JayeizH
Kiistely on turhaa mutta hauskaa
Jäsen
Viestejä: 4 711
Basaaripisteet: 2
Epi keksii näitä "tunteikkaita" topiceja koko ajan lisää ja fiilistelee vielä muissakin. Vaikka mikäs siinä. Ainahan näihin tulee itsekkin kirjoiteltua, kuten nytkin 
Tähän on aika hankala vastata. Nuorempana kun pelasi kunhan vain peli oli ja jokaisesta pelistä sai sen mahtavan tunteen irti. Sen kun saisi takaisin. Peli sai olla jo todella surkea tai uskomattoman vaikea jos sitä ei läpi pelannut. Duck Tales -pelien aarteen etsintää ei lopetettu ennen kuin oli joka loko käyty läpi. Ja en voi käsittää miten silloin sai niin paljon irti vain siitä että löysi hiukan isomman timantin.
Turtles sai mielen kohoamaan kattoon jo siinä kun sai valita kuka saa sankareista "olla". Puhumattakaan siitä tunteesta kun pääsi mättämään Silppuria naamaan.
Mario -pelit ovat aina olleet parhaimpia ikinä ja niitä tuli hiottua loppuun asti. Ja voi sitä riemua kun ensimmäisen kerran sai SMB3:ssa pesukarhupuvun että pääsi lentämään, joka vielä kuulostaa aivan päättömältä, samoin se hetki kun hyppäsi ensimmäisen kerran Yoshin selkään SMW:ssa sen unohtumattoman ääniefektin kera. Ja siihen vielä viitta niin mieli repesi täysin.
Street Fighter 2 toi sellaisen innon mättöön että Puuhamaassa meinasi tulla känää kun en malttanut lopettaa pelaamista. Kotona pelatessa Killer Instictiä kaverit ihmetteli kun pomppasin ja huusi suoraa huutoa kun sain huippu kombon sisään. Tosin heitä varmaan kyrsikin kun aina hävisivät 
(kyllä, minäkin olen osannut pelata joskus 
).
Viimeisimmistä tälläisistä peleistä ovat PSOnen FF-pelit ja N64:n Mario 64 ja Ocarina of Time. Joo, siitä on kauan.
Muistan vieläkin ne hetket kun ensimmäistä kertaa pelasi Mario 64:ää. Aivan uskomatonta! En tiennyt mihin olisi mennyt kun tuntui että olisi voinut syöksyä joka suuntaan. Ja 120 tähteähän oli kerättävä. Ei käynnyt edes mielessä että sitä ennen olisi luovuttanut tai vaihtanut toiseen peliin.
Ocarina of Time on taas täysi legenda. Ensimmäistä kertaa kun nosti Master Swordin tunnelma oli mahtava. Ja sen jälkeen kun tuli ulos kirkosta sanoin ääneen "mitä hittoa". Ja siitä se sitten taas lähti.
PSOnen FF-pelit toivat tarinan kerronnallaan ja suurilla erikois hyökkäysillä aivan uusia hetkiä minulle peleissä. FFVIII minulle ehkä hiukan huonommin sopiva, vaikka sitäkin tuli tahkottua tunteella paljon. FFIX:n maailma taas oli juuri minulle. Rukoilen että sen tyylinen FF-vielä joskus tulisi. Realismi on pidemmälti perseestä.
Jätin siis viimeisimmäksi voittajan. Vaikka Ocarina of Time pistää kovasti hanttii, tämä on vain paras ja eniten tunteisiin vetoava ja omaa eniten muistoja. Joka käänteessä tuli jotain uutta, ikinä peli ei ollut tylsä, tai pitkän tuntuinen. Ja parhaimmat aseet ja summonit oli kerättävä. Ja senkin uhalla että jotkut repii jo hiuksiaan päästä kun tämän sanon, niin tämä peli sisältää pelihistorian tunteikkaimman ja parhaimman kohtauksen. Peli löytyy vieläkin kaapista vaikka en PSOnea ole edes ikinä omistanut. Ja jos pelista tulee remake, ostan sen vaikka muodon vuoksi.
Ja jos nyt joku ei vielä keksinyt niin peli on:
Jos ymmärrät lauseen tai sanan, se on yksi paskan hailee onko se yhdyssana vai ei.
TV hifistely, ei siksi että siitä olisi hyötyä, vaan siksi kun se on hauskaa.
Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että ei myöntäisi että jotkut asiat vaan vituttaa.
tallennettu
Sharkie
Valikoiva pelaaja.
Moderaattori
Viestejä: 3 175
Basaaripisteet: 5
Se voisi olla Croc: Legend of the Gobbos(ja heti ensimmäisellä päästään itse asiassa aika lähelle), joka oli aikanaan ensimmäinen peli, jonka ostin omilla rahoillani, ja myöskin ensimmäinen peli, jonka ihan oikeasti läpäisin täysin. Tämä oli heti kauppaan mennessä selkeä valinta, ja muistan vieläkin kuinka hypistelin sitä suunnatonta kivan pastellinväristä pahviboksia(nämä olivat muuten supertyylikkäitä, ja pieksevät nyky-devari-kotelot mennen tullen) automme takapenkillä ikuisuudelta tuntuneen matkan. Samaten muistan sen lauantai-aamupäivän, kun pyjamaan pukeutuneena ryntäsin ilmoittamaan äidille ja isälle, ylpeämpänä kuin mistään koskaan, että sataprosenttinen läpäisy on nyt takana. Ne pinkillä taustalla pyörivät platformit ja lopputekstit...sweet.
Btw, ennen pelin ostoa olin kaverilla hakannut pelin demon läpi valehtelematta montakymmentä kertaa - ja siihen sisältyi ensimmäinen kenttä. Lapsen stamina on jotain ihan muuta. Nykyäänhän tätä ei enää pelaa millään, mutta niitä aikoja ja lapsen väsymätöntä kykyä innostua on silti mukava muistella - nyt ja jatkossa.
...
...
...
...
...
Ei piru vie, muutin juuri mieleni. Olin aikonut edetä muutaman muun ehdokkaan kautta siihen lopulliseen voittajaan, eli Abe's Oddyseehen. Ja vahvoilla se tietty onkin. Aben superlyhyttä demoa hakattiin myös kaverin kanssa vähintään yhtä paljon kuin Crocia, ja useammankin kerran peli on tullut elon tiellä vastaan, aina yhtä iloisena yllätyksenä. En koskaan omistanut peliä itse, enkä myöskään pelannut sitä läpi asti(Exodduksen kylläkin, montakin kertaa), joten molempien osien ostaminen omaan hyllyyn tässä taannoin tuntui tosi hienolta. Ties milloin olisin viimeksi hypistellyt minkään pelin koteloa(actually, the last one might have been Shadow of the Colossus) samalla innolla tai lukenut manuskoja kannesta kanteen. Ja kaiken kukkuraksi peli on edelleen erittäin pelattava, yksi parhaista mitä on koskaan tehty - vaikka se jääkin pelillisesti monipuolisempia komentoja sisältävä Exodduksen varjoon. Mutta ei, ylle kirjoitettuja muistoja ja fiiliksiä ei vain voi voittaa. Tunnearvossa Abe siis jää kuin jääkin tiukasti hopealle.
Postin alkuosa jääkööt alkuperäiseen kuosiinsa tämän hämmentävän ajatuksenjuoksun todistamiseksi. Huhhei.
"Why don't you glue yourself to the television set, completely ignore me, and play Nintendo until you're too tired to make love?"
tallennettu
Aihe: Tunnearvoltaan rakkain pelisi ja miksi?
