...oli se viisi minuuttia, jossa vitsin varjolla äkkiä tiedotettiin katsojaa, että "haha toi on sun vaimo, ja mulla on vaimo, ja noi köyrii kans", jotta jengin sarjatippuminen vartti myöhemmin tuntuisi jossain. No eihän se tuntunut, kun hahmoihin ei mitään oikeaa otetta ehtinyt saamaan - eikä suuressa osassa olisi toki ollut edes pintaa, mihin tarttua.

Kurt Russel on muuten hyvä Ego. Karsimaa löytyy enemmän yhdestä sormesta kuin muilta Marvel pahiksilta yhteensä.

porukka ehtii jo alle 10 minuutissa tartuttamaan itsensä parasiiteilla tutkimattomalla planeetalla, jossa ei ole mitään viitteitä elämästä (radiosignaalia lukuunottamatta), mutta jonne kuitenkin pitää tunkea ilman mitään avaruusasuja. Ja heti tämän perään yksi hysteerinen idiootti onnistuu päästämään miehistöä niittävän alienin pois karanteenista ja ampumaan koko helvetin avaruusaluksen paskaksi. Eikö tätä "emme pääse tältä planeetalta nyt pois" -pattitilannetta olisi voitu käsikirjoittaa yhtään järkevämmin?

Sekin vitutti, miten paljon aikaa elokuvassa vietetään jossain helvetin luolissa. Tässä oli kaksi tuntia aikaa esitellä luojien planeettaa, mutta ei, käytetään kaikki aika pimeissä luolissa, joissa David selittää asioita, jotta Prometheuksessa olisi jotain järkeä.

Lopussa vitutti SE OLIKIN DAVID, KUKAAN EI VARMAAN OSANNUT ARVATA -twistin lisäksi todella antiklimaattinen lopputaistelu perusalieneita vastaan. James Cameron näytti jo Aliensissa, miten tehdä eeppinen lopputaistelu kuningattaren ja Ripleyn kesken, Covenantin lopputaistelu oli lähinnä huono kopio ilman kunnnollista pohjustusta finaalille. Ja lopuksi täydellinen organismi hyppääkin epämääräisen poukkoilun jälkeen johonkin traktorin piikkeihin ja se kipataan airlockista pihalle? Ok. Prometheus sentään kokeili jotain uutta lopussa heräävän Engineerin kanssa, mikä loi ihan eri jännitteen.

Yllätyin, että pääosassa oli henkilöiden sijaan tapahtumat. Nimekkäitä näyttelijöitä, jotka jätettiin kuitenkin sivualalle. Enemmän ruutuaikaa saavat olivat ainakin minulle tuntemattomia näyttelijöitä, mikä oli lukemani mukaan tietoinen ratkaisu. Turha draama ja kliseet oli jätetty pois, mikä onkin jakanut ihmisiä. Itse olin vain tyytyväinen, ettei esimerkiksi Tom Hardyn esittämä lentäjä epätoivon hetkellä tarttunut ohjaamossa esillä olevaan kuvaan perheestään. Toisen leirin mielestä hahmot jäivät etäiseksi, eikä niissä tapahtunut minkäänlaista kehitystä. Ehkä niin, mutta onko se välttämätöntä.

Visuaalisesti hieno elokuva. Etenkin ilmakohtauksille iso peukku. Voisin katsella kaksi tuntia Nolanin ohjaamaa Spitfiren lentelyä. Musiikkiin en juurikaan kiinnittänyt huomiota, mikä nyt ei ole välttämättä huono juttu. Ei aina ole tarkoitus luoda sävellyksiä, joita ihmiset kuuntelevat ihan muuten vaan. Dunkirkissa musiikki loi hyvin tunnelmaa ja piti ainakin minut keskittyneenä hetkeen. Epätoivo, ahdistus, pelko ja sodan kauheus välittyi hyvin katsojalle. Sitä tässä kai haettiinkin. Haluttiin kertoa viihdyttävällä tavalla yhdestä toisen maailmansodan kriittisimmistä operaatioista.

Hieno elokuva. Nolanin paras? En tiedä, eikä minulla ole tarvetta niitä laittaa järjestykseen. Pidän kaikista, ja Batman-trilogiaa lukuun ottamatta kaikki ovat erilaisia. Jokaisen tulen vielä lukuisia kertoja katsomaan uudelleen. Myös Dunkirkin.

Bongasitteko muuten Michael Cainin?  

Vähän ristiriitaiset fiilikset. Ei huonoksi voi sanoa missään tapauksessa, mutta jotenkin Loganin ja Xavierin vanhuudella mässäily pisti silmään. Logan oli hiukan paremmin toteutettu. Mies eteni pelkällä tahdon voimalla, eikä elokuva lopulta kuitenkaan unohtanut sitä että nyt on kyseessä Wolverine. Mutta miehen luonnetta ja loppua lukuunottamatta, Logan sai pataan koko ajan. Normaaleja ihmisiä kyllä silpoi ilman ongelmia, mutta hiukankin kovempi kaveri tai enemmän porukkaa, pataan sai niin että kolisi. Loppua lukuunottamatta. Kuolema oli ihan jees.

Xavier... hahmon arvokkuus ja auktoriteetti oli kyllä heitetty roskiin täysin. Jäljellä ei ollut edes kuorta. Sinänsä joku voi pitää tästäkin näkökulmasta, mutta kun se ei ollut Xavier enää. Ja kyllä, alzheimer tekee juurikin sen, muuttaa ihmisen ja on ihan joku muu paikoittaisia kirkkaita hetkiä lukuunottamatta. Tälläinenhän Xavier oli. Mutta ennakkoon oli fiilis, että tämä olisi Loganin ja Xavierin viimeinen reissu, viimeinen rypistys, jolla pelastetaan mutantit tms. Loganin osalta se sitä olikin, mutta Xavier? Ei. Xavierin viimeinen rypistys oli tehty jo aikoja sitten ja tämä oli jotain muuta. Tämän vielä kruunasi yhden huonoimmista kuolemista mitä on ikinä tullut nähtyä.

Lisäksi tyhjien aukkojen täyttäminen jätettiin todella minimiin. Elokuva kestää takakannen mukaan 2h 17min ja se ei kertonut menneistä tapahtumista juuri mitään. Muutenkin elokuvan koko juonen voi kertoa alle minuutissa, niin on jotenkin hämmentävää miten elokuva voi kestää hyvin yli 2h.

Mutta kaikista haukuista huolimatta, elokuva oli hyvä. Odotukset vain oli todella korkealla, joten totta kai sieltä tiputaan alas rytinällä. Ja ei sillä, onhan se hieno tarina Loganin viimeisestä reissusta. Ja jos tarkastellaan vain ja ainoastaan sitä, elokuva toimii. Ja sinänsä näin kai pitäisikin, elokuvan nimi kun on Logan. Toivoin vain hiukan viitteitä siitä kuinka Logan on näin pahaan jamaan lopulta päätynyt.

Näyttelijä suoritukset oli hyvät. Kakru nyt ei juuri mitään tehnytkään, mutta hoiti homman hyvin. Jackman ja Stewart taas toimivat hienosti yhteen. Tässä havaitsi jopa kemiaa. Foxin X-Men leffoista voi olla montaa mieltä. Ja on rikollista että vasta nyt oli munaa tehdä R luokituksen Wolverine leffa. Mutta casting on mielestäni aina toiminut suurimmilta osin. Ja tämä elokuva todisti tämän jälleen. Stewart ja Jackman olivat X-Men universumin parhaimpia tulkitsijoita, ellei parhaat. Ikävä tulee, varsinkin nyky X-Men leffojen tason huomioiden.

Veronika: What's 'Choose life'?
Renton: What?
Veronika: 'Choose life'. Simon says it sometimes. He says "Choose life, Veronika!"
Renton: 'Choose life'. 'Choose life' was a well meaning slogan from a 1980's anti-drug campaign and we used to add things to it, so I might say for example, choose... designer lingerie, in the vain hope of kicking some life back into a dead relationship. Choose handbags, choose high-heeled shoes, cashmere and silk, to make yourself feel what passes for happy. Choose an iPhone made in China by a woman who jumped out of a window and stick it in the pocket of your jacket fresh from a South-Asian Firetrap. Choose Facebook, Twitter, Snapchat, Instagram and a thousand others ways to spew your bile across people you've never met. Choose updating your profile, tell the world what you had for breakfast and hope that someone, somewhere cares. Choose looking up old flames, desperate to believe that you don't look as bad as they do. Choose live-blogging, from your first wank 'til your last breath; human interaction reduced to nothing more than data. Choose ten things you never knew about celebrities who've had surgery. Choose screaming about abortion. Choose rape jokes, slut-shaming, revenge porn and an endless tide of depressing misogyny. Choose 9/11 never happened, and if it did, it was the Jews. Choose a zero-hour contract and a two-hour journey to work. And choose the same for your kids, only worse, and maybe tell yourself that it's better that they never happened. And then sit back and smother the pain with an unknown dose of an unknown drug made in somebody's fucking kitchen. Choose unfulfilled promise and wishing you'd done it all differently. Choose never learning from your own mistakes. Choose watching history repeat itself. Choose the slow reconciliation towards what you can get, rather than what you always hoped for. Settle for less and keep a brave face on it. Choose disappointment and choose losing the ones you love, then as they fall from view, a piece of you dies with them until you can see that one day in the future, piece by piece, they will all be gone and there'll be nothing left of you to call alive or dead. Choose your future, Veronika. Choose life.