Kyllä, pyöri ympyrää ringissä samalla kun pomo länkyttää taukoamatta ja Ethan huutelee aina vähän väliä jotain cringeä paskaa. Oli myös huvittavaa, miten pomon hämähäkkimuoto oli apinoitu suoraan RE4:n viimeisestä pomotaistelusta.

Tämä oli päällimäisenä itsellänikin mielessä, kun pelin ensimmäistä kertaa läpäisin silloin vuosi sitten. Nyt jälkeenpäin sitä tarkastellessa pidän lopetusta lähinnä haikeana. Ellien pahin pelko ("I'm scared of ending up alone") toteutui, mutta hän ei mennyt niin pitkälle, että olisi saattanut turhat kostoaikeensa loppuun. Kaiken sen silmittömän tappamisen ja hulluuden jälkeen Ellie löysi – jos ei nyt rauhaa – niin ainakin jonkinlaisen closuren. Se seinään nojaava kitara lopussa merkitsee ainakin omasta mielestäni sitä, että on aika jättää kaikki taakse (jopa Joel) ja aloittaa uudestaan jossakin ihan muualla. Hemmetin pahaltahan se varmaan tuntuu lähteä yksin jonnekin tuntemattomaan, mutta on siinä mukana toiveikkuuttakin.

Abbyn vastaavanlainen hahmokehitys tapahtui jossakin pelin puolivälissä, kun Seattlen päivät alkoivat alusta. Levin tapaaminen antoi jonkinlaisen uuden suunnan tai tarkoituksen elämälle, mikä muistuttaa paljon ensimmäisestä osasta (Joel ja Ellie) ja sarjaa suuresti inspiroineesta Varkaiden kaupungista (Kolya ja Lev). Sekä Ellie että Abby menettivät paljon, mutta saivat myös järkeä päähän.

Ja mitä tulee itse peliin, niin se on edelleen hemmetin kova jatko-osa mielestäni. TLoU on kaikkien aikojen suosikkipelini, eikä Part II vedä sitä paremmaksi. Se onnistuu silti olemaan mielestäni juuri sellainen jatko-osa, jollaisista itse pidän. Part II on ensinnäkin pelillisesti todella iso parannus aikaisemmasta, kun taas juonen suhteen Naughty Dog on ollut selvästi oletettua kokeellisempi. Tämä ei tietenkään ole automaattisesti hyvä asia, mutta Part II:n kohdalla he onnistuivat tekemään aidosti julman sekä irvokkaan tarinan ilman turhaa silottelua ja joka oikeasti yrittää saada pelaajan pohtimaan tätä hyvä vastaan paha -asetelmaa tarkemmin. Muistan vieläkin, kun Konami ja Kojima Productions markkinoivat MGSV:n olevan juuri jotakin tällaista. Todellisuudessa se ei ollut muuta kuin kädenlämpöinen toimintapläjäys Lähi-Idän ja Afrikan lämmössä, ja joka ei erityisemmin edes käsitellyt kostoa. Pelillisesti taas ajettiin puuhun sillä, ettei MGSV:ssä liikuta lineaarisesti kentästä toiseen, vaan pööpöillään jossakin avoimessa maailmassa. Part II sen sijaan pysyy koko ajan intensiivisenä, kun liikutaan yhteen pötköön alueesta toiseen – esimerkiksi Hillcrest ja serafiittien valtaama tiheikkö ovat sellaista kuumotussettiä, että heikkoja hirvittää. Tässä pelissä ei edes haittaa, vaikka jäisi kiinni, kun tiedostaa jo etukäteen, että sen jälkeen alkaa painostava takaa-ajo. En tiedä, kuvastaako dynaamisuus sanana tuota, mutta hiiviskely ja toiminta ovat tässä pelissä kyllä toteutettu erinomaisesti. Niitä vuorotellaan sopivasti ja ne muuttuvat tilanteiden mukaan.