Lopusta ollaan netissä kans oltu montaa mieltä, mutta itse pidin siitäkin. Oli mukavaa vaihtelua, että leffassa ei tarvinnut lähteä eeppiseen CGI-tornitaisteluun lopussa (vaikka ratkaisu paljolti budjetista olikin selvästi kiinni). Temaattisena twistinä tämä "kyseessä olikin vain origin story" oli sarjaan sopiva ja kiersi katsojan odotukset pelaten universumin omilla säännöillä. Monella on selvästi ollut vaikea päästää irti siitä "Dunn on sarjan sankari" -ajatuksesta, minkä vuoksi rapakkoon nuutuminen voi tuntua antiklimaattiselta. Omasta vinkkelistäni Glass kuitenkin leikitteli alusta loppuun juuri tuolla traumojen vaikutuksella ihmisen fyysiseen toimintakykyyn - niin hyvässä kuin pahassa - mikä antaa ratkaisulle tukevan pohjan.

Carol ei ikään kuin ole koskaan sen kummemmassa vaarassa ja flashbackien runsaus vesittää aika lailla kaiken löytämisen riemun Carolin menneisyydestä tai krull/kree-twististä. Lisäksi lopun OP-voimatasot ovat hauskaa katsottavaa, mutta entisestään myös kadottavat kaiken vaaran tunnun elokuvasta. Tämähän on supersankarielokuvien ongelma jossain määrin aina, kun kukaan tärkeä ei kuitenkaan vahingoitu merkittävästi, mutta tällä kertaa riskit tuntuivat entistä pienemmiltä.

Tarinan rakennehan on elokuvassa yksinkertaisesti nerokas. Päällä kulkeva fiktiivinen tarina ja alle jätetty todellinen Hollywood-historia nivoutuvat mukavan vaivihkaa yhteen, hippien kommuunissa jutellaan ohimennen Charles Mansonista "Charliena" ja Sharon Tate pyörii omassa rikkaassa arjessaan ihan vaan muistuttamassa, että on olemassa. Pääfokus on kuitenkin suurimman osan ajasta kahdessa päähahmossa, jotka molemmat herätetään henkiin timanttisella näyttelytyöllä, joten tuolle tosielämän taustalle ei välttämättä anna kauheasti huomiota.

Tämä antaa elokuvan lopulle potentiaalin olla lähes huumaava kombo kierrepalloa ja katharsista. Yksinkertaisella tasolla ihan jo se, että kun näinkin verkkainen elokuva taittuu lopulta Tarantinolle tuttuun hurmejuhlaan, se tuntuu vatsanpohjassa asti. Vielä huikeampi juttu on kuitenkin se, että katsoja voi tunnistaa hippijengin puheista Mansonin perheen kuuluisia tappajia, laskea 1 + 1, ja kauhistella sitä, että ei saatana, saadaanko kohta katsoa isolla ruudulla, kun nämä pedot pistävät raskaana olevan Sharonin kylmäksi? Mitä hemmettiä? Parhaassa tapauksessa tämä mahdollisuus tulee täysin yllätyksenä, kun eihän leffassa Mansonin olemassaoloa tai roolia mitenkään alleviivata, ja toisaalta kauhistelua ei ehdi kestää kauaa. Sillä sieltä se sitten tulee, Inglorious Basterdsin veroinen historian uudelleenkirjoitus, kun huumeveikot laitetaankin äärimmäisen överisti nippuun, Sharonin lapsineen jatkaessa elämäänsä. Huhhuh.

Jos Once Upon a Time... in Hollywoodilla on jokin heikkous, niin se on se, että parhaiten toimiakseen elokuva vaatii Manson-murhien tuntemusta. Näkisin, että kokonaisuus toimii ihan kivasti ilmankin, jos vain pitää Tarantinon kerronta- ja kuvaustyylistä, mutta tuon tason hahmottaminen jo katselun aikana nostaa elokuvan täysin uudelle tasolle.

Koko trilogia oli tarina Ben Solosta ja Ray Palpatinesta. Ongelmaksi muodostui se että trilogia itse ei sitä tiennyt. Jopa Rian Johnsonin The Last Jedi kestää tarkastelua tältä näkökulmalta. Kokonaisuutena se raiskaa Solon ja Palpatinen tarinan pahemmin kuin kaksi muuta osaa. Tämä on myös syy miksi viimeisin ei ollut täysi pettymys. Tosin myönnän että potentiaali raapii ja tuottaa tuskaa pääni sisällä kuin vuosi sadan krapula. Solon ja Palpatinen keskinäinen taistelu ja pimeän ja valon puolella hyppiminen olisi ollut hienoa katsottavaa jos se olisi ollut vahvemmin se punainen lanka. Lisäksi Johnsonin olisi pitänyt pedata tätä samaa ja Force Awakensin olisi pitänyt edetä nopeammin. Force Awakensiin olisi pitänyt ahtaa kaikki kierrätys. Eli se mitä siinä oli ja päälle vielä Rayn sukulaisuus Palpatinen kanssa. Ja kierrätys olisi loppunut siihen.
Toisessa osassa Leian ja Luken taistelua ja epävarmuutta uskaltaako Rayn kouluttaa vai ei. Leia luonnollisesti koulutuksen kannalla ja Luke taas vastaan. Ja tässä välissä Rayn kiusaukset ja Kylo Ren pomppimassa mieleen ja Ben Solon vilahdellessa samaan tahtiin pinnalle kuin Rayn pimeä puoli. Periaatteessahan trilogia oli tätä. Mutta se teki sen väärässä tahdissa ja viimeiseen episodiin kasattiin liikaa. Toisen osan lopussa olisi vielä voinut itse Palpatine astua esiin ja tulla Palpatine&Snoke vs. Leia&Luke jotka uhraavat itsensä jotta Ray ja Ben pääsee pakenemaan.
Ja viimeisessä osassa olisi ollut kunnon mättöä ja kunnon rakennetuilla siteillä Ben&Ray vs. Snoke&Palpatine? Ilman mitään avaruustaistelua jossain, vaan keskitytään vain ja ainoastaan näihin neljään. Draamaan kaaren huipennus olisi kova kun ottaa huomioon aikaisemmin tapahtuneen. Jumalauta paskon housuuni jo ajatuksesta. Ja nämä olisi voinut kuvata tuossa vaiheessa hyvinkin Jedi jumalista seuraavina. Kunnon over the top anime mättöä jossa lentää asteroidit, tulevuoret rähjähtää ja koreografiat jotka saa Yodan voltit näyttämään lapsen kuperkeikoilta. Saatana tekisi mieli olla juomatta enää ikinä!

Mutta. Kuten vihjasin, viimeinen oli itselle ok. Pidin Solon ja Palpatinen kanssa käymisestä, eikä mikään tehty jäänyt varsinaisesti kaivelemaan. Tekemättäjä jättäminen enemmänkin. Mutta, Rian Johnson lopulta trilogian pilasi. Siihen nähden Abrams kokosi tarinan todella hienosti kasaan kaikesta kiireestä huolimatta.

Se potentiaalista tullut krapula vain takoo pään sisällä kuin metrin halko. Vittu...

- Pääpahan paljastaminen jo alkuteksteissä. Aivan käsittämätön ratkaisu, joka tappoi ainakin itselläni etukäteen kiinnostuksen koko elokuvaa kohtaan. En muutenkaan tykkää hahmokierrätyksestä, vaikka Palpatine onkin omalla tavallaan yksi legendaarisimmista hahmoista
- Ylempään liittyen, miksi kaiken pitää aina liittyä kaikkeen? Edellisen elokuvan filosofia taisi olla se, että taustoistaan huolimatta kuka vain voi olla jotain, kun tarpeeksi yrittää. Reyn on aika helppo olla luonnostaan etevä Voimassa, kun hänen suonissaan virtaa sarjan todennäköisesti voimakkaimman hahmon verta
- Miksi Kylo Ren luopui kypärästään edellisessä elokuvassa, mutta entisöi sen melkein heti tämän elokuvan alussa? Eikä kypärä edes lopulta pysynyt kovin pitkään päässä. Jotenkin tällaiset yksityiskohdat kertovat mielestäni siitä, ettei asioista ole osattu päättää järkevästi. Jos kypärällä oli olevinaan jokin symbolinen sanoma, niin epäonnistuivat kyllä siinä
- Luulin, että voimasalamointi on korkeamman tason sith-temppuja. Ilmeisesti näin ei ole, jos kerran Rey pystyi tuottamaan sitä olematta edes mikään sith
- Rosen kaltaiset hahmot, jotka jäivät täysin yhdentekeviksi tässä elokuvassa
- Elokuva tuntui lainaavan joko tahattomasti tai tahallisesti elementtejä Disneyn Aarreplaneetasta (joka on siis oikeasti erittäin mainio elokuva). Toki sillä erotuksella, että Aarreplaneetan pallokartta on tässä jokin kolmionmuotoinen Wayfinder-hökötys ja piraattien salainen aarreplaneetta puolestaan sithien Exegol-maailma