Pelaajalauta

Kokeillaan kepillä vähän jäätä, vaikka luulenkin olevani ainoa, joita 4X-pelit kiinnostaa. Kyseessä on siis Stardockin uusin. Ja kuten Galactic Civilizationsin kanssa, yksi ominaisuuksista on lähes totaalinen kopiosuojauksen puute. No okei, seriaali löytyy, mutta muuten...

Mitä itse peliin tulee, kartta on jättimäinen, tempo hidas ja pelissä on syvyyttä tarpeeksi ja vähän yli. Avaruusnörden unelmanysväyspeli siis. Pelissä luotetaan pitkälti kykyyn tehdä kaikenlaista yhtaikaa: taistelua voi kolmella rintamalla samalla, kun tutkimukset hyrräävät ja planeetat tuuppaavat lisää aluksia rintamille. Moinen ei varsinaisesti tee edes tiukkaa, kun taistelut, vaikkakin reaaliaikaisia, ovat siihen tarpeeksi hidastempoisia. Käyttöliittymäkin on eritoten tämmöistä varten suunniteltu, mikä on vaan plussaa.

Mitään tehomyllyä ei vaadita; oma kone alkoi näyttämään vanhenemisen merkkejä jo Bioshockin kohdalla (mediumilla mentiin ja Crysista ei tarvine edes mainita), mutta SoaSE kiitää kuin öljytty saippua vaikka kaikki namikat ovat kaakossa.

En mä tähän hätään mitään muuta sanottavaa keksi. Täydennän sitten fiiliksiä, kun ollaan edetty matkassa.

Kokeilun alla kyseinen peli. Ihan jees, muttei vielä ainakaan ole saanut koukkua aikaiseksi. Tuntuu jotenkin aika yksinkertaiselta ja helpolta peliltä. Valloita planeetta, rakenna tuotantolaitokset ja pukkaa entistä enemmän avaruusaluksia ulos tehtaista. Kun avaruusaluksia on X kertaa mycket, lähetä ne planeetan luo, jossa tiedustelijat ovat havainneet vihollisia. Seuraa 10 minuuttia taistelua, jossa alukset poukkoilevat sinne tänne sikin sokin. Yritä asetella aluksia taktisiin asetelmiin ja huomaa niiden pian pyörivän ympäri planeettaa. Okei, tuli selväksi, ettei taistelun mikromanagerointi ole tämän pelin juttu eikä siitä juuri mitään hyödy.

Tuotantokoneiston tehokkuuden maksimoinnissakaan ei ole juuri tekemistä. Planeetoille löytyy muutamat upgradet. Teknologiapuuta tutkimalla saa tylsähköjä +5% bonuksia. Oikeastaan se on teknologiaköntti, koska siinä ei ole juuri toisiaan sulkevia haaroja, vaan makeimmat jutut voi poimia sieltä täältä. Luulisi, että suuren avaruusimperiumin hallitseminen olisi kovin vaikeaa, mutta ensikertalaisenakin vähän päin honkia rakenettujen planeettojen tuottamien resurssien turvin pärjäsin todella hyvin. Jos jotain uupui, sitä sai mustasta pörssistä rahaa vastaan. Ja rahasta ei ollut kertaakaan pulaa.

Diplomatia on sikayksinkertaista. AI–imperiumit antavat ”tehtäviä” (tyyliin anna tuhat rahaa), joita tekemällä saa happiness–mittariin prosentteja. Prosentteja saa aina 25% per tehtävä, joten mittarin saaminen täysille lukemille ei vaadi suuria ponnistuksia. Kun mittari on täysillä, AI:n saa liittymään kaikki mahdollisiin liittoihin. Ja sitten on kivaa ja turvallista, kai. Galaksien valloituksessa diplomatia on täysin hampaaton ja hyödytön.

Päivän strategia onkin siis perinteinen Red Alert–rush. Eli rakennetaan naurettavan suuria ja siitäkin aina vain suurempia laivueita ja rushitaan vihollinen hengiltä. Taistelu on vieläpä sen verran hidasta, että ensimmäisen laivueen avuksi ehtii rakentaa toisen kaksi kertaa isomman laivueen. Pelissä on toki oma monimutkainen kivi-paperi-sakset–systeemi, mutta äkkiä tehtaitten valikoimista löytyy ne kovimmat alukset, jotka pärjäävät tilanteessa kuin tilanteessa. Sitten vaan rakennusjonot täyteen näitä avaruuden mammoth tankkeja.

Suuret massataistelut voisivat olla siistiäkin katsottavaa, jos ne tapahtuisivat joissain järjellisissä muodostelmissa ja laaserit tekisivät kunnolla kipeää. Taistelu voisi esimerkiksi perustua rajuun rintamien kohtaamiseen, josta selviäsi hengissä se osapuoli, joka on asetellut eri alukset parhaiten rintamaansa. Hukattua potentiaalia, sanon minä. Tai sitten en ymmärrä tässä pelissä sitä jotain, joka on suonut pelille kovia arvosanoja monissa eri julkaisuissa.

EDIT: Joo. Otinpa toisen pelin ja pistin pykälää kovemman vaikeusasteen silmään. Ja turpaan tuli. Pelasin kyllä ihan hyvin, mutta jätin diplomatiat sikseen. Pian huomasinkin, että olin muodostunut joksikin universumin pahikseksi, kun kolme muuta osapuolta oli liittoutunut keskenään minua vastaan ja pyyhkäisivät jäätävillä laivastoillaan minut helvettiin kotiplaneetoiltani. Onnistuin kuitenkin säilyttämään oman laivastoni ja yritinkin hyökätä yhden toisen heikon valtion kimppuun (siniset). Alkuun se menikin ihan hyvin ja sain vallattua itselleni uusia planeettoja. Sitten päälleni alkoi hyökätä sinisen valtion joukkoja, piraatteja sekä kaiken maailman muita pyrkyreitä. Niitten kanssa nahistelu aiheuttikin sitten sen, etten kerennyt saada riittävästi planeettoja haltuuni tarpeeksi nopeasti. Sininen liittoutui kahden muun valtion kanssa ja taas edessä oli sama tilanne kuin aikaisemmin. Olisin jälleen voinut paeta laivastoni kanssa ja kokeilla nousta tuhkista jossain muaalla, mutten jaksanut ja painoin quittia. Avaruudessa ei yksinkertaisesti ollut sellaista soppea, joka olisi ollut asumaton tai jossa minua ei olisi vihattu.

Saman pelisession aikana alkoi vituttamaan huolella nuo pelin taistelut. Rakentelin oikeasti laivastoni pelin KPS–sääntöjen mukaan ja loin laivastojen avuksi iskuryhmiä tietynlaisten vihollisten tuhoamiseen. Periaatteessa ne olisivat voineet voittaa ties kuinka monet taistelut, mutta joka kerta taistelut jumahtivat samaan nokat vastakkain ammuskeluun, jonka ratkaisee ainoastaan se kummalla on enemmän purtiloita. Vihollisellahan on laivastoissaan kaikkia eri aluksia kymmenittäin, joten sillä ei periaatteessa ole mitään heikkoutta. Pian oli minullakin, mutta alivoimaisena hävisin joka kerta. Jee jee. Loppua kohti yksi capital shippini sai erittäin hyvältä kuulostavan ”Cleansing Brilliance” –erikoisaseen, jota peli kuvailee sanoin: ”All targets within a column are consumed in a devastating pillar of light”. Otin kohteeksi yhden vihollisen capital shipin, jonka edessä oli mukavassa supussa useita muita pienempiä aluksia ja annoin paukkua. Valoa lähti menemään, vihollisen shieldit sai vähän damagea, mutta MIKÄÄN ei tuhoutunut. Tämä peli tarvitsee kyllä jonkin damagemodin.