JayeizH
Kiistely on turhaa mutta hauskaa
Jäsen
Viestejä: 4 711
Basaaripisteet: 2
Päässyt jo vähän pelaamisen makuun. Tuli jopa pelattua 4-5h putkeen tuossa pääsiäisen alkaessa. Joka tosin vaati valvomista about 03:00 asti. Sitten onkin oltu kipeenä melkeinpä putkeen tähän asti, joten on tullut enimmääkseen maattua. Mutta saa nähdä tulenkö ikinä läpäisemään tätä peliä. Pikku hiljaa alkaa käsittämään kuinka alussa on ja menen vielä aika intuitiolla koko maailmaa läpi, joten en ole lähtenyt edes "etsimään impaa" vielä. Sen sijaan törmäsin Zoran domainiin ja kellistin Vah Rutan. On jotenkin käsittämätöntä kuinka Nintendo on osannut oikeasti rakentaa taistelut niin, että aluksi kuolema korjaa muutamassa sekunnissa, mutta montaa kertaa ei tarvi kuolla kun on jo mielessä kuinka pomo selätetään. Ja aina kun kuolema korjasi, tiesi mikä meni vikaan. Ei arvailuja, ei wtf -fiilistä, tiesit mikä meni päin persettä. Onhan tälläinen tasapaino ollut ennenkin Zelda peleissä, mutta tässä se on mielestäni tehty vielä paremmin. Alun ensi iskut oli musertavia, mutta kunnon sisulla homma kääntyi.
Pitäisi vaan saada jostain aikaa lisää tälläisiin peleihin. Nytkin ollut sairaslomalla, mutta on niin pirun väsynyt että ei vain ole jaksanut edes pelata. Tänään on ollut ensimmäinen ns. normaalipäivä joten varmaan tulee illalla otettua sessio. No, huomena alkaa työtkin, niin tänään kuuluukin olla jo normaalimpi olo. Mutta itselle alku BotWin kanssa oli haparoiva. Peliin ei vain päässyt oikein sisään. Toki hienoksi pelin tunnisti nopeasti, mutta se sama taika mikä oli mm. Ocarina of Timessa, puuttui BotW:sta. Mutta nyt. Sekin taikakin alkaa sieltä jo loistamaan, kunhan saa vain pelata. Nyt pitäisi ottaa taas 4-5h sessio ja lähteä sinne Impan luokse ja hoitaa parit shrinet matkalla. Katselinkin jos Zoran domainin vuorelta ja alempaa Tornista että matkan varrelta löytyy muutama mielenkiintoinen kohde missä pitää poiketa
On muuten ehkä hienoin huomaamaton juttu BotW:ssa, että oikeasti näkee reitin kohteeseen ja mitä on siinä matkalla. Todella paljon tulee mentyä korkealle ja katsoo mitä on matkan varrella kun lähtee "tuonne". Ja lopulta katselee "No ei se nyt polulta paljon poikkea jos menen katsomaan tuota". Tällä kaavalla olen kiertänyt sitä "impaa" jo monta tuntia kun olen eksynyt matkalta aina jonnekin kun katselen korkeuksista mitä maailmasta löytyy. Ei ole näinkään käynyt ikinä minkään muun pelin kanssa. Pitäisi kai vaan alkaa keräämään niitä korok seedejä, kun tuntuu että aina on asepaikat täynnä ja toisaalta taas ne loppuu hyvinkin nopeasti. Näillä korok seedeillä taisi näitä isompia kasseja saada. On jäänyt nämä pelin perusjutut vähän pimentoon kun pelaa niin harvakseltaan ja menee ihan missä sattuu kun pelaamaan pääsee
Jos ymmärrät lauseen tai sanan, se on yksi paskan hailee onko se yhdyssana vai ei.
TV hifistely, ei siksi että siitä olisi hyötyä, vaan siksi kun se on hauskaa.
Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että ei myöntäisi että jotkut asiat vaan vituttaa.
tallennettu
Lanttu
Jäsen
Viestejä: 977
Basaaripisteet: 1
Minulla on jotenkin hyvin kaksijakoiset fiilikset tämän pelin suhteen. Välillä se tuntuu parhaalta ikinä ja välillä sen puutteet alkavat raastamaan ikävästi. Mitä pidemmälle olen pelannut, sitä enemmän tietyt asiat ovat alkaneet ärsyttämään. Toisaalta viimeisin pelisessioni oli noin kolmen tunnin mittainen ja nautin pitkälti joka hetkestä. Kun niitä tunteja on yhteensä takana noin 90, niin eihän tätä millään tapaa huonoksi voi sanoa.
Yksi tärkeimmistä asioista missä pelissä on onnistuttu, on tuntuma. Kaikessa on sopivasti painoa. Kaikki toiminnot tuntuvat kymmenienkin tuntien jälkeen yhtä hyvältä kuin pelin alussa.
Maailmassa tulee jatkuvasti löydettävää ja pientä tekemistä vastaan. Matkalla kohteesta A kohteeseen B on helppo eksyä kohteeseen C, D ja E. Lopulta huomaa, että on avannut kaksi uutta osiota kartasta pelannut kokonaisen Dungeonin ennen sinne B pääsemistä. Ei mitään rasittavia opastajia tai käsistä pitelemistä. Viholliset antavat turpaan armotta, jos ei ole varovainen. Zeldan ja kenties vielä vahvemmin Nintendon peruskaavaa on rikottu hienosti.
Toisaalta täydellistä tasapainoa ei ole vielä löydetty. Alunperin hyvin monimuotoiselta tuntunut pelimaailma on omalla kohdallani kärsinyt kovasti inflaatiota vihollisten monimuotoisuuden puutteen vuoksi. Juuri mikään paikka ei tunnu aidosti uniikilta, sillä joka paikassa törmää täsmälleen samoihin vihollisiin mahdollisilla pienillä variaatioilla.
Rajoittamaton kiipeily on samalla siunaus ja kirous. En missään nimessä hankkiutuisi siitä eroon, mutta toisaalta juuri kiipeily ja jatkuvat vuoret tekevät esimerkiksi hevosista turhan rasittavia käyttää. Niin moni mielenkiintoinen asia on hevosen tavoittamattomissa. Kun usein mielenkiinnon kohdetta seuraa yksi jos toinenkin, on hevonen usein niiden jälkeen liian kaukana haettavaksi. Jos sen hakeekin, on se pian taas jätettävä jonnekin odottamaan. Kovimman kolauksen hevosen käytön mielekkyyteen aihetti pelimaailman pohjoisosa Death Mountainin pohjoispuolella. Olin matkalla Rito villagesta Akkalan laboratorioon, kun muuten semitasaisella tiellä tuli yksi kohta vastaan, joka oli hieman liian korkea ja esteinen hevosen kuljettavaksi. Jätin hevosen paikalleen tutkiakseni edessä olevaa reittiä. Todettuani reitin olevan hyvä, palasin hevosen luo etsiäkseni reittiä sen kuljettavaksi, mutta eihän sieltä mitään löytynyt. Lopputuloksena puolisen tuntia tuhrattua aikaa ja turhautuminen. Hermanniksi ristimäni hevonen jäi sinne nököttämään aina siihen asti, että kesytin paremman hevosen, jota rekisteröitäessä Hermanni teleporttautui talliin jäädäkseen sinne pysyvästi.
Koen myös, että peruskaavan rikkomisen myötä tietty Zelda-taika on kadonnut. Kun kaikkialle voi suunnistaa ja päästä välittömästi, on tietty odottamisen taika kadotettu. Toki mukana voi olla nostalgiaa, mutta tietyssä mielessä koen, että A Link to the Pastissa tasapaino oli parempi. Dark worldissa suurin osa dungeoneista oli pelattavissa missä järjestyksessä tahansa, mutta samalla pelimaailma oli täynnä paikkoja, joihin ei välittömästi päässyt käsiksi. Maailma tuntui mystisemmältä ja samalla progressio konkreettisemmalta, kun osa aukesi dungeoneista saatavien varusteiden myötä. Ensimmäistä kertaa dark worldin aavikolle pääseminen oli ikimuistoinen kokemus. Breath of the Wildissa progressio tapahtuu enemmänkin oman mekaanisen osaamisen kehittymisen myötä, joka toki sekin on omalta osaltaa palkitsevaa.
Onkin ehkä jotenkin nurinkurista, että itselleni kaikista parhaat hetken Breath of the Wildin parissa olivat poikkeukselliset tilanteet, joissa osa vapauksista on riistetty. Shrouded Shrine, Lost Woods, Eventide Island... Etenkin Eventide Islandilla pääseminen viiden minuutin jääpalaruljanssin jälkeen oli yllättävä kokemus. Hauskana välitapauksena tuolla matkalla päädyin valtavan kalaparven luo, jonka "kalastin" pinnalle yhdellä pommilla. Yksinkertainen asia, joka tuntui aivan pirun hyvältä.
Osa shrineistä on loistavia, osa taas vähemmän mielenkiintoisia... Muistan, kun löysin ensimmäisen moderate test of strenght shrinen Hatenon laboratorion eteläpuolelta. Sieltä suunnistin merellä olevalle pienelle saarelle, jonne tuossa vaiheessa peliä pääsin juuri ja juuri. Siellä odottanut major test of strenght tunti eeppiseltä esteeltä, jota ei ollut vielä toivoakaan voittaa. Odotin innolla sinne paluuta ja sen voittaminen tuntuikin lopulta hienolta. Tuon jälkeen noita alkoi kuitenkin ilmestyä kuin sieniä sateella, joten se siitä uniikkiudesta.
Dungeonit ovat heikoimpia mitä minulle on koskaan Zeldoissa tullut vastaan. Jo ensimmäisenä vastaan tullut Rito oli mitäänsanomaton, ja kun kaikki muutkin olivat tyyliltään samanlaisia (osa myös pudotti hirvittävän määrän frameja) ja noudattivat samaa kaavaa (huonosti ääninäytellyt "one more remaining!"), niin vähän nihkeä olo niistä jäi. Dungeoneiden avaaminen poikkeuksetta itse dungeoneiden sisältöä mielenkiintoisempaa. Riton olisi suonut olla pidempi, mutta muut olivat oikein miellyttäviä. Ylipäätään sivutehtävinä saadut shrine haasteet ja muut arvoitukset ovat pitkälti kaikki olleet itselleni dungeoneita miellyttävämpää sisältöä.
Teknisesti peli on valitettavasti anteeksiantamattoman huono suoritus. En tiedä kuinka paljon Switch-versio on parantunut päivityksien myötä, mutta Wii U:lla frameja putoaa aivan liian usein. Erityisesti moblinit aiheuttavat välillä 1-2 sekunnin täydellisiä jäätymisiä. Kakariko village olisi upea paikka ihastella, etenkin yöllä sateella kuten ensimmäisellä kertaa sinne saapuessani, mutta hidastelu pilaa koko homman. Immersiosta ei ole jäljellä rippeitäkään, kun kontrollitkin tuntuvat ahdistavan tahmeilta. Vaikka 60 fps tekisi pelistä (kuin pelistä) suoraan paremman, on tämänkaltainen peli täysin pelattavissa 30 fps:kin, kunhan se vain pysyisi siinä tasaisesti. Tämä peli, jos jokin ansaitsisi parempaa rautaa sitä pyörittämään. Ehkä sitten mahdolliseman remasteroinnin yhteydessä joskus tulevaisuudessa...
Kaikesta huolimatta parhaita pelejä mitä olen lähivuosina pelattu. Vaikkei se missään nimessä täydellinen olekaan, niin aika harvassa ovat kuitenkin pelit, jotka saavat syyhyämään pelaamaan lisää. Breath of the Wild aiheutti tuota paljon ja usein ensimmäisten 40 tunnin aikana. Pitäisi varmaan Ganon käydä tappamassa pian ennen kuin mahdollinen yht'äkkinen väsymys iskee. Jo nyt tautot pelikertojen välillä ovat pidentyneet huomattavasti. Aika näyttää kuinka korkealle tämä nousee omissa kirjoissani. Zeldojen osalta jää ainakin jälkeen ALttP:sta, se on jo varma.
\"Vittu mää en tiedä mikä hedelmä on!\"
tallennettu