Suomalaisista elokuvista harvemmin mitään ihmeellistä irti saa. Viina, masennus, kalut ja tissit. Niistä tai jostain niistä useimmat suomalaiset elokuvat kertoo. Tosin suomalaisuuteen fiksulla ironialla suhtautuvat elokuvat ovat varsin jees. Häjyt oli liian paljon viinan, tissien ja kalujen kuvaamista, mutta esim. Napapiirin sankarit yllätti positivisesti, vaikka mikään vuoden elokuva ei olekaan kyseessä.
Odotan mielenkiinnolla Rare Exportsin tuloa makuuniin että pääsisi sen katsomaan.
Voin kyllä ilman tuskia myöntää että Kaurismäen elokuvat ovat liian melankolisia tai taiteellisia (tekotaiteellisia?) että olisin niistä kiinnostunut. Nämäkin putoaa mielestäni aika hyvin siihen suomalaisuuden yleiseen kärsimyksen, masennuksen, ja niistä saavan mukaonnellisuuden piiriin. Vaikka onhan siinä sekin että harvoin haluan mennä elokuviin masentumaan jota Kaurismäki viljelee aika paljon. Saatan olla myös liian pessimisti ja materialisti että osaisin löytää sitä "toivoa" mitä Kaurismäen on(?) tarkoitus tuoda. Tosin en ole nähnyt tätä uusinta, Le Havrea, joten voin olla väärässäkin.
Meinasin jo laittaa tähän samanlaisen raamatun, mutta kyllä osasit hyvin summata omat ajatukseni suomalaisien elokuvien laadusta. Katso ihmeessä Rare Exports, kova elokuva! +1 JayeizH