Pelaajalauta

Millainen peli ansaitsisi sinusta täydet 10/10? Tuleeko pelin olla realistisempi kuin oikea maailma, vai riittääkö karkkigrafiikat tai ilmaan iskusta lentävät autot? Kuinka tärkeää roolia tarina ja juoni näyttelee täydellisessä pelissä? Onko juoni ihan sama, kunhan meno on kovaa, vai tarvitaanko megalomaanisia draaman kaaria? Keskustelua täydellisestä pelistä tänne.

Olen sitä mieltä, että realistisuudella ei ole niinkään väliä, kunhan ihan liiallisuuksiin ei mennä. Ja jos mennään liiallisuuksiin, ne on perusteltava hyvin (esim. "Valkoista limaa putosi silmäkulmaani. Sain hypersupermegavoimat!" ei nappaa). Jollain tapaa pidän siitä, jos peli on jollain tapaa hieman erikoinen ja jollain tasolla psykedeelinen. Peli, joka on mahdollisimman realistinen, ei periaatteessa sisällä mitään uutta. Tahdon kokea uusia maailmoja, enkä sitä, minkä voin kokea oikeassakin elämässä. Siitä ei niinkään iloa löydy.
Tietenkin jossain määrin on oltava realistinen. Hyvänä esimerkkinä tästä on Ace Attorney -pelisarja. Vaikka se onkin todella hyvä pelisarja, yksi suosikeistani jopa, muutamat ristiriidat ärsyttävät. Esimerkiksi kolmannen pelin kolmannesta tapauksesta löytyi tällainen, jota hieman kummeksuin.

Tarina ja juoni on minulle aika tärkeitä. Ilman kunnollista tarinaa peli jää liian helposti wiisportiksi, jossa pelaaminen perustuu toistuvaan ja paikoillaan junnaavaan tapahtumaan. Hyvä tarina taas lisää pelaamista. Pelit ovatkin kuin hyviä kirjoja: jos tarina on hyvä, on pakko mennä eteenpäin, vaikka kello näyttäisikin jo puolta yötä. Hyviin tarinoihin jää vain koukkuun.
Juonessa on myös oltava twistejä. Inhoan, jos kaikki tapahtuu pelihahmon suunnitelmien mukaan, tai pelissä ei juuri mitään ihmeellistä tapahdu. Oli twisti sitten vaikka pelihahmon mentaalinen sukupuolenvaihdos tai kongreettinen muutos toisen rodun edustajaksi, puhumattakaan sivuhahmojen noususta, päähahmojen kuolemisesta tai pahiksen ymmärtäväisyydestä, peli tarvitsee niitä todella paljon.

Minusta täydellisessä pelissä ei tarvitse olla vapaata maailmaa. Putkimaiset kentät sopivat minulle oikein hyvin, jos tarina toimii. Kovinkaan useinhan tarinaa on vaikea kertoa, jos pelimaailma on täysin avoin. Kohdasta A kohtaan C kohdan B kautta siirtyminen ei siis haittaa yhtään, vaikkakin toisessa pelissä olisi mahdollista mennä kohdasta B kohtaan A kohdan C kautta. Minusta se ei muuta juurikaan mitään.

Täydellisessä pelissä on mielestäni oltava toimivat musiikit ja äänitehosteet. Ilman niitä peli on aika torso. Musiikit voivat myös ärsyttää niin kauan kuin ne toimivat pelimaailmassa. En kuitenkaan suostu kuuntelemaan pop-laulantaa peleissä, ellei se niihin olennaisesti kuulu. Jos esimerkiksi Hyrulen kentillä soisi Britney Spears, veisin pelin mahdollisimman nopeasti pelikauppaan takaisin. Tunnelmaan pohjautuvat vokaalit hyväksyn täysin (esim. Twilight Princessin alotusruudun upea kuoroversiointi Zeldojen tunnusmusiikista on mahtava).

Kiinnitän täydellisen pelin metsästyksessä siis huomiota tarinaan, musiikkeihin, juonenkäänteisiin, innovatiivisuuteen ja hahmoihin. Näistä pari voi olla hieman köykäisemmin toteutettu, kunhan muut ovat lähes ääritasoa. Viihdyn toki sellaistenkin pelien parissa, joissa kaikki osa-alueet eivät ole täydellisesti toteutettuja, mutta en luokittele niitä täydellisiksi. Aika harva peli loppujen lopuksi minulta täyttä kymppiä saisi.

Tämän aiheen idea tuli Pelaajaboardien käyttäjien arvosteltua Pelaaja-lehden antamaa Halo 3 -arvosanaa. Peli sai lehdeltä maagisen 10/10, kun taas Metroid Prime 3 nappasi "vain" 9.

Ensinnäkin täydellistä peliä ei ole olemassa, eikä tule olemaankaan. Täydellinen on idea, joka ei koskaan toteudu käytännön asteella. Se että Halo sattui saamaan kympin ei tarkoita varmasti edes arvostelijan mielestä että peli olisi täydellinen. Se vain sattuu olemaan asteikon korkein arvosana. Minusta on typerää että kympistä edes tehdään jotenkin pyhä asia. Voin sanoa vaikka kymmeniä kympin pelejä, vaikka kaikissa niissä on varmasti omat ongelmansa.

Mutta itse aiheeseen. Itse olen sikäli erikoinen ja harvinainen pelaaja että en pelaa pelejä lähestulkoon lainkaan juonen takia. Tärkein ominaisuus on ehdottomasti pelattavuus ja yleinen fiilis pelin kanssa. Pelaamisen pitää olla ennen kaikkea hauskaa ajanvietettä, ei pohdiskelevaa taidetta. Juuri siksi ehkä arvostankin Wii Sporttien kaltaisia vapaita pelejä, jotka ovat kuin leikkialustoja ilman turhia vaatimuksia ja ehtoja.

Omasta mielestäni täydellinen peli on hyvin, hyvin harvinainen teos. Minulle juoni ei ole niin tärkeä, koska yleensä peleissä on todella tylsiä välivideoita jotka on laitettu peliin mukaan vain sen takia koska siinä pitää olla niitä. Välivideot tempaavat hvin harvoin mukaansa (Ei lasketa tietenkään FF-sarjaa eikä muitakaan messiaspelejä) ja yleensä skippaankin ne. Tämä ei kuitenkaan läheskään aina tarkoita sitä että peli olisi missään tapauksessa huono. Jos kyseessä on tuo äskenmainitsemani Final Fantasy-sarjan peli niin silloin odotan kyllä pelin juonelta melko paljon. Mutta kun lempipelityyppini on JRPG:n lisäksi lähinnä toimintapelit ja niissä on yleensä aika huono juoni tyyliin Mene tuonne, tapa kaikki, ota paketti, tuo paketti takaisin tappaen samalla jokainen joka tulee tielle.

Grafiikka on itselleni myös melko tärkeä, etenkin konsolipeleissä. Ei se nyt niin haittaa jos ostaa heräteostoksena jonkun tuiki tuntemattoman PS2-pelin kympillä, mutta jos olen odottanut jotain peliä kauan ja siinä onkin huono graffa niin kyllä siinä pettyy pakostikin. Ei se loppujen lopuksi kuitenkaan niin tärkeää koska grafiikka ei ole olennainen osa peliä ja jos se nyt sattuu olemaan huonoa mutta peli on muuten hyvä niin kyllä sitten pelaan mielellään.

Putkimaisuus ei haittaa minua yhtään. Minulle on aivan sama onko pelissä GTA-tyylinen vapaa maailma vai Half-Life 2:n putkikentät kunhan peli on hyvä. Joten ei tästä muuta.

Itse en tykkää realistisuudesta pätkääkään. Jos peli on liian realistinen, niin yleensä jätän sen kaupan hyllylle.

Lähintä täydellistä peliä on mielestäni God of War II ja Tekken 5. GOWissa yhdistyy toimintapelien parhaat puolet ja pelissä on hyvin vähän huonoja puolia. Välivideot ovat siinä mukaansatempaavia joka antaa hyvää esimerkkiä muille toimintapelien tekijöille. Pelin vähiin huonoihin puoliin voidaan laskea huono uudelleenpelattavuusarvo. Itse en kyllä heti jaksanut sitä toista kertaa läpi pelata ensimmäisen kerran jälkeen. Siinä ei ole mitään toisella peluukerralla. Tekken 5 on taas minusta ehkä maailman paras peli. Sitä jaksaa aina pelata uudestaan ja uudestaan, koska mikään matsi ei ole ikinä samanlainen. Siinä on myös aivan loistava grafiikka ja lyhyet lataustauot. Huonoimpana puolena voidaan pitää äänitehosteita jotka on pysyneet samana jo kolmasosasta lähtien. Musiikissa ei muuten ole vikaa. Ainiin, meinasi melkein unohtua tuo Super Mario Bros. 3 SNES:lle joka on yhä pelattava. Aivan loistava peli.

Lopuksi voin sanoa että täydelliset pelit ovat hyvin harvassa. Sellainen on myös hyvin vaike määritellä mikä on 10/10 arvoinen peli. Itse en sellaista vielä tiedä, ainakaan näin nopeasti ajateltuna.

Jokainen vuosikymmen on sisältänyt pelejä, joita voi hyvällä syyllä nimittää lähes täydellisiksi. Niinpä tässä kannattaakin lähteä hakemaan pelejä termillä mahdollisimman täydellinen eikä täydellinen. Videopelien ollessa kyseessä tekniikoiden kehittyminen on hurjaa. Niin hurjaa, että jo viidessä vuodessa pelistä häviää osin pois niitä ansioita, jotka tekivät siitä ilmestymishetkenään lähes täydellisen.  Itse kuitenkin pyrin jähmettämään pelin sen omaan aikakauteensa enkä yritä arvostella sitä nykymittapuiden mukaan. Esim. A Link to the Past on 90-luvun alun täydellisyys ja Ocarina of Time 90-luvun lopun.

Yltääkseen tähän "lähes täydellinen" -meriittiin minun silmissäni, pelin pitää:

a) Olla teknisesti täysin moitteeton. Ei ruudunpäivitys-ongelmia. Ajaton ulkoasu Wind Wakerin tyyliin tietysti auttaa, mutta se ei yksistään takaa mitään. Itse en laske WW:tä ihan "lähes täydellinen" kastiin.

b) Pelattavuuden tulee olla niin timanttia kuin olla voi.

c) Uudelleenpelattavuutta; pelin pitää innostaa lukuisiin peluukertoihin vaikka siinä olisikaan loputtomasti salaisuuksia löydettäväksi.

d) Pelistä tulee jollakin tavalla huokua ns. erikoisuus. Asia, joka nostaa sen kirkkaasti harmaan massan yläpuolelle. Konkreettisia esimerkkejä:

SUPER MARIO 64:   Määritti 3D-pelit ja etenkin tasoloikat

ZELDA: A LINK TO THE PAST: Pelin ulkoasu on tietyllä tapaa ajaton, mestarillista 2D:tä.

Juuh, no tarkoitinkin lähinnä lähes täydellistä peliä. Siis sellaista, joka saisi maksimipistemäärän kuvitellusta arvosteluasteikosta. Muutan siis otsikkoa hiukan.

Niin teen minäkin. Viime aikoina olen tutustunut hieman vanhempiin peleihin, sillä aikaisemmin minulla ei ole ollut niihin varaa tai muuta mahdollisuutta. Etenkin Ocarina of Time hipoi täydellisyyttä omaan aikaansa nähden, mutta eihän se missään nimessä pärjää teknisesti Twilight Princessille. Molemmat ovat äärimmäisen hyviä pelejä, jotka sidon julkaisuajankohtaan. Onhan se nimittäin jo selvää, ettei NES-aikoina voitu edes uneksia nykykonsolien tehoista ja nykypelien tasosta. Ja jos joku lähtee nykyään tekemään uutta peliä NES-grafiikoilla ja -tehoilla, se saattaa silti nousta todella hyväksi ja merkittäväksi peliksi, kunhan vain se onnistuu hyvin.

Menen siitä mistä aita on matalin ja sanon vain, että pelin hyvyys on täysin subjektiivista. Täydellinen (tai "lähes täydellinen") peli riippuu pelaajasta...

...mutta mielipidettähän tässä oikeastaan kysyttiinkin, joten kirjoitan muutaman rivin höysteeksi. Aloitan kuitenkin argumentilla, jota pidän universaalina hyvän pelin merkkinä riippumatta pelaajan mieltymyksistä; tärkeintä on, että pelin parissa viihtyy. Itse arvotan tämän lisäksi peliaikaa melkoisen korkealle, eli peliä on hauska pelata ja siinä riittää pelattavaa. Huomatkaa kuitenkin, että peliajalla voidaan tarkoittaa monia asioita, RPG-fanit tykkäävät kun peli on tarpeeksi pitkä ja sisältää paljon tutkittavaa, ehkä jopa New Game +:n. Toisenlaisessa pelissä itse pelin läpäisy ei välttämättä vie kauheasti aikaa tai ole edes pääasia. Hyvä mättöpeli tarjoaa opeteltavaa eliniäksi ja osaavassa peliseurassa pelin "uudelleenpeluuarvo" on noin loputon. Sama pätee esimerkiksi shoot'em uppeihin, joissa ennätyspisteisiin tähtääminen voi vaatia vuosien treenausta (jonka jälkeen voikin syöksähtää Youtubeen katsomaan jonkun superjapanilaisen ennätystä ja ryömiä sängyn alle häpeämään).

Se, että millainen peli sitten viihdyttää ja syö loputtomalta tuntuvan määrän pelitunteja on sitten jokaisen omista mieltymyksistä kiinni. Itse en anna paljoakaan painoarvoa grafiikalle, äänimaailmalle tai edes juonelle. Toki riippuu pelistä onko niillä merkitystä paljon, vähän vai ei ollenkaan. RPG:ssä juoni on mukava olemassa kuten myös tunnelmaa luova presentaatio, autopeleissä grafiikat pomppaavat selkeästi ylöspäin tärkeysjärjestyksessä pelattavuutta toki unohtamatta. Mättöpeleissä graafinen ilme on merkityksellistä, se että onko peli 2d:tä huimine ja epärealistisine superliikkeineen vai realistisempia hahmomalleja hakevaa 3d:tä ei sitten merkitsekään enää niin paljoa. Molemmat maistuvat. Eräs kestosuosikkini tippuu vieläpä kategoriaan, jossa ulkoasu on täysin merkityksetön tekijä (eikä juonestakaan kannata kauheasti puhua). Nethackista kun puuttuu niin grafiikka kuin äänetkin kokonaan!

Minä arvostan peleissä nimenomaan pelattavuutta. Hyvä peli tarjoaa opeteltavaa pitkäksi aikaa ja varsinkin toimintapainotteisten pelien pitää pystyä palkitsemaan harjoittelu jotenkin. Devil May Cryn taistelysysteemi pyyhkii vasemmalla kädellään lattiaa jollain God of Wareilla (Ninja Gaiden pistääkin sitten pystyyn jo tasaisemman väännön) ja kaiken lisäksi kaikkien temppujen opettelu on vaivan arvoista; kun Dante Must Die -vaikeustason saa auki niin ilman pitkää treeniä ja pelisysteemin läpikotaista tuntemista turpiin tulee ja lujaa. Joillekin toki riittää se, että pääsee pelin kerran läpi jollain vaikeustasolla ja näkee juonen loppuun ja saa
Dantelle kaikki kamat. Ei siinä mitään ihmeellistä ole mutta heille (meille), jotka janoavat lisää niin peli tarjoaa haastetta ja opeteltavaa huomattavasti kertaläpäisyä enemmän. Kilpailuhenkisemmille pelaajille on tarjolla mättöpelit, joissa taitavaksi tuleminen tarkoittaa muuta kuin arcaden läpäisy jokaisella hahmolla. Yksinpeliä ei tarvita kun vertailukohtana on aluksi kaveripiirin ja myöhemmin koko maailman taitotaso (niissä peleissä, joissa nettipeli antaa edes likimäärin vertailukelpoisen tuloksen...) Opeteltavaa riittää ja jos pelille ei omistaudu niin turha kuvitellakaan pärjäävänsä edes keskinkertaiselle pelaajalle missään mättöpelissä. Eikä pidä unohtaa muitakaan moninpelattavia "kilpapelejä". Monet FPS:t sekä useat auto- ja urheilupelit suunnitellaan nykyään pitkälti moninpeliä silmällä pitäen. Pisteiden keräämiseen painottuvat shoot'em upit tarjoavat nykyisellä Internet-aikakaudella merkillisen hybridikokemuksen: pelaat yksin mutta voit verrata silti taitotasoasi muihin, maailmanlaajuisesti.

Kaikkia edellemaintsemiani pelityyppejä yhdistää yksi asia. Kilpailu. Pelaan itse eniten mättöpelejä, joissa kilpailu tapahtuu muita pelaajia vastaan. Kilpailua on myös itseään vastaan kilpailu vaikkapa metsästämällä ennätyspisteitä shoot'em upissa (tai Miinaharavassa). Viimeisenä muotona on kilpailu itse peliä vastaan, joista esimerkkeinä mainittakoon DMC3 ja Ninja Gaiden, joissa pelin pahimpien haasteiden voittaminen tarkoittaa väkisinkin pelitaitojen kehittymistä. Yksinpelattavissa "haasteissa" on oltava kuitenkin hyvä ja tarpeeksi monipuolinen systeemi, jotta opeteltava ei heti lopu ja jotta siitä on jotain iloakin (haaste helpottuu kun taidot nousevat). Arvotan kaikki mainitun tyyppiset kilpailut korkealle, koska tavoitteita saavuttaakseen pelin elinikä kasvaa. Tähän nivoutuu kuitenkin myös se alussa mainittu seikka, että pelin on lisäksi oltava hauska pelata. En ala sen suuremmin analysoimaan mikä on hauskaa kenenkin mielestä ja milloin pelisysteemi on tarpeeksi toimiva ja palkitseva oikeuttaakseen opetteluun tarvittavan ajan. Pelaan kyllä toki muitakin pelejä kuin sellaisia, joita täytyy treenata vuosikausia ollakseen edes keskinkertainen. Nautin niin RPG-peleistä,  Gran Turismon vaaleanpunaisista Yariksista kuin myös Okamin melko haastettomasta mutta kiehtovasta ja laajasta maailmasta. Ne vain eivät niinkään houkuta minua pelaamaan niitä aina vaan ja uudestaan kuten usea mättöpeli ja valikoitu kourallinen shoot'em uppeja tekevät. Näin ollen ne ovat minulle pelien parhaimmistoa, koska niiden elinikä on ulkonäöstä riippumatta hyvin suuri. Aina voi tulla paremmaksi, aina voi saada paremmat pisteet.  Näiden pelien haaste on loputon. Ja pakkohan niiden on olla hauskoja, ei niihin muuten käyttäisi loputtomasti tunteja.

Muistutan lopuksi, että käytin melko paljon "minä"-sanaa ja että joku toinen voi nähdä asian toisin (enkä epäile sitä hetkeäkään). Luettuani ketjun tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tässä pyrittiinkin kysymään ihmisten ajatuksia täydellisestä pelistä, eikä niinkään yritetä listata ominaisuuksia, jotka absoluuttisesti tekisivät pelistä paremman. Tai yritetä *gulp* etsiä peliä, joka sisältäisi nämä surrealistiset ominaisuudet jotka tekisivät siitä kaikista peleistä täydellisimmän.

Jos peli pitää otteessaan alusta aivan viimeiseen sekuntiin asti ja koskettaa pelaajaa jollain aidolla tavalla niin se on täydellinen. Oli sitten grafiikka teknisesti vanhentunutta tai ohjaus epätäydellinen niin sillä ei mitään väliä. Mikään peli ei voi olla täydellinen jos se hajotetaan osiin ja etsimällä etsitään "virheitä".

Esimerkkinä Killer 7. Arvosanat heiluivat ala-arvoisista hyviin. Silti peli oli minulle täydellinen. Se tarjosi jotain uutta jokaisessa mutkassa, yllätti, nauratti, järkytti ja stressasikin jopa. Aataminaikainen pelattavuus ja viidentoista polygonin ulkoasu eivät merkinneet mitään. Peli oli trippi eikä se lässähtänyt lopussa. Aivan päinvastoin.

Minä siis kutsun Killer 7:skaa täydelliseksi peliksi. Sinä voit kutsua sitä vaikka rusinaksi.

Kympin pelit ovat yhtä täydellisiä kuin 5 tähden leffat.

Täydellistä peliä ei ole eikä tule, joten ei kympin arvosanaa tarvitse säilyttää täydellisiä pelejä varten vaan niitä lähes täydellisiä, genrensä kirkkaan kärjen pelejä varten joita silloin tällöin ilmestyy. Ihmisten mautkin vaikuttavat tässä asiassa, jonkun mielestä kympin roolipeli on moninverroin parempi kuin kympin räiskintä. Voiko kympin tasoloikkaa edes kunnolla verrata kympin räiskintään, saatikka kympin ropea kympin saaneeseen autopeliin? Omasta mielestä joku kympin ratsastuspeli (jos semmoinen jokus tulee) on täyttä shaibaa kun taas ensimmäinen Perfect Dark on loistava. Ihmisten käsitykset täydellisestä ovat suhteellisen erilaisia ja entäs pelit joiden grafiikkaa kehuttiin julkaisussa maasta taivaisiin, mutta kolmen vuoden päästä peli näyttää auttamatta vanhentuneelta, onko peli nyt huonompi? Ehkäpä. Toki massasta poikkeava ajattoman oloinen grafiikka nostaa pisteitä. Omasta mielestäni lähes täydellinen peli genrestä riippumatta vaatii seuraavia asioita, moitteeton tekninen toteutus, huippuunsa hiotut kontrollit, sopivasti haastetta, uudelleenpeluuarvoa (määrä riippuu toki hieman genrestä) ja pelaajan tehokkaan koukuttamisen ruudun ääreen. Mutta sitten tulevat genrekohtaiset vaatimukset. Räiskintä ei tarvitse elämää suurempaa juonta tai hahmoja ollakseen lähes täydellinen (roolipeli taas tarvitsee), mutta sen pitää olla ylä mainittujen lisäksi viihdyttävä, hieman machokin, erota edukseen massasta jonkin ominaisuuden tai asian vuoksi. Uusista peleistä Bioshock on miltei tälläinen (ei aivan yllä lähes täydellisen statukseen), kun taas Stranglehold ei ole edes lähellä. Autopeli ei tarvitse juonta ollakseen todella laadukas, mutta moitteettoman teknisen totetuksen, hiotut kontrollit, kiinnostavat radat, haastetta, viihtyvyyttä pelin ääressä ja uudelleenpeluuarvoa se tarvitsee. Lähes täydellinen roolipeli taas ei saa olla putkijuoksu, lyhyt, huonon tarinan ja mitäänsanomattomat henkilöt omaava. Kaikkien genrejen lähes täydelliset pelit pitää olla tehty kaikin puolin esimerkillisesti ja pelintekijöiden tunnetta pitäisi tarttua peliin eikä tehdä peliä puolivillaisesti rahankiilto silmissä. Yleensä peit jotka määrittävät genren vuosiksi eteenpäin ovat niitä lähes täydellisiä. Genrejen yhdistely voi tuottaa aikamoisia kultakimpaleita tai sitten täyttä jargonia.
Lähes täydelliseen peliin vaaditaan sekä samoja, että eri asioita genrestä riippuen, mutta jokainen niistä on tehty tunteella ja esimerkillisesti kaikki aspektit huippuunsa hiottuna genreään eteenpäin vieden.

Minäkin lähden tässä tähän abstraktimpaan linjaan. Tietty aina on hienoa, kun peli näyttää hyvältä, rullaa sulavasti ja ohjaus on valuvata hunajata, mutta näissä ei silti täydellisyyttä voi tavoittaa. Joka pelillä on virheensä, buginsa. Pointti onkin siinä, kuinka helpoksi peli tekee näiden anteeksi antamisen. Lähes täydellinen peli on sellainen, joka yksinkertaisesti herättää tunteita, ja pitää otteessaan alusta loppuun ja aina vaan. Tunneskaala voi sitten olla mitään vaan pirskahtelevan riemun ja lamauttavan kauhun väliltä, ja sen lähteitä voivat olla tarina, yksinkertaisesti loistava pelattavuus, ulkonäköseikat tai mikä vaan. Usein tarvitaan monia tekijoitä.

Minulle lähes täydellisiä pelejä ovat Phoenix Wrightit - näinä päivinä ykkönen ja kolmonen painiskelevat kovasti siitä sijasta - sekä Shadow of the Colossus. Molemmissa yhdistyvät upea musiikki, nerokas peli-idea, toimiva pelattavuus, kaunis ulkoasu, tunteikkuus, pelaamisen riemu ja, kyllä vain, makoisa tarinapuoli. Toisessa kyse vain on värikkäästä käsikirjoituksesta, toisessa sen puutteesta ja tämän herättämistä ajatuksista ja tunteista. Lisäksi molemmista löytyy spektaakkelimainen loppu, joka jättää tyhjän päälle. Näiden parissa aika ja tunnit tosiaan katoavat. Näiden takia ostetaan konsoleita(PW oli ihan faktisesti se kipinä, joka pakotti valitsemaan DS:n käsikonsolikseni). Nämä vaikuttivat alusta loppuun, ja täältä iäisyyteen. Näille antaa anteeksi mitä vain.