"Captain Marvel oli hemmetin hyvä!" sanon kaverilleni.
"Ei voi olla."
"Miksi ei?"
"Eihän sillä ole edes lihaksia."
Joillekin tekee tiukkaa katsoa, kun Captain Marvel operoi Brie Larsonin fysiikalla Marvelin universumissa tavalla, jota Iron Man, Kapu ja jopa Thor voisivat pitää mittatikkunaan.
Esikertomuksia on tehty, ja tehdään, mutta hyvät erottuvat huonoista nopeasti. Captain Marvelissa hyvyys siivilöidään sillä, että sen rooliin on saatu erinomainen näyttelijä, joka pystyy vaivatta pitämään hahmonsa supersankaruudesta huolimatta myös inhimillisenä – elementti, jolla Marvel on tehnyt suurimman eron pahimpaan kilpailijaansa. 90-lukulainen teema potkii myös kivasti, eikä haittaa ole siitäkään, että Marvelin seurassa on suuren osan elokuvaa nuoreksi meikin ja tekniikan ihmeiden avulla taiottu Fury.
Arvosanaksi kolahtaakin muikea Captain Marvel / Thanos.
Kävin kanssa katsomassa. Jacksonin nuorennos lienee parasta, mitä valkokankailla on nähty, sillä uncanny valley -ilmiö ei iskenyt päälle missään vaiheessa. Furyn ja Carolin läpänheitto oli viihdyttävää, elokuvassa on pari oikein mainiota toimintakohtausta, kissafanaatikoille tarjoillaan kikatushetkiä ja ysärinostalgia tosiaan tuntui mukavalta.
Toisaalta, jotenkin kummallisesti panokset tuntuvat leffasta puuttuvan:
Elokuva on myös tyylillisesti vähän levällään. Kaiken kaikkiaan aika kädenlämpöinen kokemus. Katsoo kyllä kerran, mutta ennen kaikkeahan tämä on vain pikaporras kohti Endgamea. Toivottavasti Brie saa kunnon purtavaa silloin, sillä tykkään näyttelijästä kovasti, mutta nyt eväät jäivät kässärin/ohjauksen puolesta aika laihoiksi.