Leffa oli äärimmäisen vaikuttava.

Okei, otetaan ensimmäiseksi pohdintaan leffan pintapuolinen ulottuvuus. Leffassa oli räiskintää - ei mikään yllätys, ei tässä mitään ranskalaista indietaideleffaa olla katsomassa kuitenkaan. Sitä oli itseasiassa aika paljonkin, jonka voin kuvitella saavan toiset ihmiset koviin kikseihin ("Ooh, pyssyjä painottomassa tilassa slo-mossa!") kun taas toiset saattavat sitä hieman karsastaa. Tällainen karsastaminen on kuitenkin aika turhaa - räiskintä oli loogisesti sidottu juonenkäänteisiin eikä sillä mitenkään varsinaisesti mässäilty. Efektit sen sijaan olivat aivan omaa luokkaansa - taittuva maailma ehkä selkeimpänä esimerkkinä asiasta. Itselleni kuitenkin vaikuttavin visuaalinen elämys oli "viimeinen" taso ja sen rannat ja rappeutuneet talot. Uskomattoman hienon näköistä. Myös ohjaus oli mitä mainiointa - etenkin eri "unitasojen" välillä seikkailu oli erittäin hankala toteuttaa aikaerojen vuoksi mutta meni aika nappiin.

Tästä voimmekin siirtyä syvempään pohdintaan - aloin miettiä, olisiko tällainen kokemus mahdollista toteuttaa missään muussa multimediakokemuksessa ja kuinka hyvin. Musiikki - ei mitään mahdollisuuksia ainakaan mitenkään kovin loogisesti juuri kyseisten ajallisten rajoitusten takia ja siitä, että "slo-mo" musiikissa ei toimisi niin hyvin. Yleisesti ottaen musiikki on mielestäni aika hyvä vetää yli. Kirjoissa tämä tietenkin onnistuisi - ne pelaavat niin paljon lukijan mielikuvituksen varassa. Ongelma olisi kuitenkin selkeys ja punaisen langan pitäminen, joka olisi taitavammankin kirjailijan hankala toteuttaa. Myös pelit tulivat tottakai mieleeni. Ensin mietin jonkinlaista yksinpelikokemusta - ymmärsin kuitenkin suhteellisen hankalaksi ohjata eri todellisuuksia yhtä aikaa ja toisaalta vaikea tehdä minkäänlaista yhteistyötä "ulottuvuuksissa" joissa aika kulkee eri tavalla. Myöskään monipeli ei täten toiminut - jos minun 2 minuuttiani kestää kaverini pelissä 30 minuuttia, miten voisimme edes tehdä minkäänlaista yhteistyötä, paitsi tietysti jos kaverini peli kulkisi slo-mossa. Tämä ei tietysti olisi pelillisesti mikään erityisen miellyttävä mekaniikka joskin ehkä ainoa tapa toteuttaa tämä. Yleisesti ottaen ulottuvuuksien välinen suhde oli yksi leffan pääideoista ja se sai minut miettimään kovin sekä Miegakurea (neljäs ulottuvuus; ks. myös Kotaku) ja toisaalta M. C. Escherin teoksia (paradoksaaliset rappukäytävät ym.). Mitä jos neljäs ulottuvuus olisi olemassa? Mitä se tarkoittaisi? Olisiko sen tajuaminen meille yhtä ongelmallista kuin ns. "flatlandereille" eli 2. ulottuvuudessa eläville hahmoille kolmannen ulottuvuuden?

Toinen leffan primus motoreista oli selkeästi Matrix-kaltainen pohdiskelu siitä mikä on "todellista" ja mikä ei. Tähän mentiin mielenkiintoisesti sisään ja myös pohdittiin mitä ongelmia se voisi ihmisen psyykessä aiheuttaa - Malin tapaus toimiessa suhteellisen varoittavana esimerkkinä. Jossain vaiheessa ulottuvuuksien kanssa mentiin jo aika vaikeaksi, joskin selkeys pysyi mielestäni mukana jos vain jaksoi keskittyä ja ajatella. Erityisesti aikaerot olivat erittäin mielenkiintoisia ja mielestäni slo-molla ensimmäisessä unitasossa ja nerokkaalla leikkauksella toteutettiin sekin ero mainiosti. Myös hahmojen ajoittaiset maininnat siitä, paljonko aikaa on jäljellä jne. olivat mitä mainioimpia. Leffan loppu oli myös mitä pirullisin hyrrän pyöriessä ja lopun katkaistessa juuri kriittiseen kohtaan.

Loppu oli muutenkin mielenkiintoinen näin moraaliselta kannalta. Fischerin istuessa setänsä kanssa rannalla soi koskettava, positiivissävyinen musiikki ja veikkaan, että moni saattoi ajatella kuinka nyt Richard oli pelastettu ja se vihdoin tajusi ja asiat olivat oikein. Siinä vaiheessa aloin miettiä kuitenkin hieman lähtökohtia - lähtökohtaisestihan Cobb ja kumppanit olivat suorittamassa rikosta, jonka perimmäinen motiivi oli puhtaasti poliittinen huolimatta Cobbin henkilökohtaisesta syystä suorittaa koko missio. Raha oli se mikä maailmaa pyöritti ja käytännössähän "inception" onnistui mitä mainioiten - jopa sellaiseen pisteeseen asti että minä ainakin aluksi mietin että Richardin isä oikeasti olisi sanonut jotain tuollaista vaikka tietenkään näin ei (välttämättä) ollut. Käytännössä loppu oli täysin avoin: Ei tiedetä onko loppu onnellinen vai ei, koska, noh, Richardiin oli istutettu se ajatus imperiumin hylkäämisestä. Ei myöskään tiedetä oliko loppu todellinen hyrrän jäädessä pyörimään. Ilmeisesti loppu oli kuitenkin Cobbin kannalta onnellinen, pääsihän hän tapaamaan lapsensa olkoot se sitten unta tai ei.

Loppu. Sairaan hieno veto se hyrrä. Pieni yksityiskohta, ja ainakin mun tulkinta tilanteesta on silti aika selkeästi se, että todellisuudessa elettiin, koska hyrrä heilahteli enemmän kuin unimaailmoissa oli ollut tapana. Silti ei voi välttyä siltä pieneltä epäilykseltä, mikä kaiken tuon rönsyilyn ja tosi suoraviivaiselta vaikuttaneen sankarilopun jälkeen palkitsi erittäin paljon. Ideat näköjään ovat kuin ovatkin vahvoja, ja pienestä siemenestä kasvaa vaikka ja mitä. Hoh.

Niin, ja hymyilytti myös Edith Piafin käyttö potkubiisinä, kun Pariisin Varpusesta tuttu kaunotar Marion Cotillard häärii leffassa(ja veti btw erittäin jäätävän roolisuorituksen, silleen hyvällä tavalla). Ne on ne pienet yksityiskohdat.

Loistava elokuva!

Ennenkaikkea syy miksi tämä on pakko mennä katsomaan uudestaan, on se, että kuulemma lopussa kun Cobb on lentokentällä hänen passiinsa leimataan sama symboli, jonka hän piirsi Adriadnelle Pariisi-unessa. Tämä aikalailla vahvistaisi, että Cobb ei ole todellisuudessa joka tuntuu. . . traagiselta.

Kovasti myös on ollut puhetta Cobbin lasten iästä ja vaatteista, jotka ovat kuulemma täsmälleen samoja, joka kohtauksessa, josta en ole aivan varma. Varsinkaan ikä ei tunnu todistavan oikein mitään, koska missään ei tunnu olevan todisteita Cobbin olleen poissa kotoa vuosia ja jotenkin muistaisin ainakin tytöllä olleen erilaiset vaatteet viimeisessä kohtauksessa.

Joo, lasten vaatetus ja asettelu pisti kyllä miettimään, koska nehän kuvattiin enemmän tai vähemmän samassa leikkitilanteessa aina. Lopussa myös. Nyt en kuitenkaan muista, kuinka paljon vaihtelua esim. vaatteissa oli, ja olivatko ne erilaiset lopussa. Tuo passin merkintä meni sitten ihan täysin ohi. Aika musertava detalji.

Täysin oikea ratkaisu viheltää peli poikki ennen ultimaattista loppuratkaisua. Näin ollen spekuloitavaa riittää. Itse olen yhden katsomiskerran jälkeen taipuvainen sen kannalle, että loppukohtaus oli kuin olikin totta, ja tämä perustuu suurimmilta osin hyrrän heilahteluihin jos sitä vertaa aiempiin unikohtauksiin. Toisaalta täälläkin jo esiintuodut pointit kertovat, että asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Mielenkiintoinen aihe tuokin, mutta tämä elokuva ei varsinaisesti käsitellyt millään tavalla fyysisen maailman ulottuvuuksia. Enemmänkin aiheena oli kuvitteelliset psyykkiset unimaailman syvyysasteet.

Cobbhan painotti että ei halua elää vaimonsa kanssa tai nähdä lapsiaan omassa unessa, vaan oikeassa elämässä. Unimaailmassa vaimo ja lapset ovat vain varjoja esikuvistaan. Tietenkin valheessa eläväkin voi olla onnellinen, mutta ei loppu silloin kovin onnellinen minusta silti olisi.

Itse olen sillä kannalla että lopussa jäätiin unimaailmaan. Cobbin ajatusmaailmaan istutettiin ajatus että hän voi nähdä lastensa kasvot ja että hän tulee näkemään ne oikeassa elämässä. Nyt Cobb ei vain tiennyt olevansa vielä unessa. (Aivan kuten Mal ei tiennyt ja tappoi itsensä myös oikeassa elämässä). Hyrrän heilahtelu ei tarkoita mitään - oli vain pikkukikka lisäjännityksen luomiseksi - sitä emme nähneet kaatuuko hyrrä vai ei, joten spekulointia on tehtävä toiselta pohjalta. Lasten iällä ei tosiaan juurikaan voine spekuloida, mutta kun kohtaus oli aivan sama kuin unessa, pois lukien istutuksen aiheuttama muutos kohtauksen loppuun (lapset eivät juoksekkaan isoäitinsä luokse), vahvistaa sekin että unta se on.

Niin no kirjaimellisesti asia oli toki noin, mutta mielestäni ideaa kuitenkin voisi soveltaa ihan yleisesti ulottuvuuksien pohdiskeluun vaikka se tuossa vain koskikin psyykkisen unimaailman ulottuvuuksia. Ne olivat kuitenkin sen verran sidonnaisia siihen fyysiseen maailmaan (painovoima ym.), että vaikka varsinaisesti tuossa leffassa ei sitä pohdittukaan, voisi tuota käyttää hyvinkin osviittana tällaiseen pohdiskeluun. Toisaalta olin hieman väsynyt kirjoittaessani tuon viestin, joten stream of thought meni ilmeisesti ihan omia ratojaan. Joka tapauksessa - oli se tarkoitus tai ei - sai leffa minut pohtimaan noinkin irrallisia asioita. :O

Tuo on kyllä omalla tavallaan aika mainio pointti ja tuossa on edelleen vähän sama "onnellinen vai ei?"-asetelma kuin siinä Fischerin pojan tapauksessa - oliko onnellista, että hän "tajusi" vihdoin mitä hänen tulevaisuutensa piti sisällään, kyseessähän ei kuitenkaan ollut hänen oma ajatuksensa. Tosiaan se, että lapsikohtaus on tismalleen sama kuin unessa vahvistaa aika hyvin sitä kantaa, että hän olisikin ollut unessa. Tätä en tullutkaan ajatelleeksi. Sinänsä voi kuitenkin pohtia, että voiko tämä valheessa eläminen olla onnellinen loppu - Cobb on onnellinen tavatessaan lapsensa ja elääkin heidän kanssaan onnellisesti "loppuun" asti. Malin kanssa ongelmahan oli se, että hän tiesi tehneensä Malin heijastuksen itse ja tämä ehkä aiheutti sen, että hän oikeasti havaitsi mikä siinä oli pielessä. Nyt kun hän luulee olevansa oikeassa elämässä eivät ongelmat ja epätäydellisyydet luomistyössä tule niin paljoa esille, että se jotenkin veisi Cobbin onnellisuutta pois.

Mielenkiintoinen ajatus on myös se, että mitä sitten tapahtuu kun Cobb kuolee, jos hän kerran on unessa? Silloinhan hän vissiin joutuu oikeaan maailmaan (mikäli tämä siis oli ylin unikerros) - aiheuttaako se hänelle onnellisuutta vai käykö hänelle niin kuin Malille eli oikea maailma vaikuttaa epätodelliselta? Ja toisaalta mistä tämä Cobbin ensimmäinen unitaso sitten tulisi - se missä lento on ym.? Siitähän lähdettiin kuitenkin liikkeelle niihin syvempiin tasoihin. Cobbko sen olisi kuvitellut? Että missään vaiheessa ne sen kaverit eivät olisi tulleetkaan mukaan? Siihen ehkä sinänsä voitaisiin vaatia leffan uudelleen katsomista - meneekö Cobb jossain vaiheessa unilaitteeseen niin, ettei missään vaiheessa näytetä että se tulisi sieltä pois? Periaatteessa koko leffahan voisi olla unta.

Tässä on ihan mielenkiintoista pohdintaa asioista ja voin kuvitella että netistä sitä löytyy pilvin pimein.

Juu, selkeästihän tuossa unessa ollaan, ihan sama kohtaus kyseessä siellä asunnolla missä lapset leikkivät pihalla. Ja mitä Michael Cainekaan tekisi lentokentällä Cobbia vastaanottamassa?

Mutta mikä tärkeintä, eihän Cobb voi palata neljän unen takaa takaisin sillä kaikki potkut oli jo suoritettu. Varmasti leffasta löytyy miljoona pientä virhettä liittyen sen omiin sääntöihin, mutta tämä nyt oli aika iso aukko minusta koko suunnitelmassa.

Nimittäin kun oltiin kemistin luona kokeilemassa uusia rauhoittavia. Cobb kokeili uutta kamaa ja olikin ihan sekaisin kun heräsi unestaan. Hän menee vessaan kokoamaan itseään, ja kaivaa hyrrän esiin kokeillakseen että pyöriikö se loputtomasti. Homma kuitenkin keskeytyy ja hyrrä tippuu lattialle, ja sieltä vaan suoraan Cobbin taskuun. Tässä vaiheessa elokuvaa ei siis koskaan todettu heräsikö Cobb kovista rauhoittavista aineistaan...

No, kuten sanoin, ei varmaan meinaa mitään. Mutta osui vaan silmään.  

Hyvä pointti tämä, mutta asia ei vissiin kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Kyseessähän ei varsinaisesti (kai) ollut neljäs unitaso, vaan se raa'an alitajunnan mesta("limbo"), jonne joutui jos niissä supermömmöissä kuoli unessa. Sama mesta siis, josta Cobb ja Mal olivat jo paenneet kerran kuolemalla. Ja samaten Cobb ja Saitokin pyörittelivät siellä pöydässä lopussa pistoolia selvästi aikeenaan tappaa itsensä. Eri asia sitten onkin, miten sinne limboon Fischerin perään oli normilaitteistollakin niin helppo mennä, tai että mikseivät lääkkeet estäisi limbostakin poispääsyä...

Take a leap of faith

En tiedä onko Milesin paikallaolokaan nyt mikään mahdottomuus. Hänhän muistaakseni viemässä Cobbin lapsille lahjoja (ja jos en väärin käsittänyt, niin lapset ovat Milesin huostassa?) ja Cobb on kertonut edes jollain tavalla suunnitelmistaan, joten kaipa hän olisi voinut kertoa millä koneella on tulossa. . .

Kenties "Je ne regrette rien" eli "en kadu mitään" on piikki sille, kuinka suuria virheitä Cobb on menneisyydessään tehnyt.

Hmmm... Wikipediassa sanotaan että lapset ovat Milesin holhouksessa, mutta itse en muista leffassa näin sanottaneen? Isoäidin huomassa lapset ainakin ovat, mutta Milesista ei sanottu mitään. Mileshan oli Ranskassa professorina, ja sitten yhtäkkiä vastassa Los Angelesissa? No, on kai siinä aikaa sopia vastaantulemisista, ei kai siinä mitään.

Mutta unta kaikki on selvästi, lapset odottamassa ihan samoissa asennoissa ja samoissa vaatteissa.