Ensimmäinen ajatus teatterista ulos astuessani oli se, että miten vähän mitään perinteistä arvoa Gravityllä tuntui olevan - ei kulttuurista, ei psykologista, ei opettavaista - ei mitään. Mutta tarinan tarkoituksettomuus olikin itseasiassa tietyn funktion kautta äärettömän merkityksellinen seikka. Koska kun tarkoituksena on puhdas kokeminen, ajatusten syntyminen katsojan päässä on erittäin fataalia, koska kun ajattelet sanoin ja ajatuksin, et vaan voi olla hetkessä, niin suurissa määrin, kuin mitä ajatuksista vapaana voisit olla. Niinpä kosketuspinta ihmisten persoonaan, tai mihin tahansa opettavaiseen, veisi mielen ajatuksiin ja vesittäisi näin kokemusta.

Gravity ei siis - ihan tarkoituksella - pyri viittaamaan mihikään ulkopuoliseen, mutta sitäkin vahvemmin itseensä. Ainakin tässä analyysin vaiheessa puhun yhdestä nimenomaisesta kohtauksesta - siitä, minkä jo kerroin kostuttaneen silmäkulmiani. Tällä kokemuksella avaruuden rusentavasta tyhjyydestä luodaan viitekehys kaikelle tulevalle. Kun päästät irti, niin se on menoa sitten ja tästä tyhjyydestä ammennetaan sitten sitä merkitystä. Mutta jälleen, merkitys on olemassa ainoastaan elokuvan omassa mikrokosmoksessa ja siellä merkitys ei ole minkään ymmärtäminen, vaan ainoastaan tunteminen.

Myönnän, että Gravityä jälkeenpäin kelatessaan voi päätyä ajatuskulkuun siitä, miten tiukasti yhteyksissä koko ihmiskunta lopulta on toisiinsa, ja kuinka yksin olemme tässä universumissa. Earth is all we have ja sitä rataa. Elokuvan tahditus on kuitenkin niin tiukkaa, ja ruudulla näkyvä kuva (ja katsojan huomio) on sidottu niin täydellisesti siinä sillä olevaan hetkeen, ettei näille ajatuksille jää tilaa ainakaan ensimmäisellä katsomiskerralla. Eli Gravityllä on siis muutakin annettavaa, kuin audiovisuaalinen tykitys, mutta tämä filosofinen puoli ei ole kuitenkaan mielestäni elokuvan pääpointti, ja se ei sitä katsojalle alleviivaa. Toisaalta näen kyllä pohjan argumentoinnille siitä, että lopulta tämä filosofinen puoli on koko elokuvan pääpointti. Gravity tuo presentaatiollaan esille sen, miten ihminen (ja ihmiskunta) elää ja on niin kiinni hetkessä, ettemme saa sysättyä sivuun turhia erimielisyyksiämme ja kuppikuntaisuutta. Emme keskity maapallon hoivaamiseen pitkällä aikavälillä, vaan pelkästään lyhyen aikavälin voittoihin. Koko elokuvaa voisi periaatteessa pitää metaforana tälle.

Meni ehkä ylianalysoinniksi. Ja samalla omat mielipiteet sitä enemmän sekaisin, mitä enemmän kelasin asiaa. Aikamoista tajunnanvirtaa.  

6.5/10

Sandra Bullockin hahmo kokee siis selviytymiskamppailun avaruudessa. Oikeastaan kaikki mikä voi mennä päin persettä meneekin. Jossain vaiheessa hiffasin, että elokuvaa ei kanna oikeastaan mikään muu kuin tuo kusisten tilanteiden päättymätön ketju. Mikäli seuraava homma ei olisi mennyt pieleen, niin leffaa ei olisi kantanut enää mikään, vaan homma olisi mennyt helpoksi ajeluksi takaisin maapallolle. Kantavaa juonta tässä ei ole. Myöskään sidettä esimerkiksi Clooneyn hahmoon ei kerennyt syntymään, joten hänen kuolemansa ei tuntunut miltään. Siinähän ajelehtii sitten.

Tästä seuraa se, että odottelet tylsistyneenä seuraavaa vaaratilannetta. Avaruudessa jännitys sentään jotenkin pysyy vielä, koska ei voi tietää miten päähahmolle käy. Maan pinnalla veden puskiessä sinne kapseliin alkoi jo repeilyttämään tämä jatkuva kamppailu. Tässä vaiheessa ei ollut oikeastaan mitään vaarantuntua enää koska oli selvä, että hahmo selviytyy. Jos ei olisi selvinnyt olisi lopetus ollut ehkä ironisin ikinä.

Lopussa tapahtui vielä yksi pieni kamppailu joka kallisti tämän huumorin puolelle. Sandra sotkeutuu vielä vedenalaisiin kasveihin sekunniksi ennen nousuaan pinnalle. Tässä kohti koko leffateatteri repesi. Rupesin miettimään koko tapahtumaketjun absurdiutta. Hommat menivät niin päin vittua, että oikeastaan naurattaa. Olisi ollut myös hauskaa jos päähahmo olisi jossain vaiheessa tiedostanut tapahtumien outouden ja vaikka tokaissut, että "Meneepäs muuten aika vitun huonosti nyt nämä avaruushommelit".

Hauskaa oli myös sen kuolleen astronautin perhekuva leijumassa, tästä ei alleviivaus kornimmaksi mene. Sekä kiinalaisessa avaruusasemassa leijailleet pingiskamat, koska hei, kiinalaiset pelaavat pinkiponkia.

Ja tuo perhekuvakohtaus... siinä vaiheessa tiesin, että ei tästä mitään mestariteosta kannata odottaa. Lisäähän sitä jöötiä luonnollisesti seurasi.

Tekninen toteutus oli ihan näppärä ja 3D oli vahvasti läsnä jatkuvan syvyyskentän jyrkän kontrastin takia (objektit olivat joko todella kaukana tai todella lähellä). Pari asiaa leffassa ihan häiritsikin. Epäloogisuuksien (Clooneyn "putoaminen" oli aika paha, vaikka liikemomentti oli nolla...  ) yli pääsi ihan hyvin, joten ne eivät tätä viihde-elokuvaa juurikaan huonontaneet. Alusta lähtien läsnä ollut for dummies -asenne oli vähän nihkee; avaruudessa ei voi elää! ja yliviety torvisaundi päälle. Tähän vielä Bullockin ylinäyttely ja tarinan vaatimattomuus.

Se "kohtukuva" ISS:ään pääsyn jälkeen oli hyvin todennäköisesti, varsinkin tässä kokemuksessa ja kontekstissa, kauneinta mitä olen valkokankaalla hyvään toviin nähnyt.

Kun ylimääräinen karsitaan pois, tulee kaikesta jäljelle jäävästä niin paljon merkityksellisempää. Kyllä, pohjimmiltaan elokuvan runko ei ole kuin sarja niitä kuuluisia surkeita sattumuksia. Minusta tuon pisteestä toiseen kulkemisen ja päähahmon kokemusten kuvaaminen oli kuitenkin varsin voimallista.

Se lopun vesiheinäepisodi oli ainoa kerta, jossa itsekin hymähdin. Muuten en saanut millään itseäni huvittumaan näyttelytyöstä tai tiettyjen maneerien toistamisesta. Jännästi toiminta tuntui juuri niin uskottavalta kuin elokuvassa kuuluukin. Mene ja tiedä.