Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.
Jäikö aktivointisähköposti saamatta?

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan

 
Vaalea Tumma
Sivuja: [1]
Tulostusversio
Aihe: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu  (Luettu 5942 kertaa)
Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « : 03.10.2020 19:14 »
Kraidi Jäsen Viestejä: 1 203 Basaaripisteet: 7 Profiili WWW Mietin tässä yksi päivä, mitä tämä pian taakse jäävä sukupolvi on tarjonnut meille. Tästä syntyikin sitten idea perustaa kyseiselle aiheelle ihan oma ketjunsa. Toisin sanoen tänne olisi tarkoitus kerätä kaikki mielenkiintoiset huomiot, kunniamaininnat ja pettymykset koskien kahdeksatta sukupolvea. Lisättäköön myös, että vaikka tämä generaatio mielletäänkin enimmäkseen Wii U:n, PS4:n ja Xbox Onen aikakaudeksi, laskisin itse mukaan vielä Switchin ja PC:n tarjonnan. En myöskään ole itse pelannut vielä läheskään kaikkia keskeisimpiä julkaisuja, mutta aloitan silti listaamalla muutamia huomioita, joita panin merkille tämän sukupolven aikana.  

Tekniset saavutukset (The Last Guardian ja The Last of Us Part II)

Tällä sukupolvella ilmestyi monta teknisesti vaikuttavaa peliä. Ainoastaan kaksi nimikettä ovat kuitenkin jääneet mieleeni poikkeuksellisella tavalla – siis sellaisella, joka erottaa ne muista peleistä ja synnyttää vaikutelman siitä, että teknologia on ottanut jälleen kerran suuria harppauksia eteenpäin. Näistä ensimmäinen on The Last Guardian. Peli ei ehkä pyöri parhaimmalla mahdollisella tavalla, minkä lisäksi sen kehityshelvetti kesti liki kymmenen vuotta. Vaikeuksistaan huolimatta The Last Guardian onnistuttiin joka tapauksessa saattamaan päivänvaloon eikä lopputulos olisi voinut olla mielestäni yhtään parempi. Uedan viimeisin tuotos osoittautui melko perinteiseksi ICOn ja Shadow of the Colossuksen henkiseksi jatko-osaksi, joka poikkeaa herran aiemmista peleistä lähinnä kerrontatyylinsä osalta. Se, mikä tekee pelistä erityisen, on nimenomaan itse päätähti eli Trico. Elukka on toteutettu niin aidontuntuiseksi ihan yksittäisiä sulkia myöten, ettei sitä voi muuta kuin ihailla. Mieleeni ei tule toista yhtä ilmeikästä eläinhahmoa tai NPC-matkakumppania. Ehkä tulevaisuudessa lyödään vielä tätäkin paremmaksi, mutta ainakin toistaiseksi The Last Guardian on mitä luultavimmin edelläkävijä ja tämä todellakin näkyy niin vaivannäössä kuin budjetin käytössäkin. Bravo.

Toinen mielestäni teknisesti vaikuttava peli oli The Last of Us Part II. Muutamien pelimekaanisten ominaisuuksien ohella tämä välittyy ehkäpä parhaiten yksityiskohdissa, joiden määrä on oikeasti aivan järjetön. Toisinaan rakennusten ulkopuoliset ympäristöt ovat ehkä vähän turhankin staattisia, mutta kun mennään jonnekin sisälle, niin jo esimerkiksi yksittäinen toimistotila onnistuu vakuuttamaan tavalla, joka tekee The Last of Us Part II:sta aivan omanlaisensa kokemuksen. Jatko-osa ei onnistunut ykkösen tavoin olemaan oman sukupolvensa kirkkain hetki itselleni, mutta kyseessä on tästä huolimatta yksi tämän sukupolven parhaimmista ja hienoimman näköisistä peleistä.

Avoin maailma (The Legend of Zelda: Breath of the Wild, The Witcher 3: Wild Hunt ja Death Stranding)

Tällä sukupolvella alkoi myös aikamoinen avoimen maailman pelien buumi. Luonnollisesti mukaan mahtuu sekä upeita että vähän heikompia tapauksia. Joillekin avoin maailma edustaa nykyään jopa sellaista lajityyppiä, joka ei onnistu tarjoamaan enää hirveästi uutta, kun niin moni peli rakentuu samojen jippojen varaan. Mielestäni parhaiten onnistuneita ovat Breath of the Wild, The Witcher 3 ja Death Stranding. On oikeastaan hyvin mielenkiintoista, kuinka kaksi ensimmäistä mainittua peliä tarjoavat viime kädessä varsin erilaisen kokemuksen toisen painottaessa vapautta sekä tutkimusmatkailua ja toisen taas hienosti käsikirjoitettuja hahmoja sekä laadukkaita sivutehtäviä. Näillä molemmilla on omat selkeät vahvuutensa ja tulevaisuudessa tullaan varmasti näkemään pelejä, jotka ottavat mallia kummastakin teoksesta.

Death Stranding taas on eräänlainen jokerikortti. MGSV:n turhaakin turhemman avoimen maailman jälkeen minulla oli omat epäilykseni tämän pelin suhteen, mutta ilokseni huomasinkin Death Strandingin hyödyntäneen avointa maailmaa jopa melko luovalla tavalla. Pelaaja pystyy nimittäin tuottamaan sinne ihan konkreettista sisältöä muiden iloksi sen lisäksi, että ympäristöt ja luonnonilmiöt ovat oikeasti vaarallisia. Kompasteluiltakaan ei onnistuttu välttymään (no pun intended), mutta muutoin peli toimittaa tehtävänsä mainiosti. Kun vielä unohtaa puuduttavan juonen, niin kyllä tämä ihan plussan puolelle kääntyy.

Indierintama (Shovel Knight ja Undertale)

Tälläkin sukupolvella indiepelit saivat lisää vahvistuksia useiden nimikkeiden muodossa. Häpeäkseni joudun tosin myöntämään, etten ole vieläkään pelannut Hollow Knightia ja Celesteä. Sen sijaan pelaamistani indiepeleistä ylivoimaisesti parhaimpia ovat olleet Shovel Knight ja Undertale. Etenkin Shovel Knight jaksaa edelleen viehättää tiukkaakin tiukemmalla pelisuunnittelullaan, soundtrackillaan ja visuaalisella ilmeellään, mihin liittyen en keksi pelistä oikeastaan mitään kritisoitavaa. Se on täydellinen pakkaus, johon tuotettiin erittäin laadukasta ilmaista muiden hahmojen tarinaa laajentavaa lisäsisältöä. Lapioritari nousi miltei heti niin suureen suosioon, että sitä voidaan pitää jo suorastaan ikonisena indiehahmoa. Undertale puolestaan sulatti pelaajien sydämet omaperäisellä huumorillaan ja persoonallisilla hahmoillaan. Vaikka itse peli näyttääkin aika vaatimattomalta, kätkeytyy karun ulkokuoren alle todella charmikas tapaus, joka vieläpä rikkoo tiettyjä videopelistereotypioita. Undertalen soundtrack on samoin yksi niistä syistä, miksi se jäi niin hyvin mieleen jo ensimmäisellä pelikerralla.


« Viimeksi muokattu: 04.10.2020 17:22 kirjoittanut Kraidi »
Kuvasigut pois. t: reijo
tallennettu
Vs: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #1 : 04.10.2020 08:21 »
Ephram Gyro Man Jäsen Viestejä: 7 858 Basaaripisteet: 0 Profiili WWW Tämä on se sukupolvi, jolloin vihdoin kunnolla kiinnostuin indie-peleistä. Olikin järkyttävän positiivista huomata, miten monet indiet ovat tänä päivänä about kymmenen kertaa parempia ja kekseliäämpiä pelejä kuin valtavilla budjeteilla tuotetut AAA-nimikkeet. Käy toki järkeen, sillä pienemmän budjetin peleissä on tarkoituksenmukaisempaa kokeilla ja ottaa riskejä – vaikka toki yksi "halpa" peli voi olla indie-studioille samoissa määrin tärkeä kuin suuren studion jättinimike, ellei jopa tärkeämpi.

Sitten tutuksi tuli termi roguelite. Enter the Gungeon taisi olla ensimmäinen kerta, kun otin selvää millaisia pelejä ne ovat. Olin konseptin edessä täysin myyty, sillä tykkään siitä jutusta, että jokaisella kohtaamisella on lopputuleman kannalta valtava painoarvo. Jos pelaat sikahyvin puolituntia ja saat loistavat kamppeet, aseet ja kamat, voi se kaikki olla poispyyhitty yhdellä suurella virheellä. Se on äärimmäisen jännittävää, ja omaa samaa arvaamatonta viehätystä kuin BR-pelit alkuvaiheessaan.

Ja voi veljet, mitä herkkuja sitä onkaan tässä sukupolvessa tällä saralla tarjoiltu! Enter the Gungeon on tosiaan eeppinen peli, ja siinä on sokerina taikinassa vielä hyvä kaksinpeli, joka harmillisesti tätä nykyä on puuttunut monesta roguelitestä, todennäköisesti tasapainosyistä. Dead Cells taas on vähintään yhtä hyvä, saaden päivityksiä ja ilmaista kontenttia yhä tänä vuonna ja jatkossa. En voinut uskoa, että nämä pelit vielä tästä paranevat, mutta Hades haastaa tosissaan sen näkemyksen.

Tämä kaikki on johtanut kohdallani tilanteeseen, jossa odotan Nintendon uusinta Indie-esitystä yhtä innokkaasti kuin Directejä. Tämä onkin minulle kiistatta sukupolven suurin "open your eyes" -hetki. Löytää kultakaivos, josta voi louhia pikkurahalla loputtomasti nimikkeitä, jotka sanan jokaisessa merkityksessä puhuttelevat minua videopelaajana, koska niitä ei ole tehty pääasiassa miellyttämään peruskuluttajaa kaikin tavoin eikä kertomaan tarinaa loputtomilla välinäytöksillä. Ne ovat kuin 90-luvun videopelejä vuoden 2020 QoL-elementeillä. Match made in heaven, jos siltä kuuluisalta Ykältä kysytään.
www.mikkoijas.fi – Kirjailijan koti | Mikodemus Youtubessa
tallennettu
Re: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #2 : 05.10.2020 13:42 »
Sharkie Valikoiva pelaaja. Moderaattori * Viestejä: 3 175 Basaaripisteet: 5 Profiili Tämä oli se sukupolvi, kun menin kokopäivätöihin, pusersin DI-tutkinnon yliopistosta ja tein lapsia. Eli vaikka ei ihan HeinZin aikatauluissa vielä olla, pelitunnit ovat kyllä aiempaa generaatiota merkittävästi vähäisemmät. Kaikista näistä highlighteista taidan olla jo laudalla jossain välissä porissutkin, mutta laitetaan nyt tuo pieni ja tiivis joukko samoihin kansiin.

Middle-earth: Shadow of Mordor

Tämä peli starttasi omalla kohdallani uuden sukupolven, ja olikin siihen monin tavoin erittäin nappi tapaus. Nemesis-järjestelmä eritoten toimi muistaakseni kaikkein parhaiten uudemmilla konsoleilla, ja graafisestikin kyseessä oli kai ihan komea tapaus. Muistelen edelleen Shadow of Mordoria suurella lämmöllä: hyvää Arkham-tyylin toimintaa, juuri sopivan kokoinen avoin hiekkalaatikko (nykyäänhän kaikki open world -pelit aiheuttaa skoupillaan lähinnä ahdistusta) ja lukemattomia herkullisen vittumaisia örkkipomohierarkian tarjoamia hetkiä. Lisenssipelien maailmassa yksi omaleimaisimmista tapauksista koskaan.


Destiny

FPS:t ei ole ikinä olleet mulle se kovin juttu. Golden Eyeta, Haloja ja Half-Lifeja on tullut pelattua toki jonkin verran, mutta monen mielestä varmasti aivan liian vähän - ja ennen kaikkea tapasin olla kaikissa näissä karmaisevan huono. Kun Destinyn kehityksestä alettiin uutisoida, en tainnut kiinnittää siihen juurikaan huomiota, mutta jostain syystä pelin tullessa repäisin ja kokeilin. Vähänpä tiesin, että tuosta avaruusvelhojen saippuaoopperasta muotoutuisi sukupolven määrittävin peli ainakin seuraavaksi 5-6vuodeksi, sekä isossa kuvassa yksi kaikkien aikojen rakkaimpia pelitapauksia.

Pelisarjan eri vaiheista, onnistumisista ja ongelmista on jauhettu varmaankin tässä vaiheessa tarpeeksi, joten sanottakoon vaan, että myrskyisästä luonteestaan huolimatta Destinyssa on aina ollut sitä jotain, mitä on kauhean vaikea pukea tarkkaan sanoiksi. Timanttinen pelituntuma ja jopa huonosti hyödynnettynäkin auttamatta kiehtova universumi ovat yhdessä luoneet jotain, mihin on mielellään uppoutunut sadoiksi tunneiksi sekä pelaten että lore-videoita nautiskellen. Tarinasisällön lisäksi olen löytänyt itsestäni aidosti pyssyjumpasta nauttivan Crucible-kallon, joka suorittaa todella keskinkertaisesti, mutta kuitenkin suorittaa. Tätä en olisi kyllä junnumpana ikinä uskonut tapahtuvan. Oma sitoutuminen peliin on vaihdellut tryhardaamisesta kuukausien täystaukoihin, riippuen contenttitilanteesta ja omista elämänvaiheista, mutta aina jokin The Taken Kingin tai Forsakenin kaltainen huippulaajennus on lopulta tuonut pelin takaisin jokailtaiseen grindirotaatioon.

Lisäksi Destinyn parissa olen kokenut helposti siisteimpiä sosiaalisia verkkopelikokemuksia koskaan. Omasta tuttavapiiristä löytyneiden kanssapelaajien kanssa vedettiin raiditason klaania useampi vuosi sekä D1:ssä että D2:ssa, kunnes tuttu ydinporukka hajosi osan siirtyessä PC:lle ja osan ei. Kaikkein hauskimpia aikoja on varmaankin vietetty King's Fall -raidin sekä ihanan leppoisan Sparrow Racing League -kauden parissa, mutta matkan varrelle mahtuu kyllä monta muutakin hetkeä, joista yksinpelaajana olisi voinut vain haaveilla. Lisäksi randojen kanssa on tullut pelattua paljon, ja tälläkin hetkellä olen pikkuklaanissa muutaman Japanissa armeijahommia tekevän jenkki-insinöörin kanssa. Tätä varten Internet on keksitty.

Viimeisen vuoden aikana, paljolti toisen lapsen sekä D2:n ei-niin-menestyksekkään Y3-lisäristrategian myötä, en ole pelannut D2:ta oikeastaan lainkaan. Tässä vaiheessa on vähän vaikea sanoa, tuleeko pelin pariin vielä tosissaan palattua, mutta varovaisesti kyllä elättelen toiveita yhdestä (mahdollisesti viimeisestä) renesanssista Beyond Lightin myötä. Aika näyttää. Vaan kävi miten kävi, Destiny on mulle kahdeksas konsolisukupolvi, ja kahdeksas konsolisukupolvi on Destiny.


Indiet

Jos avaruusräiskinnän väliin ei montaa isoa peliä olekaan mahtunut, niin indiepuolella sulkeutuva sukupolvi on tarjoillut hyvää kamaa. Omia lemppareita ovat ainakin Rogue Legacy, jo mainittu Shovel Knight sekä monesti hehkutettu Hollow Knight. Päällimmäiseksi kysymykseksi jää, että miksi just ritariteemat oli kovaa kakkaa 2010-luvulla?


Toivoa tulevasta katsomalla menneisyyteen: THPS1+2

Last of Us 2 on vielä kesken, ja joo, onhan se tekninen ihme monin tavoin tähän sukupolven loppuun taas, mutta kyllä itselle sukupolven takakannen muodostaa THPS1+2. Jumalauta miten timanttinen klassikkopelien modernisointi. Näyttää hyvältä, kuulostaa kovalta, tuntuu jumalaiselta, ja muistuttaa ajoista, jolloin ainoa huoli oli se, että piti mennä pelaamisen välissä syömään kun äiti ei muuten ollut hiljaa. Haukka-pelien pitäisi olla viime vuosien törttöilyn jälkeen kuolleita, ja yhtäkkiä skeittaaminen onkin parempaa kuin koskaan. Kyllä kiitos. Tästä on hyvä paukuttaa seuraavaan sukupolveen yhtä loistavaa, mutta täysin uutta THPS:ää, samalla kun THPS3-kentät tuodaan lisärinä tähän jo julkaistuun pakettiin. Skate or die.
"Why don't you glue yourself to the television set, completely ignore me, and play Nintendo until you're too tired to make love?"
tallennettu
Vs: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #3 : 05.10.2020 15:25 »
JayeizH Kiistely on turhaa mutta hauskaa Jäsen Viestejä: 4 711 Basaaripisteet: 2 Profiili Tämä sukupolvi oli erikoinen. En ole yhdessäkään sukupolvessa pelannut yhtä paljon menneen sukupolven pelejä kuin tässä ja lisäksi löysin PC pelaamisen uudestaan. Uskallan ehkä jopa sanoa että pelasin määrällisesti enemmän aikaisempien sukupolvien pelejä kuin nykyisen. FFVIIRemaken lasken nykysukupolveen, koska olihan se pelinä pitkälti eri peli kuin alkuperäinen.
Mutta tämä oli ensimmäinen sukupolvi itselle, jossa palasin paljon vanhojen pelien pariin. Pelasin paljon X360 ja PS3 pelejä vaikka hyllystä löytyi jo PS4. Ja silläkin tuli pelattua mm. Uncharted Remaket. Tämä sukupolvi on antanut itselle varmaan vähiten uutta pelattavaa mitä konsoli sukupolvi on ikinä antanut. Ei sillä että ei olisi tullut hyviä pelejä, mutta ei niitä paljoa ollut.

Mutta, ne kaksi suurinta tässä sukupolvessa pistikin koko pöydän sileäksi ja ne oli Breath of the Wild ja Final Fantasy VII Remake.
BotW oli/on jotain huimaa. En olisi ikinä uskonut että Nintendo tai kukaan pystyy enää sellaista pelaamisen iloa herättämään, mutta jumalauta sen se teki. Tämän pelin takia tämä on itselle hienoin sukupolvi sitten PS1&N64 aikojen. Peli vain on, pieniä teknisiä notkahduksia lukuunottamatta, täydellinen.

Ja FF7R. Nostalgia rykäsy oli mieletön ja olin takaisin 90-luvulla. Siinä missä BotW toi uutta joista sai uusia fiiliksiä, joita ei edes tajunnut haluavansa, FF7R kaivoi syvältä ne vanhat parhauden fiilikset ja piti ne pinnassa alusta loppuun. Pitkästä aikaa peli jonka ei oikeasti olisi halunnut loppuvan. Myönnän että nostalgian ansiota, mutta sekin kertoo jotain tekijöiden taidoista. Pelinähän se on keskinkertainen ja syyllistyy usein turhaan vetkutteluun ja turhiin sivutehtäviin. Joten en usko että he jotka eivät ole pelanneet alkuperäistä, tästä saavat samaa parhautta kuin minä. Silti, sukupolven toinen tapaus meikäläiselle.

Kolmas loistava oli Bayonetta 2. Ei tehnyt niin kovaa vaikutusta kuin kaksi aikaisemmin mainittua, koska oli pitkälti samaa kuin ensimmäinen osa, mutta onhan sekin helvetin kovaa ja huimaa pelaamista. Odotin ja odotan edelleen Bayonetta 3:a, mutta alkaa tuntumaan jo menetetyltä tapaukselta.

Siinä ne pitkälti olikin. Uusi God of War oli ihan kiva, Darksiders 3 oli viihdyttävä, FFXV oli ihan jees,... Tetris Effect oli kiva. Siinäpä ne mitä jäi mieleen. Määrällisesti tuli tosiaan pelattua varmaan edellisen sukupolven pelejä enemmän, mutta FF7R ja BotW nostaa tämän sukupolven paljon korkeammalle kuin pari edellistä.

EDIT:
Hitto! Ori and the Blind Forest ja Ori and the Will of the Wisps. Todella komeita ja hienoja pelejä molemmat! Miten voi olla että unohdin. Tekniset ongelmat näkyivät hiukan varsinkin toisessa osassa, mutta ei mitään järkyttävää. Mahtava tunnelma, upea miljöö ja rautaista pelattavuutta. En yleensä pelaile Metroidvania pelejä, koska edes takaisin seilaaminen alkaa ärsyttämään jossain vaiheessa, mutta Orissa pelkkä liikkuminen oli niin upeasti toteutettu, että siihen ei kyllästynyt. Ollut suunnitelmissa katsoa kuinka oikeat prot vetää peliä jossain vaiheessa, koska pelin mekaniikka taipuu niin loistavasti kenttiin, että vaikka kaikki näyttää pirun vaikealta ensin, harjoittelemalla pystyy tekemään lähes mitä vaan. Ja tarina molemmissa oli hyvin simppeli mutta riipaiseva.
Todellakin sukupolven parhaimmistoa molemmat.


« Viimeksi muokattu: 05.10.2020 17:21 kirjoittanut JayeizH »
Jos ymmärrät lauseen tai sanan, se on yksi paskan hailee onko se yhdyssana vai ei.
TV hifistely, ei siksi että siitä olisi hyötyä, vaan siksi kun se on hauskaa.
Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että ei myöntäisi että jotkut asiat vaan vituttaa.
tallennettu
Vs: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #4 : 17.10.2020 17:51 »
Omenarosvo Supersankari Jäsen Viestejä: 198 Basaaripisteet: 8 Profiili Tämä oli se sukupolvi jolloin feidasin konsolipelaamisesta ja -keräilystä lähes kokonaan ulos ja siirryin lauta- ja pöytäroolipelaamiseen.

Noin kymmenen vuoden ajan olin aktiivinen pelikeräilijä ja seurasin aktiivisesti uusimpia julkaisuja. Kokoelma oli isoimmillaan noin 700 peliä sekalaista Nintendoa, Pleikka 1-2:a ja Xbox 360:a. Viimeiseksi konsolihankinnaksi jäi Wii U, ja (ihme kyllä) se käynnistyy perheessä edelleen melkein päivittäin kun lapset pelaavat Mario-pelejä ja äitinsä silloin tällöin Breath of the Wildia (johon en itse ole koskaan kajonnut). PS4:a tai Xbox Onea meillä ei ole, eikä Switchiä. En osaa sanoa mitään niiden konsoleiden peleistä. Melkein puolet aiemmasta pelikokoelmasta myin pois tässä muutaman vuoden sisään. Loput lepäävät varastossa muuttolaatikoissa.

Viimeaikoina kovimpia pelejä on olleet Gloomhaven-lautapeli, jota olemme ystäväporukassa pelanneet noin parisataa tuntia. Loppukesästä tutustuin Marvel Champions -korttipeliin, jota aion kohta lätkiä yhden pelin koska ostin huutonetistä kaksi avaamatonta lisäosaa yhden normaalihintaisen uuden hinnalla.
tallennettu
Vs: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #5 : 23.10.2020 17:12 »
MasterTK ilonpilaaja Jäsen Viestejä: 2 780 Basaaripisteet: 6 Profiili Yhdessä vaiheessa melkein lopetin pelaamisen kokonaan, mutta lähinnä siitä syystä, että tein virheen keskittymällä liikaa isoihin nimikkeisiin.

God of War, Horizon, Gears 5, FF7 Remake, Days Gone, Uncharted 4, Halo 5 FF15, Tomb Raider, Battlefront, Death Stranding, Pokemon Sword, Call of Dutyt, Metro 3, Forza 7, Super Smash Ultimate, Fallout 4... Isoja nimikkeitä, mutta suoraan sanottuna jokainen noista omasta mielestäni täysin keskinkertaista tuubaa. En saanut pakotettua itseäni pelaamaan noista loppuun saakka lähes ainoatakaan. AAA-pelien kustannukset ovat nousseet niin korkeaksi, että ne tehdään  ennalta-arvattavalla tavalla ja varman päälle mahdollisimman isoja massoja miellyttämään. Kaiken lisäksi usein julkaistaan jopa täysin keskeneräisenä. (Mgs5 haloo) Ehkä isot pelitalot ovat niin sijoittajien ja epämääräisten managerien armoilla, että siellä ei vaan pääsee luovuus loistamaan.

Onneksi on poikkeuksiakin. Capcom. Uskomaton nousu pohjamudista takaisin kärkeen. Capcom on varmaan tämän hetken paras pelitalo. Monster Hunter World, Devil May Cry 5, Megaman 11, Street Fighter, Resident Evil 2, Resident Evil 7... Niitä harvoja AAA-pelitaloja, jotka tekevät ihan oikeasti pelimäisiä pelejä, usean eri genren pelejä, jotka ovat vieläpä ihan huipputasoa, niin pelillisesti kuin teknisestikin. Ja että monet vielä toimivat sulavat 60fps, kun kilpailijat eivät osaa optimoida pelejään pyörimään edes sulavasti 30fps.

Mutta siinä missä AAA-talot olisivat minun puolesta saaneet kadota koko planeetalta, niin keskikokoiset ja indie-firmat tekivät tästä genistä yhden parhaista. Ei ole tullut pelattua yhtä paljon pelejä sitten N64 ja PS1-aikojen. Suunnaton määrä pelattavaa, joista paistaa pelintekijöiden intohimo pelejä kohtaan. Näiden avulla tajusin, että rakkauteni pelejä kohtaan ei ole kadonnut mihinkään, piti vain osata päästää irti tyypillisistä isoista nimikkeistä. Hollow Knight, Alien Isolation, Bloodborne, Undertale, Bloodborne, Stardew Valley, Evil Within, Blashphemous, Terraria, Street of Rage 4, Darkest Dungeon, Hotline Miami, Cuphead, Spelunky, Into the Breach, Enter The Gugeon... Ihan murto-osa kaikesta. Sitten toki Tony Hawkin remasteri. Skeittipelejä on tullut ja mennyt, mutta on se jännä, että kesti ikuisuus saada uusi hyvä skeittipeli. Ja kyseessä remaster ikivanhoista pelistä...

Tuli pelattua läpi myös kasapäin vanhempia pelejä ensimmäistä kertaa, kuten Baldur's gate 2. Aivan tautisen kova peli. Säälin ihmisiä, jotka eivät pysty nauttimaan kuin muutamasta uusimmasta pelistä, koska ulkoasu ei ole samalla tasolla.
tallennettu
Vs: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #6 : 25.10.2020 18:02 »
Cyrus Jäsen Viestejä: 904 Basaaripisteet: 0 Profiili WWW Aika paljon voi allekirjoittaa tuota TK:n näkemystä siitä, että AAA-pelit ovat nykyisin laimeita ja toisaalta pienemmän luokan tuotoksien joukosta löytyy aivan mielettömiä timantteja. Mutta on siellä AAA-puolellakin edelleen joitain todella tykkejä teoksia.
Tämä generaatio oli se, kun hyväksyin, että pelattavaa on niin paljon, vanhoja ja uusia pelejä, että ei vaan ole oikeastaan järkeä ostaa kuin yksi konsoli ja silläkään en ehdi millään pelata varmaan edes kymmentä prosenttia kaikista teoksista joita haluaisin.


Sonyn omista peleistä Days Gone, Gravity Rush 2 ja Driveclub iskivät todella kovaa. Kuin myös Horizon ja Everybodys Golf. Uncharted 4 oli jäätävää kuraa kampanjan puolesta, mutta co-op puolen löysin vasta tänä vuonna ja se on todella hyvää viihdettä pelisarjan hienon liike/ammunta-combon ollessa pääosissa turhien kiipeilyosuuksien sijaan. Sonyn ulkopuolelta ainakin Batman Arkham Knight, Dishonored, Evil Within, Alien Isolation, Rayman Legends, Tales from the Borderlands iskivät yksinpelien puolelta. FFXIV taas oli helvetin hyvä verkko-RPG ja Tekken 7 huippua vastakkain.


Itselläni generaatio oli paluu vanhoihin aikoihin siinä mielessä, että 2000-luvun molemmin puolin tuli pelattua aivan järjetön määrä NHL-sarjaa kavereiden kanssa ja nyt tuli palattua pelisarjan pariin lähes 15 vuoden tauon jälkeen. Ja aivan sama, ellei pahempi koukku pääsi syntymään. Etenkin NHL16-18 tuli hakattua naurettava määrä tunteja. 19 jäi vähän vähemmälle vaikka sitäkin kyllä tuli pelattua varmaan enemmän kuin mitään muita pelejä kyseisen pelisarjan ulkopuolelta tässä genissä ja 20 jäi ostamatta julkaisussa, mutta keväällä kun sen osti, oli koukku taas karmaiseva. Samaan aikaan nerokkat mekaniikat, huikeaa kilpailullista pelaamista ja kuitenkin aivan jäätävä määrä paskaa etenkin tekoälyn ja pelaajanvaihtomekaniikan osalta. Ristiriitaisin pelisarja koskaan. NHL hallitsi kyllä omaa generaatiotani todella vahvasti. Moni peli jäi senkin takia pelaamatta, ei vain ehtinyt sen rinnalla.


NHL:n lisäksi tuntuu, että co-op pelaaminen verkon yli oli omalla kohdalla suht isossa roolissa. Todella hyviä pelejä paljon, enkä ole päässyt pelaamaan lähellekään kaikkia, joita olisin halunnut. Helldivers, Overcooked 2, Destinyt, Killzone Shadow Fall, Uncharted 4, Ghost Recon Wildlands, The Division, Alienation ainakin. 3on3 Freestyle tuntui myös coopilta, vaikka siinä muita vastaan pelataankin ja tämä oli ehkä pelinä kaikkein isoin yllätys koko generaation kaikista peleistä. Aivan nerokas pelimekaanisesti ja kuorrutettu juuri oikeanlaisella street-fiiliksellä.


Housemarque tuntuu nykyisin ehkä suosikkistudioltani. Alienation, Dead Nation Apocalypse Edition (tämä tosin ulkopuolinen porttaus ja alunperin PS3, mutta sisältää kaiken Housen loistavan sisällön) ja Nex Machina olivat kaikki loistavia. Nex Machina ehdoton kruununjalokivi. Jos et ole pelannut Nex Machinaa ja tykkäät twinstick shootereista, olet missannut yhden kautta aikain parhaista peleistä. Resogun hauskasti itselläni vielä pelaamatta, sen pariin aion kyllä jossain välissä ehtiä. Kuin myös lisää Nex Machinan pariin, sekin jäi ”kesken” aikoinaan, vaikka aika paljon sitä alkuun pelasin.


Indie-puolella on ostettuna varmaan 100 peliä, mutta en ole saanut monia loppujen lopuksi pelattua, kiitos taas NHL:n viemien tuntien. Enter the Gungeon, 3on3 Freestyle, Not a Hero, Rocket League (jota en ole pelannut paljoa, mutta joka on selvästi yksi nerokkaimpia ja parhaimpia videopelejä koskaan etenkin mekaanisesti), Furi, Grow Home, The Swapper, Galak-Z, OlliOlli 2, Shovel Knight, Not a Hero tulevat mieleen loistavina peleinä. Järjetön määrä (melko varmoja) timantteja tosiaan itsellä kuitenkin pelaamatta.


PSVR tuli myös vietettyä aika paljon aikaa ja paljon on vielä pelejä kovalevyllä pelaamatta. Astro Bot, Resident Evil 7, Sparc, Headmaster, Thumper, Farpoint, Dirt Rally VR, Until Dawn Rush of Blood, Moss, Superhot VR iskivät erityisen kovaa.


Genin lopussa julkaistiin vielä ehdoton huippu eli THPS1+2. Tony Hawk on pelimekaanisesti jäätävän nerokas sarja ja tämä remake onnistui käytännössä täydellisesti fysiikoiden, animaatioiden, nopeuden jne. osalta siinä, että pelaaminen tuntuu siltä kuin pelisarjan pelaaminen parhaimmillaan tuntuu. Uskomaton paluu pelisarjalta takaisin parrasvaloihin jonne se kuuluu.


Generaation synnyttämiä pelaamattomia pelejä, joita haluaisin joskus pelata on naurettava määrä. Listaan joitain selkeimpiä potentiaalisia huippuja. Switchin ja Xboxin pelejä en jaksa erikseen alkaa etsiä, joten en niitä edes luettele. PS-puoli helpompi tarkistaa pikaiseen kovalevyltä ja toivelistalta.
Monster Hunter World (vain vähän aloittanut ja varmasti loistava), Persona 5, Dreams (etenkin VR), Control,DOOM, Yakuzat, Niohit, DMC5, Civilization 6, Cities Skylines, Dragons Dogma Dark Arisen, MGS5, Bloodborne, Witcher 3, XCOM 2, God of War, Ghost of Tsushima, Death Stranding, Sekiro, Dark Souls 3, FFVII:Remake, Hyper Light Drifter, Guacamelee 2, Steamworld Dig 2, Yokus Island Express, Celeste, Hollow Knight, Assault Android Cactus, Pyre, Crypt of the Necrodancer, Stardew Valley, N++, Cosmic Star Heroine, Axiom Verge, Mega Man 11, Divinityt, Darkest Dungeon, Rogue Legacy,  Salt & Sanctuary, Wargroove, Bloodstainedit, CTR Remake, River City Girls, Slay the Spire, Dead Cells, Resident Evil 2, Spelunky 2. Siinä joitain, lisäksi aika liuta VR-pelejä ja vähemmän nimekkäitä etenkin indie-pelejä, jotka itseä kiinnostavat ja ovat jääneet pelaamatta ainakin toistaiseksi.


Generaation parhaat seuraavaksi, en järjestele paremmusjärjestykseen. NHL-pelisarja on pakko sisällyttää. Sen peleille voisin arvostelussa antaa samaan aikaan lähes 10/10 ja toisaalta 5/10 sen lukuisten vikojen vuoksi.
NHL-pelisarja (samaan aikaan helvetin ärsyttävä ja viallinen ja kuitenkin nerokas.. silloin kun ottelut ovat parhaimmillaan, on pelisarja lähellä parasta, mitä videopeleillä on tarjota)
Evil Within (huikean omaperäisesti rytmitetty kauhuseikkailu)
Alien Isolation (vähän samaa kuin Evil Within plus mahtava Alien-tunnelma)
THPS1+2 (pelimekaanisesti nerokas, loputtomasti opittavaa ja pelattavaa, parhaimmillaan eräänlainen zen/meditaatio fiilis pelatessa)
Enter the Gungeon (huikea äänimaailma, graafinen tyyli, kokonaispaketti mekaniikoineen ja kenttineen)
Days Gone (mahtava peli kauttaaltaan ja yksi isoimpia yllätyksiä pelien saralla pitkään aikaan.. tuntui todelliselta matkalta hahmojen mukana, sellainen mitä pelit harvoin saavuttavat)
Helldivers (yksi parhaita cooppeja koskaan, ellei jopa paras, mahtavat mekaniikat, paljon opittavaa ja vaatii yhteistyötä)
3on3 Freestyle (huikeat mekaniikat, parhaiten lajia vastaava fiilis mitä olen peleissä kokenut)
Sparc (osoittaa, mitä virtuaaliurheilu pystyy tarjoamaan, tämä on käytännössä täysin uudenlainen urheilulaji)
Headmaster (”pelimekaniikka” nerokas, täydellisesti tasapainotettu haaste, sillä harvemmin nykyisin jaksan pelata kaikista pelin haasteista täydet tähdet, mutta tässä oli aina juuri siinä rajalla, että pakko pelata)
Dirt Rally VR (huikein ”siellä olemisen” tunne peleissä, ”perstuntuma” ekaa kertaa ajopeleissä oikeasti mukana, aivan seuraavan tason kokemus)
Rocket League (huikea mekaanisesti ja onhan paketti muutenkin mieletön)
Nex Machina (melko lailla täydellinen twinstick shooter, täydellinen arcade-peli)


Kunniamaininnat: Driveclub, Gravity Rush 2, FFXIV, Destinyt, Overcooked 2, Grow Home (oikeasti ihan huikea peli), Horizon, OlliOlli2, Galak-Z, Ghost Recon Wildlands (coop) ja Division (coop), Astro Bot


tallennettu
Vs: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #7 : 31.10.2020 19:03 »
Gba Jäsen Viestejä: 2 918 Basaaripisteet: 0 Profiili Itselle vuosikymmenen alku oli lokaalia moninpeliä, skipattiin tylsät luennot -> lähibaarissa tuoppi päähän -> Alepasta pussioluet ja 2 vs 2 moninpelit päälle PS3:lla. Kun huoleton nuoruus vaihtui vuosikymmenen aikana uraputkeen ja frendit liiteli ympäri suomea ja maailmaa, niin moninpelaaminen siirtyi verkkoon.

Tätä sukupolvea on itsellä leimannut myös yksinpelien vähäisyys. Jos aiemmin meni tuhansia euroja yksinpeleihin, niin nyt menee tuhansia tunteja moninpeleihin. Hyvät tarinat haen mieluimmin kirjoista. Cyruksen mainitsemaa NHL sarjaa on myös hakattu verkon välityksellä tolkuton määrä. Oma ensikosketus oli SEGA:lla NHL94. Peli sinänsä ei ole muuttunut 26 vuodessa mihinkään. Edelleen poikittaissyöttö ja lämäri yläpeltiin toimii parhaiten ja vitutuskäyrä nousee jokaisessa matsissa tappiin ja yli siitä. Varsinkin uusinta versiota vitutti pelata niin paljon, että poistin kyseisen pelin suoraan kovalevyltä. Miten voikaan tekoäly olla niin kehitysvammainen, on tässä ollut aikaa kehittää sitä, mutta EA:n koodarit ovat viimeiset 5 vuotta painaneet ctrl + c ja sen jälkeen ctrl + v koodin kanssa ja vaihtaneet kanteen vuoden. Silti onhan tuo vuodesta vuoteen kovinta paskaa ikinä. Mikään peli ei saa aiheutettua samanlaista tunnemyrskyä pelaajan aivoissa niin hyvässä kuin pahassa. Olen monesti käyttänyt peliä päivän käynnistämiseen, aamulämmöt saa 20 minuutissa kun pelaa yhden matsin ja sen jälkeen onkin aivan tiltissä ja hereillä. Annetaan NHL sarjalle Cyruksen peesissä generaation parhaat maininta.

Toinen EA:n julkaisema peli joka nappasi ylivoimaisesti parhaan FPS pelin pytyn itselleen on Battlefield 1. En olisi ikinä uskonut ensimmäisen maailmansodan olevan näin kiinnostava. Tuli pelattua nettimoninpeliä ystävien kanssa kunnes moninpeli kuoli. Aikakautensa hienoin peli itselle. Satoja hienoja iltoja ja öitä vietetty tämän pelin äärellä. Tietää että peli on aivan vitun kova jos kolmekymppiset äijät sanovat kymmenettä kertaa mikkiin aamuyöllä "otetaan viel yks" - muutamaa tuntia ennen työvuoron alkua. Naapurit ovat aivan varmasti kuulleet kun tätä peliä pelataan. Sukupolven viihdyttävin ja paras peli. 10/10.

Call of Duty: Modern Warfare & Warzone
Battle royale peleihin tutustuin kunnolla vasta Warzonen kohdalla. Pubgit ja Fortnitet eivät ikinä iskeneet, niin että olisi useamman pelin jaksanut pelata. Warzone iski samalla tavalla kuin Battlefield 1, mutta yhden kartan ideana kuoli myös nopeammin. Varsinkin koronakriisin alussa pelikelloon tuli joka päivä se 5-10h. Pidin 5kk tauon pelistä ja nyt olen uudelleen alkanut pelata. Enemmän kylläkin HC modea ja multiplayeria. Yksi luoti ja kuolema tuo dopamiinia aivoihin samantien. Todellinen instant gratification pelimuoto. Eihän näitä yksin pelaisi minuuttiakaan, vaan suola on mikin ääressä viihtyvä kaveriporukka.

Yksinpeleistä Red Dead Redemption 2 on varmasti iskenyt koviten. Varsinkin jälkikäteen olen huomannut kaipaavani takaisin pelin maailmaan. Tätä ei nykypelien kohdalla tapahdu ikinä. Ei edes Last of Us pelien hieno tarina ole saanut minua pelaamaan pelejä toista kertaa läpi tai edes aloitaamaan tarinaa uudelleen. Nyt venailenkin uutta konetta, jotta pääsee 4k ultra asetuksilla istumaan nuotion äärelle. Tämä peli on taidetta, kuten 75 vuotias isoäiti redditistä löytyvässä esseessä kirjoitaa. Unsung heroes: Reconceptualizing a video game as a work of art.

Fallout 4 oli itselle Fallout fanina yksi toiveiden täyttymys. Pelissä on paljon vikoja, mutta tässäkin se on ydintuhon jälkeinen miljöö joka on aina kiehtonut todella paljon ja jota voi tarkastella tuntikausia.

Indiepeleistä: Stardew Valley ja FTL: Faster than light kolahtivat koviten. Stardew todisti kopion olevan parempi kuin alkuperäinen ja FTL että grafiikalla ja tunnelmalla ei ole yhtäkuin merkkiä välissään. FTL kuulokkeet päässä sitä melkein kuvittelee itse olevansa aluksen päälikkö keskellä vihamielistä avaruutta.





You don’t gamble to win. You gamble so you can gamble the next day.
tallennettu
Vs: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #8 : 31.10.2020 23:44 »
Cyrus Jäsen Viestejä: 904 Basaaripisteet: 0 Profiili WWW
Mikään peli ei saa aiheutettua samanlaista tunnemyrskyä pelaajan aivoissa niin hyvässä kuin pahassa.

Hyvin sanottu. Mikään muu peli ei ole koskaan päässyt edes lähelle sitä tunnemyrskyä ja nimenomaan niin hyvässä kuin pahassa. Ei mikään muu peli, ei lähellekään. Oikeasti moni yksittäinen ottelukin voi täysin tuloksesta riippumatta olla samaan aikaan pahinta paskaa ja toisaalta suunnilleen parasta koskaan.
tallennettu
Vs: Kahdeksannen sukupolven jälkitarkastelu « Vastaus #9 : 01.11.2020 02:30 »
Aivis Nettikiusaaja Jäsen Viestejä: 978 Basaaripisteet: 0 Profiili
Jos aiemmin meni tuhansia euroja yksinpeleihin, niin nyt menee tuhansia tunteja moninpeleihin.

Tämä on itsellenikin tilanne nykyisessä sukupolvessa. Moninpelejä netin välityksellä kavereiden kanssa ja ilman on tultu pelattua huomattavasti enemmän, kuin aiemmin yksinpelejä. Tähän on miltein yksinään syypää Overwatch. Ei ole varmaan yhtäkään peliä, johon olisin uppoutunut usean vuoden ajaksi, ja joka vieläkin jaksaa koukuttaa, oikeastaan yhä vain enemmän. Yhdistelmä strategisia MOBA-elementtejä sekä ääritiukkoja fps-mekaniikkoja takaa, että kehityskatto on miltein rajaton.

Peli jakaa kyllä aika vahvasti mielipiteet, vaikka tuntuu että monet negatiivisemmat äänet tulevat henkilöiltä, jotka eivät oikeasti ymmärrä miten peliä kuuluu edes pelata, vaan ovat jossain CoD deathmatch -tunnelivisiossa jatkuvasti. Viimeaikoina kuitenkin tuntunut, että kaikki pahimmat Jonnet ovat poistuneet muihin peleihin, ja yhteisö oikeasti osaa pelata peliä suurimman osan ajasta. Blizzardin balanssointi on kyllä ajoittain kyseenalaista, vaikka on pieni ihme, että ovat saaneet näinkin monimutkaisen pelin edes jotenkin tasaiseen tilaan hahmojen suhteen. Mikään hahmo ei yksinään ole broken tai alitehokas, vaikka korkeammilla rankeilla hahmojen combottamiselle löytyy aina jokin meta, jota voi täydellisellä tiimtyöskentelyllä ja peliosaamisella hyödyntää.

Toinen moninpelikoukku on ollut Destiny 2, vaikkakin monta kertaa vähemmillä tunnella. Silti aina palatessa pelin ääreen sen maailma ja gameplay loop imevät sisäänsä.

Yksinpeleistä Bloodborne, Hollow Knight, Persona 5 ja Resident Evil 7 ovat jääneet parhaiten mieleen. Kaikki mestariteoksia, joihin tulee varmasti aina palattua fiilistelemään.

Hyvin vähän siis on tullut tässä sukupolvessa mitään uutta pelattua, mutta on tuntunut ainakin siltä, että laatu on ehdottomasti korvannut määrän.

tallennettu
Sivuja: [1]
Tulostusversio
Siirry:  

Pelaajalauta 2007-2024
Powered by SMF 1.1.21 | SMF © 2006-2008, Simple Machines