Ikaruga.
Siitä on pitkä aika. Ihka ensimmäisen Pelaaja-lehden loppupuolella oli yhden sivun pituinen arvostelu jostakin omituisesta japanilaisesta Dreamcast-pelistä, jonka idea pyörii mustavalkoisen polariteettimekanismin ympärillä. Pelaajan alus ampuu joko mustia tai valkoisia ammuksia samanvärisiin vastustajiin, joiden ammuksia pelaaja voi puolestaan imeä. Nuo imetyt ammukset voi käyttää uudelleen ohjusten muodossa.
Tämä polariteettimekanismi ja tyyli, jolla arvostelu oli kirjoitettu, sai minut pauloihinsa, vaikka jutussa ei ollut yhtä ainutta kuvaa koko pelistä. Minun oli yksinkertaisesti päästävä pelaamaan tätä peliä. Ei mennyt kauaa, kun hallussani oli modattu japanilainen GameCube ja Ikaruga. Se kesä menikin pääasiassa Ikarugaa hakatessa, koska mitäpä muutakaan viriili teinipoika voisi kesälomallaan tehdä.
Tuosta on aikaa reilut 14 vuotta. Nyt latasin pelin Xbox Onelle ja on hämmästyttävää huomata, miten lihasmuisti on vieläkin olemassa - liikkeet tulevat jostain syvältä alitajunnasta. Peli on siis jättänyt jälkensä.
Ikaruga on mielestäni täydellisin videopeli, mitä on koskaan tehty. Se on peli, jota pelatessa tunnen suurempaa onnistumisen tunnetta kuin missään muussa pelissä. Sen pelattavuus sekä väri- ja äänimaailma saavat minut zen-tilaan, jossa olen parhaimmillaan yhtä pelin kanssa. Se on täydellisyyttä alusta loppuun. Peli kestää noin 20 minuuttia, mutta siinä on syvyyttä eliniäksi. Tiedän siis, että tulen aina palaamaan Ikarugan pariin, kuten pelin Game Over -ruutukin sen jo ennustaa:
We’ll meet again someday soon...
EDIT: Sattui olemaan 2000. viestini Pelaajalaudalle ja se koskee kaikista maailman peleistä juuri Ikarugaa.
Ikaruga oli alennuksessa PS Storessa, joten pitihän se ostaa. Taas. Omistan pelin nyt Dreamcastilla, GameCubella (japsi- ja kamala euroversio), PC:llä, Xbox 360 / Onella ja PS4:llä.
Peliä ladatessa hymähdin, sillä latausruudussa oli melko täydellinen kuvaus:
PS4-versio vaikuttaa erinomaiselta. PS4-padin olematon input lag takaa sen, että pelattavuus on äärimmäisen responsiivinen, ja yllätyksekseni tatilla pelaaminen on ihan pätevä tapa pelata peliä — poislukien viivasuora liikkuminen ylös tai sivulle, jolloin kannattaa melkeinpä vaihtaa ristiohjaimeen lennosta. PS4-ohjaimen ristiohjain on noin muuten shmuppeja ajatellen täyttä roskaa, koska viistoon liikuttelu on todella epätarkkaa. Toki, jos tätä ihan tosissaan haluaa pelata, niin kannatta hankkia arcade-tikku Seimitsun LS-32-joystickillä.
Leaderboarseilla oli luonnollisesti kovia tuloksia, koska se on täynnä japanilaispelaajia. 36 miljoonan pisteen haamurajaa ei tosin ole rikottu (T3-CYR-WIZ rikkoi tämän rajapyykin arcade-koneella jo yli vuosikymmen sitten), mutta se voi johtua siitä, ettei nämä HD-versiot pelistä ole ihan arcade perfect -käännöksiä.