Pelaajalauta

Tämä ei ole kysely siitä mitä peliä pidätte mielestänne maailman parhaimpana enkä utele teiltä tässä kohtaa edes kaikkien aikojen suosikkianne. Ei, sillä tuo kohta tunnearvo pitää ehdottomasti huomioida. Kyseessä on siis peli, jonka ajatteleminenkin tuo lämpimiä muistoja mieleen, jonka parissa vietettyä aikaa muistelee lämmöllä ja joka olisi vaikka 100 euron arvoinen. Se voi kenties olla lapsuuden suosikki, joka ei sittemmin enää nykyään maistu samalla tavoin. Mutta yhtä kaikki, tunnearvo on topicin sana.

Aika hankala oli valita se yksi. Valintaprosessissa tappelivat melko tasapäisesti Perfect dark, Formula One 97, Super Mario Bros. 3 ja Colin Mcrae Rally 2.0

Ensimmäisessä pudotusvaiheessa kohtalonsa koki Super Mario Bros 3.

Sitten tippui Perfect Dark.

Ja lopulta tipahti vielä Colin Mcrae Rally 2.0 ja täten voittajaksi selviytyi Formula one 97.




Kun aikoinaan perheeni kanssa mietimme valintaa Sony Playstationin ja Sega Saturnin välillä oli ratkaisijan roolissa Psygnosiksen Formula One. Vuoden -95 Super Powereissa peli oli ahkeraan edustettuna ja siitä julkaistaan tiheään hienoja ruutukuvia sekä vakuuttavia ennakoita. Saturnille mitään vastaavaa ei ollut edes tulossa.  Päätös oli tehty.

Niin hieno ja aikoinaan realistinen peli kuin Formula One olikin, sen legendaariset suhteet saavuttanut jatko eli Formula One 97, on sitä vielä moninverroin parempi. Noina aikoina oma formulakuumeeni murskasi kaikki mahdolliset mittarit palasiksi, joten odotin kyseistä peliä lähestulkoon sairaanloisella innolla. Ennakkotilaus oli tehty muistaakseni Nordic Gamesiin puolta vuotta ennen pelin julkaisupäivää.

Viruin kotona kuumeessa ja luin Aku Ankkaa sängyssä vieressäni höyryävä kaakaomuki. Kuulin isäni tulevan päivävuorosta kotiin. Oli kuin mikä tahansa marraskuinen iltapäivä. Isäni kuitenkin huusi heti ulko-oven avattuaan, että minulla olisi siellä postia. Vääntäydyin sängystä ylös ja kömmin keittiöön. Siellä minua odotti iki-ihana ja aina yhtä helpottava postin lähestyslippunen, jossa luki teksti "Nordic Games" ja postiennakkosummana 325 markkaa.  Jähmetyin. Tämä oli nyt SE!  Isäni tiesi miten tärkeästä asiasta oli kyse ja tarjoutui hakemaan pelin postista kaupassa käynnin yhteydessä.  Sillä hetkellä tunsin melkein unohtaneeni koko minua vaivanneen korkean kuumeen ja aloin jännittämään iltaa. 




Formula One 97 oli kaikkea sitä mitä olin toivonut. Ja enemmän. Ajomalli oli vain paranneltu versio alkuperäisen Formula One-pelin vastaavasta, mutta silloisena aikana se oli konsoleilla parasta mitä ajosimulaatioissa oltiin nähty. Oikeastaan kaikkea oli paranneltu sitten Psygnosiksen ensimmäisen F1-pelin. Kaikki oli suurempaa ja aidompaa.  Mukana oli jopa mahdollisuus muuttaa jokaisen kuljettajan nimeä haluamakseen. Vaihtelimme veljeni kanssa kausia ajaessamme kuskeja talleissa toiseen ja laitoimme sekaan pyörimään myös J.J Lehdon! Muistan yhden veljeni kauden, jossa Häkkinen, Salo ja Lehto ajoivat kaikki huipputalleissa (Ferrari, Williams, McLaren) ja taistelivat mestaruudesta tasaisesti. Editointi-mahdollisuus oli pienen pieni ja helppo feature, mutta sen vaikutukset itse peliin ja sen kestoikään valtaisat.

Taisimme pelata tätä peliä aktiivisesti (eli melkeinpä joka ilta) kolme vuotta. Pelin seuraaja oli kammottava F1 98, jota ei tehnytkään enää Psygnosis. Studio Liverpoolin yritys F1 99:n muodossa oli huomattavasti parempi, muttei kuitenkaan ihan katkaissut Psygnosiksen voittokantaa.  Sen teki vasta N64:n F1 World Grand Prix, joka muutaman vuoden hallinnan jälkeen antoi vihdoinkin F1 97:lle kovan vastuksen.  Monien mielestä se on jopa parempi.  Jos en nyt itse ihan samaa mieltä olekaan, niin on se yksi aikansa parhaimpia ajosimulaattoreita ja ylivoimaisesti jatko-osansa kanssa N64:n paras realistisuuteen pyrkivä ajopeli.

Formula One 97:ää en tule ikinä unohtamaan. Enkä niitä tapahtumarikkaita kilpailuja, mestaruuskausien huipennuksia ja nappiin menneitä nopeita kierroksia.

Epi keksii näitä "tunteikkaita" topiceja koko ajan lisää ja fiilistelee vielä muissakin. Vaikka mikäs siinä. Ainahan näihin tulee itsekkin kirjoiteltua, kuten nytkin :)

Tähän on aika hankala vastata. Nuorempana kun pelasi kunhan vain peli oli ja jokaisesta pelistä sai sen mahtavan tunteen irti. Sen kun saisi takaisin. Peli sai olla jo todella surkea tai uskomattoman vaikea jos sitä ei läpi pelannut. Duck Tales -pelien aarteen etsintää ei lopetettu ennen kuin oli joka loko käyty läpi. Ja en voi käsittää miten silloin sai niin paljon irti vain siitä että löysi hiukan isomman timantin.
Turtles sai mielen kohoamaan kattoon jo siinä kun sai valita kuka saa sankareista "olla". Puhumattakaan siitä tunteesta kun pääsi mättämään Silppuria naamaan.
Mario -pelit ovat aina olleet parhaimpia ikinä ja niitä tuli hiottua loppuun asti. Ja voi sitä riemua kun ensimmäisen kerran sai SMB3:ssa pesukarhupuvun että pääsi lentämään, joka vielä kuulostaa aivan päättömältä, samoin se hetki kun hyppäsi ensimmäisen kerran Yoshin selkään SMW:ssa sen unohtumattoman ääniefektin kera. Ja siihen vielä viitta niin mieli repesi täysin.
Street Fighter 2 toi sellaisen innon mättöön että Puuhamaassa meinasi tulla känää kun en malttanut lopettaa pelaamista. Kotona pelatessa Killer Instictiä kaverit ihmetteli kun pomppasin ja huusi suoraa huutoa kun sain huippu kombon sisään. Tosin heitä varmaan kyrsikin kun aina hävisivät :P (kyllä, minäkin olen osannut pelata joskus ;) ).
Viimeisimmistä tälläisistä peleistä ovat PSOnen FF-pelit ja N64:n Mario 64 ja Ocarina of Time. Joo, siitä on kauan.
Muistan vieläkin ne hetket kun ensimmäistä kertaa pelasi Mario 64:ää. Aivan uskomatonta! En tiennyt mihin olisi mennyt kun tuntui että olisi voinut syöksyä joka suuntaan. Ja 120 tähteähän oli kerättävä. Ei käynnyt edes mielessä että sitä ennen olisi luovuttanut tai vaihtanut toiseen peliin.
Ocarina of Time on taas täysi legenda. Ensimmäistä kertaa kun nosti Master Swordin tunnelma oli mahtava. Ja sen jälkeen kun tuli ulos kirkosta sanoin ääneen "mitä hittoa". Ja siitä se sitten taas lähti.
PSOnen FF-pelit toivat tarinan kerronnallaan ja suurilla erikois hyökkäysillä aivan uusia hetkiä minulle peleissä. FFVIII minulle ehkä hiukan huonommin sopiva, vaikka sitäkin tuli tahkottua tunteella paljon. FFIX:n maailma taas oli juuri minulle. Rukoilen että sen tyylinen FF-vielä joskus tulisi. Realismi on pidemmälti perseestä.

Jätin siis viimeisimmäksi voittajan. Vaikka Ocarina of Time pistää kovasti hanttii, tämä on vain paras ja eniten tunteisiin vetoava ja omaa eniten muistoja. Joka käänteessä tuli jotain uutta, ikinä peli ei ollut tylsä, tai pitkän tuntuinen. Ja parhaimmat aseet ja summonit oli kerättävä. Ja senkin uhalla että jotkut repii jo hiuksiaan päästä kun tämän sanon, niin tämä peli sisältää pelihistorian tunteikkaimman ja parhaimman kohtauksen. Peli löytyy vieläkin kaapista vaikka en PSOnea ole edes ikinä omistanut. Ja jos pelista tulee remake, ostan sen vaikka muodon vuoksi.

Ja jos nyt joku ei vielä keksinyt niin peli on:

(http://img412.imageshack.us/img412/7759/ff7grouppac5.jpg)

Atari ST:n Carrier Command. 2D-tasohyppelyiden ja vertical shootereiden jälkeen oli huuli pyöreänä. Siinä kolmiulotteisessa maailmassa kun pelasi 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla niin meinasi teinipojalla tulla housuun. Kyllä silloin ajatteli, että eihän tästä paremmaksi voi peli enää muuttua. Ja varsinkaan grafiikka.
Arvostelu (10/10): http://www.youtube.com/watch?v=yvuh6aIKkPk&NR=1
http://www.youtube.com/watch?v=2RLpxn5KI9A

Toisaalta tällä laitteella 70-80 -lukujen taitteessa pelattu pong-tyyppinen tennis ja squash on sekin tunnearvoltaan aika korkealla tasolla.
http://oldengineer.com/gallery/v/binatone/binatone.html

Atari ST ja Binatone Virtual Consolelle!

Se voisi olla Croc: Legend of the Gobbos(ja heti ensimmäisellä päästään itse asiassa aika lähelle), joka oli aikanaan ensimmäinen peli, jonka ostin omilla rahoillani, ja myöskin ensimmäinen peli, jonka ihan oikeasti läpäisin täysin. Tämä oli heti kauppaan mennessä selkeä valinta, ja muistan vieläkin kuinka hypistelin sitä suunnatonta kivan pastellinväristä pahviboksia(nämä olivat muuten supertyylikkäitä, ja pieksevät nyky-devari-kotelot mennen tullen) automme takapenkillä ikuisuudelta tuntuneen matkan. Samaten muistan sen lauantai-aamupäivän, kun pyjamaan pukeutuneena ryntäsin ilmoittamaan äidille ja isälle, ylpeämpänä kuin mistään koskaan, että sataprosenttinen läpäisy on nyt takana. Ne pinkillä taustalla pyörivät platformit ja lopputekstit...sweet.

Btw, ennen pelin ostoa olin kaverilla hakannut pelin demon läpi valehtelematta montakymmentä kertaa - ja siihen sisältyi ensimmäinen kenttä. Lapsen stamina on jotain ihan muuta. Nykyäänhän tätä ei enää pelaa millään, mutta niitä aikoja ja lapsen väsymätöntä kykyä innostua on silti mukava muistella - nyt ja jatkossa.

...
...
...
...
...

 
:lol: Ei piru vie, muutin juuri mieleni. Olin aikonut edetä muutaman muun ehdokkaan kautta siihen lopulliseen voittajaan, eli Abe's Oddyseehen. Ja vahvoilla se tietty onkin. Aben superlyhyttä demoa hakattiin myös kaverin kanssa vähintään yhtä paljon kuin Crocia, ja useammankin kerran peli on tullut elon tiellä vastaan, aina yhtä iloisena yllätyksenä. En koskaan omistanut peliä itse, enkä myöskään pelannut sitä läpi asti(Exodduksen kylläkin, montakin kertaa), joten molempien osien ostaminen omaan hyllyyn tässä taannoin tuntui tosi hienolta. Ties milloin olisin viimeksi hypistellyt minkään pelin koteloa(actually, the last one might have been Shadow of the Colossus) samalla innolla tai lukenut manuskoja kannesta kanteen. Ja kaiken kukkuraksi peli on edelleen erittäin pelattava, yksi parhaista mitä on koskaan tehty - vaikka se jääkin pelillisesti monipuolisempia komentoja sisältävä Exodduksen varjoon. Mutta ei, ylle kirjoitettuja muistoja ja fiiliksiä ei vain voi voittaa. Tunnearvossa Abe siis jää kuin jääkin tiukasti hopealle.

Postin alkuosa jääkööt alkuperäiseen kuosiinsa tämän hämmentävän ajatuksenjuoksun todistamiseksi. Huhhei.

Voin rajata nämä oikeastaan kahteen peliin; Final Fantasy IX:ään tai Suikoden 2:seen. Näiden väliltä valitseminen meneekin sitten erittäin vaikeaksi.

(http://itc.ua/img/dpk/2003/5/!final_fantasy_9_(psx)_2.jpg)

Final Fantasy IX oli ensimmäinen pelaamani JRPG ja minulla on pelistä erittäin lämpimiä muistoja. En osannut ostaessa arvatakaan kuinka syvällinen ja pitkä seikkailu oli kyseessä. Peli tuntui jatkuvan ikuisuuksia ja salaisuuksien ja kerättävien esineiden määrä oli huikea. Hahmot olivat hauskoja ja niihin pystyi samastumaan helposti. Musiikitkin kolahtivat todella lujaa ja vielä tänäkin päivänä tulee pelin OST:ia kuunneltua sillointällöin.
Pelin pariin jaksaa palata vieläkin säännöllisesti ja nostalgiatrippinä se toimii loistavasti. Jo alun uruilla soitettu tunnari saa hymyn huulille ja mieleen tulvii lämpimiä muistoja.

http://www.youtube.com/watch?v=wceO8kJydic&feature=related (http://www.youtube.com/watch?v=wceO8kJydic&feature=related)

Lyhyesti kiteytettynä peli saa minut uskomattoman hyvälle mielelle.



Suikoden 2 olikin sitten hieman myöhäisempi hankinta ja FFIX:stä lähtenyt JRPG-innostus johti siihen, että myös kehuttu Suikoden-sarja piti kokea. Pitkällisen metsästyksen jälkeen sain pelin käsiini ja eihän peli onneksi pettänyt. Pelin 2D-grafiikka oli todella kaunista ja tunnelmallista.  Peli on sydämmellä tehty ja pelistä huokuu tekijöiden panostus peliä kohtaan. Pelin tarina on luultavasti paras ropeissa vastaan tullut ja hahmot loistavia. Tarina veti mukaansa heti alkumetreiltä ja jaksoi pitää otteessaan lopputeksteihin asti. Hahmoihin samastui myös helposti ja niiden kohtalosta todella välitti.
Peli on vieläkin yksi parhaista peleistä, jota olen ikinä pelannut ja minulla on pelkästään hyviä muistoja pelistä. Nykyään kun peliin palaa niin saa kunnon nostalgiafiilikset. Myös pelin vaikea saatavuuskin on yksi tekijä, miksi peliä tulee arvostettua paljon.

Jos noista pitäisi sitten voittaja valita niin kai se on tuo FFIX, saihan peli minut tutustumaan RPG-genreen.  :)

Kummastakaan pelistä en kyllä ikinä luopuisi ja niihin on varmasti mukava palata fiilistelemään vanhemmallakin iällä.  ;)

Tämän on vaikeaa...

Muutaman minuutin miettimisen jälkeen taidan sanoa, että tunnearvoltaan rakkain pelini taitaa olla... Final Fantasy VI



Pöh, tähänkin peliin tutustuin vasta pläkäversion kautta. Mukana tuli jopa FFX -demo, mutta vielä tuolloin emme omistaneet pleikkari kakkosta.

Olin kaupassa isäni kanssa, ajatuksena ostaa uusi peli pleikalle. Silmieni kohdalle osui muista värikkäiden ja tummien kansien seasta vaaleampi kansi, ja katsoin nimeä; "Final Fantasy". Olin ennen pelannut jotain Final Fantasya (no kasia) kaverilla, ja se vaikutti hyvältä peliltä. Ja tämä oli vielä halpa, 200 markkaa.
Pidin kovasti boxartista, ja ihailinkin pelin kantta koko paluumatkan ajan.

Kun pääsin kotiin pelaamaan, oli peli pienoinen pettymys; "Paskan näkönen ja en älyy tätä". Ohjekirjaa himean selailtuani ja maalaisjärkeä käyttäen pääsin jopa ensimmäisen bossin läpi. Peli jäi unohduksiin pariksi vuodeksi, kunnes aloitin sen alusta. Peli oli nyt paljon selvempi, kun englantiakin osasi paremmin.

Parhautta peli oli silloin, kun sai valita kolmesta eri hahmojen kohtaloista yhden, ja miten kaikki loppujenlopuksi löysivät toisensa... Hahmosuunnittelu on ehkä parhain missään Final Fantasyssa, varsinkin Kefkan, joka on ilkein pääpahis ikinä. Ja tarina... en osaa edes sanoa kuinka paljon tunteita se herättää.



Mikä pelissä sitten niin viehättää. Onko se persoonalliset hahmot, tarina vai kenties Kefka? En tiedä, mutta tätä peliä muistellessa tulee tippa linssiin ja pelatessa tunnen olevani taas se pieni poika, joka niin rakasti tätä peliä, ja rakastaa vieläkin.

Joo kaipa se on tuo FFVII kun se oli ensimmäinen todella massiivisen juonen omaava peli ja tekemistäkin oli niin vitusti. Eli siis varmaan ensimmäinen peli, johon imeytyi ja jäi koukkuun sen tarinan takia. Pelattavuuskin oli toki mahtia, mutta kyllä se parin tunnin peliaikarajoitus (vaihteli suuntaan ja toiseen) siihen aikaan vanhempian tossun alla vei ajatukset koulussa ja muuallakin aina vain pelin tapahtumien pariin.

Lopputaistelun ja tekstien jälkeen olo oli muikea, mutta mahassa velloi pelko, ettei mikään peli enää ikinä vaikuttaisi minuun näin paljoa. Eikä varmaan ole vaikuttanutkaan.

Hahmojen nimeäminen oli muuten joskus silloin aika siistiä. Oma nimi päähahmolla!1



Erikoismaininta tietenkin Mariolle, sillä se oli se peli, jota vanhempian kanssa pelattiin. Ja peli jota pelattiin.

http://cache.kotaku.com/images/2006/07/2006-06-20.gif

EDIT: Ehkä liian raskas gifi kuitenkin suoraan linkattavaksi.

A500:n Chaos Engine. Kahdesta syystä:

1) Se on ainoa peli, joka on ostettu talouteen ainakin 5 kertaa tasan siksi, kun se oltiin pelattu joka kerta puhki.
2) Se on steampunkia, mikä on tunnetusti paras scifin alalaji.

Ja lisätietona, että multa löytyy vieläkin hyllystä yksi (toimiva) kappale peliä. Sisältä löytyy tavallisen tauhkan lisäksi nippu 6-vuotiaan Freijon kirjoittamia kenttäkoodeja.

...tosin en ole ihan satavarma, saanko mä näistä harakanvarpaista selvää enää, kun ei käy selväksi onko nää edes latinalaisia aakkosia vai jotain hangulia.

Kyllä tämä pupu on minulle aika rakas veijari. Pelasin Jazz Jackrabbit 2:sta ensimmäistä kertaa serkullani, varmaan joskus viisi vuotiaana. En muista pelistä juuri mitään, enkä ole sitä sen koomin pelannut. Muistan vain että se oli ihan tajuttoman upea. Aseet, grafiikka... kaikki oli minulle viisi vuotiaalle, kokemattomalle pelaajalle tajunnanräjäyttävää kamaa. Joten pelasin sitä, pelasin paljon. Pääsin siinä hyvinkin pitkälle ja serkut jossain vaiheessa tokaisivat, että kukaan heistä ei ole päässyt näin pitkälle. Jotenka minulle syntyi ambitio päästä peli läpi.

Ja tuota... enhän minä pelaamista voinut tietenkään lopettaa ennen kuin peli oli läpi, vaikka luonto kuinka kutsui... Siispä kunnianhimoni oli niin suuri, että mielummin kusin housuihini, kuin menin vessaan ja keskeytin pelin. Ihan jo siksikin pidän tätä peliä suuressa arvossa. Ainut peli jonka vuoksi olen laskenut alleni. :lol:
Ja tietenkin vanhemmille selittelin kuinka tuo vieressä oleva kukkamaljakko taisi kaikkien huomaamatta kaataa vedet syliini ja blablablaa...