.
TV hifistely, ei siksi että siitä olisi hyötyä, vaan siksi kun se on hauskaa.
Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että ei myöntäisi että jotkut asiat vaan vituttaa.
tallennettu
Gba
Jäsen
Viestejä: 2 918
Basaaripisteet: 0
Itselle vuosikymmenen alku oli lokaalia moninpeliä, skipattiin tylsät luennot -> lähibaarissa tuoppi päähän -> Alepasta pussioluet ja 2 vs 2 moninpelit päälle PS3:lla. Kun huoleton nuoruus vaihtui vuosikymmenen aikana uraputkeen ja frendit liiteli ympäri suomea ja maailmaa, niin moninpelaaminen siirtyi verkkoon.
Tätä sukupolvea on itsellä leimannut myös yksinpelien vähäisyys. Jos aiemmin meni tuhansia euroja yksinpeleihin, niin nyt menee tuhansia tunteja moninpeleihin. Hyvät tarinat haen mieluimmin kirjoista. Cyruksen mainitsemaa NHL sarjaa on myös hakattu verkon välityksellä tolkuton määrä. Oma ensikosketus oli SEGA:lla NHL94. Peli sinänsä ei ole muuttunut 26 vuodessa mihinkään. Edelleen poikittaissyöttö ja lämäri yläpeltiin toimii parhaiten ja vitutuskäyrä nousee jokaisessa matsissa tappiin ja yli siitä. Varsinkin uusinta versiota vitutti pelata niin paljon, että poistin kyseisen pelin suoraan kovalevyltä. Miten voikaan tekoäly olla niin kehitysvammainen, on tässä ollut aikaa kehittää sitä, mutta EA:n koodarit ovat viimeiset 5 vuotta painaneet ctrl + c ja sen jälkeen ctrl + v koodin kanssa ja vaihtaneet kanteen vuoden. Silti onhan tuo vuodesta vuoteen kovinta paskaa ikinä. Mikään peli ei saa aiheutettua samanlaista tunnemyrskyä pelaajan aivoissa niin hyvässä kuin pahassa. Olen monesti käyttänyt peliä päivän käynnistämiseen, aamulämmöt saa 20 minuutissa kun pelaa yhden matsin ja sen jälkeen onkin aivan tiltissä ja hereillä. Annetaan NHL sarjalle Cyruksen peesissä generaation parhaat maininta.
Toinen EA:n julkaisema peli joka nappasi ylivoimaisesti parhaan FPS pelin pytyn itselleen on Battlefield 1. En olisi ikinä uskonut ensimmäisen maailmansodan olevan näin kiinnostava. Tuli pelattua nettimoninpeliä ystävien kanssa kunnes moninpeli kuoli. Aikakautensa hienoin peli itselle. Satoja hienoja iltoja ja öitä vietetty tämän pelin äärellä. Tietää että peli on aivan vitun kova jos kolmekymppiset äijät sanovat kymmenettä kertaa mikkiin aamuyöllä "otetaan viel yks" - muutamaa tuntia ennen työvuoron alkua. Naapurit ovat aivan varmasti kuulleet kun tätä peliä pelataan. Sukupolven viihdyttävin ja paras peli. 10/10.
Call of Duty: Modern Warfare & Warzone
Battle royale peleihin tutustuin kunnolla vasta Warzonen kohdalla. Pubgit ja Fortnitet eivät ikinä iskeneet, niin että olisi useamman pelin jaksanut pelata. Warzone iski samalla tavalla kuin Battlefield 1, mutta yhden kartan ideana kuoli myös nopeammin. Varsinkin koronakriisin alussa pelikelloon tuli joka päivä se 5-10h. Pidin 5kk tauon pelistä ja nyt olen uudelleen alkanut pelata. Enemmän kylläkin HC modea ja multiplayeria. Yksi luoti ja kuolema tuo dopamiinia aivoihin samantien. Todellinen instant gratification pelimuoto. Eihän näitä yksin pelaisi minuuttiakaan, vaan suola on mikin ääressä viihtyvä kaveriporukka.
Yksinpeleistä Red Dead Redemption 2 on varmasti iskenyt koviten. Varsinkin jälkikäteen olen huomannut kaipaavani takaisin pelin maailmaan. Tätä ei nykypelien kohdalla tapahdu ikinä. Ei edes Last of Us pelien hieno tarina ole saanut minua pelaamaan pelejä toista kertaa läpi tai edes aloitaamaan tarinaa uudelleen. Nyt venailenkin uutta konetta, jotta pääsee 4k ultra asetuksilla istumaan nuotion äärelle. Tämä peli on taidetta, kuten 75 vuotias isoäiti redditistä löytyvässä esseessä kirjoitaa. Unsung heroes: Reconceptualizing a video game as a work of art.
Fallout 4 oli itselle Fallout fanina yksi toiveiden täyttymys. Pelissä on paljon vikoja, mutta tässäkin se on ydintuhon jälkeinen miljöö joka on aina kiehtonut todella paljon ja jota voi tarkastella tuntikausia.
Indiepeleistä: Stardew Valley ja FTL: Faster than light kolahtivat koviten. Stardew todisti kopion olevan parempi kuin alkuperäinen ja FTL että grafiikalla ja tunnelmalla ei ole yhtäkuin merkkiä välissään. FTL kuulokkeet päässä sitä melkein kuvittelee itse olevansa aluksen päälikkö keskellä vihamielistä avaruutta.
You don’t gamble to win. You gamble so you can gamble the next day.
tallennettu