Ilmeisesti peli alkaa vasta kolmannella läpipeluulla.

Yoko Taron peleille lienee tyypillistä alhaisempi budjetti. NieR: Automata on selkeä PS2-ajan peli, josta paistaa vaatimattomuus hyvin monelta osa-alueelta. Jostakin syystä jaksoin pelata sen silti läpi innolla.

Remedyn Controlin läpäisin. Alustana Xbox Series X ja peli pyöri performance-moodissa, eli 60fps. Aiemmat konsoliporttaukset eivät juuri loistaneet, joten panttasin läpäisyn next-gen -päivitettyyn Ultimate Editioniin. Pääpeli ja kaikki lisurit tuli alennuksesta ostettua 20 eurolla. Aika haistapaska-meininki muuten, että aiemmin pelin ja lisurit sisältäneen paketin ostaneet eivät saaneet peliä päivitettyä PS5/Series X -versioon, vaan sitä varten piti ostaa sama setti uusiin Ultimate Edition -kuoriin paketoituna. Syy varmaan julkaisijassa eikä Remedyssä, mutta silti.

Itse pelistä. Federal Bureau of Controlin yliluonnollisessa päämajassa asiat ovat vähän hassusti. Paikalle tulee Jesse Faden pelastamaan päivän, kunhan ensin selvitetään, mitä helvettiä täällä tapahtuu. Meno muistuttaa Alan Wakea, joka vuorostaan haki inspistä Twin Peaksista ja sen sellaisista. Hauskana yksityiskohtana Remedyn aiemmat pelit ja Control jakavat saman maailman. Alan Wakeen varsinkin viitataan paljon. Periaatteessa pidän kaikesta tuollaisesta oudosta ja mystisestä. Samalla kuitenkin ärsyttää, että kaikki on niin korkealentoista, eikä oikein mistään saa tarttumapintaa. Maailma ja kaikki taustajutut ovat mielenkiintoisia, mutta juuri itse pelin tarinan kertominen vähän ontuu. Sama vaivasi Alan Wakea.

Pelimaailma on todella nätti. Siis sekä graafisesti, että taidetyyliltään. Pääasiassa arkkitehtuuri on betonibunkkeria höystettynä todella upeilla ja värikkäillä yksityiskohdilla. Mirror's Edge tulee monin paikoin mieleen. Pelissä on paljon kauniita hetkiä ja paikkoja. Pelimaailma myös tuhoutuu upeasti, kun Jesse ja viholliset räiskivät ja heittelevät kyvyillään tavaroita ympäriinsä. Taisteluiden jälkeen todella näyttää siltä, että täällä on taisteltu. Pyssy on periaatteessa yksi ja sama, joka kykenee muuntautumaan eri muotoihin, jotka vastaavat pistoolia, haulikkoa jne. Jesse saa kaverikseen kykyjä kuten levitaatio ja kyky nostaa ja heittää tavaroita ajatuksen voimalla. Taisteluiden lisäksi kykyjä käytetään kevyissä puzzleissa. Välillä tuli jotain ärsyttäviä äkkikuolemia, kun hahmo jää vähän jumittamaan johonkin maassa makaavaan romuun samalla kun pelihahmoon osuessa räjähtävä vihollinen syöksyy kohti. Ja tietysti vieressä oli vielä jokin räjähtävä esine.

Peli on käytännössä metroidvania. Päämaja aukeaa hiljalleen tutkittavaksi, kun pelaaja saa uusia kykyjä tai kulkukortteja. Peli on rytmitetty hyvin. Missään vaiheessa ei tule puuduttavan pitkiä kohtauksia ja sopivaan tahtiin esitellään uutta, joko alueita tai kykyjä. "Jos nyt vielä hetken", huomasin ajattelevani usein. Parina iltana menikin yöllä kahteen asti pelatessa.

Jos pitäisi arvosana antaa niin 4/5 varmaankin. Suosittelen pelaamaan, jos ei vähän lynchimäinen tarina haittaa ja kiva metroidvaniamaisesti etenevä räiskintäpeli yhtään kiinnostaa.

Seuraavaksi sitten lisäreiden kimppuun. Jälkimmäinen niistä kai antaa vahvoja vihjeitä, ettei Alan Wake ole vielä kuopattu...

Descenders

Alamäkipyöräily kuulostaa lajina ja varsinkin pelinä melko tylsältä. Mieluummin sitä ajaisi KTM:llä motocrossia, kuin munamankelilla alamäkeä. Toisin on, peli hyvin addiktoiva ja sopii sellaiseen "pelaan 30min" hetkiin, kun ei jaksa syventyä tarkemmin taas yhteen liian suureen open world -peliin. Pelin myös oppii samantien, eli flow -tiloihin pääseminen ei vaadi mitään 200h harjoittelua, vaan 15min jälkeen pyörä on sormien jatke ruudulla. Toimii ohjaimella täydellisesti. Löytyy mm. Xboxin/PC Game Passilta.

 

Sä saat tuon kuulostamaan suorastaan rentouttavalta peliltä joten mä voin antaa toisen näkökulman.
Peli on teknisesti ottaen roguelike sillä pätkät generoidaan aina uudestaan ja jokainen läpipeluu yritys aloitetaan myös nollista ja pieniä päivityksiä tarjoavat tyypit pitää hommata uudelleen messiin.
Elämiä taisi olla aluksi 3-4 ja yhden menettää aina kun kaatuu ja jos viimeisellä radalla menettää viimeisen elämän vittumaisessa hypyssä (ja niitä on monta) niin koko homma aloitetaan täysin alusta.
Lisäreitä voi toki saada lisää suorittamalla joitakin haasteita, mutta niissä on aina omat riskinsä joten usein on parempi keskittyä vaan pääsemään ehjänä maaliin.

Itse pelasin career ja career+ (tai millä nimellä ne olikaan) moodit läpi joskus varmaan yli vuosi sitten ja sen jälkeen en ole peliin koskenut.
Hyvä peli se on, mutta kannattaa tietää mitä on aloittamassa jos sen haluaa päästä myös läpi.

Tämä on se ihana tunne, jota monesti haen hyvistä vuoropohjaisista roolipeleistä – mahdollisuutta rikkoa peli, jos tekee asioita oikein.

Emme ansaitse tällaista. Emme kertakaikkiaan.

Joo, ymmärsin että tarinaa on paljon vielä ekan endingin jälkeen. Itse pelaaminen ei kuitenkaan ollut niin hauskaa, että jaksaisi upottaa 20h lisää tuohon. Pitää siirtyä Game Passissa jo seuraaviin peleihin.

Kymmenen tuntia Yakuza 0:aa takanapäin enkä ole edes vielä läpäissyt neljättä chapteria. Tässä on taas yksi niistä peleistä, joihin saa kyllä halutessaan upotettua useita tunteja sisällön määrän ollessa niin vaihtelevaa ja rikasta. Osa mininpeleistä on toki sellaisia, joita en ehkä tule kokeilemaan kuin muutaman kerran, mutta onhan tämä silti aika hullua. Pelin maailma on kuin revitty suoraan jostakin PS2-ajan videopelistä, mutta silti siellä on enemmän tekemistä ja vaihtelevuutta kuin esimerkiksi avoimen maailman Assassin's Creedeissä. Ennustan, että tällainen tiivis ja sisältörikas pelisuunnittelu tulee olemaan isompi juttu joskus tulevaisuudessa, kun ihmiset alkavat kyllästyä jättimaailmoihin.

On tässä silti eräs aivan järkyttävän kehno puoli, nimittäin pelin taistelusysteemi. Siinä ei ole mitään syvyyttä, minkä lisäksi se on pahimmillaan animaatiosta toiseen hyppimistä. Melkein samanlaista sekoilua kuin jonkin Death Strandingin tai Arkham-pelien vastaava, ehkä hitusen parempi niiden eri taistelutyylien ansiosta.

Toivottavasti nämä korkeammat ruudunpäivitykset saavat kunnolla tuulta alleen konsoleillakin. Kun on parempaan tottunut, niin 30 fps tekee suurimmasta osasta pelejä suorastaan pelikelvottomia.

Halossa en itsekään ollut kovin vaikuttunut korkeammasta kuvataajuudesta. Niissä peleissä on myös aivan järjetön määrä tähtäyshelpotusta, minkä takia on vaikea arvioida miten paljon oma tähtääminen on todella parantunut 120hz:n ansiosta.

Mutta kuten aiemmin kirjoitin, Dirt femma käänsi kelkan. Peli on itsessään aika keskinkertainen, mutta 120hz tuntuu jumalaiselta ja saa ohjauksen sulamaan käsiin. Kilpailuetu onlinessa on selvä. Tulisipa WRC 9 Gamepassiin kesällä (niin kuin 8 tuli viime vuonna), niin saisi kokeilla simulaatiomaisemmassa ajopelissä tuplasulavuutta. Kehuvat ainakin, että ysi tuntuu mahtavalta pelata 120 freimillä.

Respawn taisi myös ilmoittaa virallisesti, että todella tekevät cross progressiota Apexiin. Hienoa! Tilini ei ole ikuisesti Nintendo Switchiin lukittu, eli voin jatkossa pelata välillä Boxillakin accountilla, johon olen laittanut eniten tunteja.

Tämä. Kuten Scarf ja Ephram yllä kertoivat esimerkkejä, niin omalla kohdalla on tapahtunut sama. Ennen en oikein kiinnittänyt tähän riittävästi huomiota, mutta kun on päässyt 120hz makuun, niin downgraden huomaa helpommin. Hommasin myös uuden luurin 120hz näytöllä ja onhan se ero aivan järkyttävä sulavuudessa. Tää on myös huono asia, koska nyt videoautismi nostaa aina päätään liikkuvan kuvan kohdalla ja nykivät reunat pistävät otsasuonen pullistumaan.