Ikaruga.

Siitä on pitkä aika. Ihka ensimmäisen Pelaaja-lehden loppupuolella oli yhden sivun pituinen arvostelu jostakin omituisesta japanilaisesta Dreamcast-pelistä, jonka idea pyörii mustavalkoisen polariteettimekanismin ympärillä. Pelaajan alus ampuu joko mustia tai valkoisia ammuksia samanvärisiin vastustajiin, joiden ammuksia pelaaja voi puolestaan imeä. Nuo imetyt ammukset voi käyttää uudelleen ohjusten muodossa.

Tämä polariteettimekanismi ja tyyli, jolla arvostelu oli kirjoitettu, sai minut pauloihinsa, vaikka jutussa ei ollut yhtä ainutta kuvaa koko pelistä. Minun oli yksinkertaisesti päästävä pelaamaan tätä peliä. Ei mennyt kauaa, kun hallussani oli modattu japanilainen GameCube ja Ikaruga. Se kesä menikin pääasiassa Ikarugaa hakatessa, koska mitäpä muutakaan viriili teinipoika voisi kesälomallaan tehdä.
 
Tuosta on aikaa reilut 14 vuotta. Nyt latasin pelin Xbox Onelle ja on hämmästyttävää huomata, miten lihasmuisti on vieläkin olemassa - liikkeet tulevat jostain syvältä alitajunnasta. Peli on siis jättänyt jälkensä.

Ikaruga on mielestäni täydellisin videopeli, mitä on koskaan tehty. Se on peli, jota pelatessa tunnen suurempaa onnistumisen tunnetta kuin missään muussa pelissä. Sen pelattavuus sekä väri- ja äänimaailma saavat minut zen-tilaan, jossa olen parhaimmillaan yhtä pelin kanssa. Se on täydellisyyttä alusta loppuun. Peli kestää noin 20 minuuttia, mutta siinä on syvyyttä eliniäksi. Tiedän siis, että tulen aina palaamaan Ikarugan pariin, kuten pelin Game Over -ruutukin sen jo ennustaa:

We’ll meet again someday soon...

EDIT: Sattui olemaan 2000. viestini Pelaajalaudalle ja se koskee kaikista maailman peleistä juuri Ikarugaa.

Ostaa Mario Makerin, eikä välitä kenttien tekemisestä ja valittaa lisäksi paskasta co-opista netin yli.  

Lisäksi peli taitaa olla ainoa fps konsoleilla, jonka tekijät tajuavat että automaattitähtäystä ei todellakaan tarvita, kunhan osataan tehdä ohjaus kuntoon + tinkimätön 60fps. Pelissä ei ole edes mahdollista käyttää autoaimia rankedissa. Nyt kun on välissä läiskii jotain Halo 5:sta, Titanfallia, Apexia yms. monia muita yksinpeli fps-pelejä, joiden ohjaus on kuin panssarivaunulla, niin ei voi ymmärtää, mikä siinä kunnollisen ohjauksen tekemisessä on niin vaikeaa. Naurettavan suuret dead zonet analogisissa tikuissa, joita ei voi säätää läheskään kaikissa peleissä, yleistä input lagia, tai pahin syöpä kaikista, mikä piinaa useita konsoliräiskintöjä, eli look acceleration. Ja noita sitten paikkaillaan karmeilla autoaim-avustomilla, jotta pelaajat osuvat johonkin.

Öö? Siege on hidastempoinen taktinen räiskintä, jossa liikutaan ahtaissa sisätiloissa ja jossa ei voi hyppiä. Aika paljon helpompi pelata tällaista peliä ilman auto aimia.