Leffa oli äärimmäisen vaikuttava.
Okei, otetaan ensimmäiseksi pohdintaan leffan pintapuolinen ulottuvuus. Leffassa oli räiskintää - ei mikään yllätys, ei tässä mitään ranskalaista indietaideleffaa olla katsomassa kuitenkaan. Sitä oli itseasiassa aika paljonkin, jonka voin kuvitella saavan toiset ihmiset koviin kikseihin ("Ooh, pyssyjä painottomassa tilassa slo-mossa!") kun taas toiset saattavat sitä hieman karsastaa. Tällainen karsastaminen on kuitenkin aika turhaa - räiskintä oli loogisesti sidottu juonenkäänteisiin eikä sillä mitenkään varsinaisesti mässäilty. Efektit sen sijaan olivat aivan omaa luokkaansa - taittuva maailma ehkä selkeimpänä esimerkkinä asiasta. Itselleni kuitenkin vaikuttavin visuaalinen elämys oli "viimeinen" taso ja sen rannat ja rappeutuneet talot. Uskomattoman hienon näköistä. Myös ohjaus oli mitä mainiointa - etenkin eri "unitasojen" välillä seikkailu oli erittäin hankala toteuttaa aikaerojen vuoksi mutta meni aika nappiin.
Tästä voimmekin siirtyä syvempään pohdintaan - aloin miettiä, olisiko tällainen kokemus mahdollista toteuttaa missään muussa multimediakokemuksessa ja kuinka hyvin. Musiikki - ei mitään mahdollisuuksia ainakaan mitenkään kovin loogisesti juuri kyseisten ajallisten rajoitusten takia ja siitä, että "slo-mo" musiikissa ei toimisi niin hyvin. Yleisesti ottaen musiikki on mielestäni aika hyvä vetää yli. Kirjoissa tämä tietenkin onnistuisi - ne pelaavat niin paljon lukijan mielikuvituksen varassa. Ongelma olisi kuitenkin selkeys ja punaisen langan pitäminen, joka olisi taitavammankin kirjailijan hankala toteuttaa. Myös pelit tulivat tottakai mieleeni. Ensin mietin jonkinlaista yksinpelikokemusta - ymmärsin kuitenkin suhteellisen hankalaksi ohjata eri todellisuuksia yhtä aikaa ja toisaalta vaikea tehdä minkäänlaista yhteistyötä "ulottuvuuksissa" joissa aika kulkee eri tavalla. Myöskään monipeli ei täten toiminut - jos minun 2 minuuttiani kestää kaverini pelissä 30 minuuttia, miten voisimme edes tehdä minkäänlaista yhteistyötä, paitsi tietysti jos kaverini peli kulkisi slo-mossa. Tämä ei tietysti olisi pelillisesti mikään erityisen miellyttävä mekaniikka joskin ehkä ainoa tapa toteuttaa tämä. Yleisesti ottaen ulottuvuuksien välinen suhde oli yksi leffan pääideoista ja se sai minut miettimään kovin sekä
Miegakurea (neljäs ulottuvuus; ks. myös
Kotaku) ja toisaalta
M. C. Escherin teoksia (paradoksaaliset rappukäytävät ym.). Mitä jos neljäs ulottuvuus olisi olemassa? Mitä se tarkoittaisi? Olisiko sen tajuaminen meille yhtä ongelmallista kuin ns. "flatlandereille" eli 2. ulottuvuudessa eläville hahmoille kolmannen ulottuvuuden?
Toinen leffan primus motoreista oli selkeästi Matrix-kaltainen pohdiskelu siitä mikä on "todellista" ja mikä ei. Tähän mentiin mielenkiintoisesti sisään ja myös pohdittiin mitä ongelmia se voisi ihmisen psyykessä aiheuttaa - Malin tapaus toimiessa suhteellisen varoittavana esimerkkinä. Jossain vaiheessa ulottuvuuksien kanssa mentiin jo aika vaikeaksi, joskin selkeys pysyi mielestäni mukana jos vain jaksoi keskittyä ja ajatella. Erityisesti aikaerot olivat erittäin mielenkiintoisia ja mielestäni slo-molla ensimmäisessä unitasossa ja nerokkaalla leikkauksella toteutettiin sekin ero mainiosti. Myös hahmojen ajoittaiset maininnat siitä, paljonko aikaa on jäljellä jne. olivat mitä mainioimpia. Leffan loppu oli myös mitä pirullisin hyrrän pyöriessä ja lopun katkaistessa juuri kriittiseen kohtaan.
Loppu oli muutenkin mielenkiintoinen näin moraaliselta kannalta. Fischerin istuessa setänsä kanssa rannalla soi koskettava, positiivissävyinen musiikki ja veikkaan, että moni saattoi ajatella kuinka nyt Richard oli pelastettu ja se vihdoin tajusi ja asiat olivat oikein. Siinä vaiheessa aloin miettiä kuitenkin hieman lähtökohtia - lähtökohtaisestihan Cobb ja kumppanit olivat suorittamassa rikosta, jonka perimmäinen motiivi oli puhtaasti poliittinen huolimatta Cobbin henkilökohtaisesta syystä suorittaa koko missio. Raha oli se mikä maailmaa pyöritti ja käytännössähän "inception" onnistui mitä mainioiten - jopa sellaiseen pisteeseen asti että minä ainakin aluksi mietin että Richardin isä oikeasti olisi sanonut jotain tuollaista vaikka tietenkään näin ei (välttämättä) ollut. Käytännössä loppu oli täysin avoin: Ei tiedetä onko loppu onnellinen vai ei, koska, noh, Richardiin oli istutettu se ajatus imperiumin hylkäämisestä. Ei myöskään tiedetä oliko loppu todellinen hyrrän jäädessä pyörimään. Ilmeisesti loppu oli kuitenkin Cobbin kannalta onnellinen, pääsihän hän tapaamaan lapsensa olkoot se sitten unta tai ei.