hajoavan turvakameran

Fiilistely lienee paras aloittaa sillä juonella, joka iski ainakin minuun. Se ehkä näytti parhaansa vasta neljännessä Actissä, mutta myönnän olleeni tohkeissani myös jo aiemmin. Sanokoot muut mitä vain, mutta minä pidin ja pidän MGS4:n tarinasta.

Ehdottomasti päällimmäisenä mieleen jäi tietenkin se loppu. Merylin kämäiset häät sekä Raidenin perhetapaaminen olivat niitä perus "happy ending" -tavaraa, mikä tuli kuitenkin nieltyä hyvin ja nopeasti, sillä Snaken hautausmaalla olo ja sitä seurannut kohtaus jälleen häistä olivat siistejä tunnelmaltaan. Lopputekstien alussa ilmaantunut kohta toi sen sijaan hieman ristiriitaisia tunteita. Jotenkin se oli niin hankala kuvitella Big Boss vielä elossa, ja vieläpä kävelevän Snaken edessä, enkä nyt meinaa tunnetta minään hyvänä. Kuitenkin fiilis parani Zerosta puhuttuessa ja hänen kuollessa. Oli myös jotenkin tyylikästä nähdä itse Big Boss kuolleen lopulta The Bossin haudalla sikari kädessä.

Toki Patrioottien pyssyt sisälsi muitakin hienoja hetkiä. Metal Gearien vähyys tarinassa korvattiin loistavalla REX vastaan RAY taistelulla, Shadow Mosesissa tulleet ääni flashbackit olivat taas todella hienoa kuunneltavaa, ja kohtaus, jossa Snake raahautuu viimeisillä voimillaan mikroaaltojen läpi samalla kun yläruudulla näytetään mitä muualla tapahtuu, olisi vetänyt minut täysin hiljaiseksi, jollen olisi joutunut rämpyttämään kolmiota sydämeni kyllyydestä, jotta Snake vain selviäisi. Ja tämä ei ollut muuten edes mikään huono juttu.

Hattua nostettava myös todella eeppiselle lopputaistelulle. Joku ehkä näkee siinä kämäisen taistelupelin, mutta itse myönnän olleeni myyty jo siinä välissä, kun ensimmäisestä MGS:stä pärähti biisi soimaan, ja ruudun yläreunoihin ilmestyi energiapalkit samaisesta pelistä. Taistelualuekaan ei ollut hassumpi.

Suuri ja tärkeä osa omaa pelikokemustani olikin se hieno tunnelma, joka muotoitui osittain kiitos vanhojen sarjan osien. Mutta tietenkin kyseessähän on vielä peli, jota oli hauska pelata. Hiipimisestä en ole koskaan nauttinut näin, vaikka se olikin Solid Normalilla vielä helpohkoa. Kuitenkin joka alueella meininki maittoi enemmän kuin loistavasti. Oikeastaan ainoana pienenä rasitteena (muutaman bossin lisäksi) olikin alkupään suhteellisen tiuhat konfliktiosiot, joiden läpi hiiviskely oli oikeastaan vähän liiankin helppoa. Tällöin saatoinkin tyytyä kapinallisten ja muiden auttamiseen, mutta vaikka se aluksi peräti viihdyttävää olikin, alkoi se samalla myös nopeasti puuduttamaan. Taisteluita oli vain yksinkertaisesti liikaa. Muutenkin peli oli selvästi toimintapainoitteisempi kuin ennen, minkä huomaa monista tapahtumissa, joissa vihollinen käy todenteolla päälle. Kuitenkin tarkemmin ajateltuna tuovat nämä hieman tasapainoa peliin. Tällöin siitä pääasiasta, hiippailusta, pystyy nauttimaan entistä enemmän.