Kiinnostavin tieto itselleni on tietenkin se, että Unreal Engine 4.2 terävöittää Switchille kehitystä. Tämä hyödyttää varmasti tulevia julkaisuja, ja mahdollistaa ehkä myös suorituskyky-patcheja Epicin suositulla pelimoottorilla tehtyihin peleihin. Ja kun esimerkiksi Metroid Prime 4:n huhutaan olevan U4-pohjainen...Square Enixinkin sanotaan tehneen kokeiluja Final Fantasy XV:n tuomiseksi laitteelle nimenomaan Unreal Enginellä.
Lainaus
We have significantly improved Nintendo Switch development by releasing tons of performance and memory improvements built for Fortnite on Nintendo Switch to all Unreal Engine developers!
This includes the following:
Support for Dynamic Resolution and Temporal Upsampling Low Latency Frame Syncing for Controller Input Significant CPU Rendering Optimizations Improvements to Threading Better Texture Compression Support for Memory Profiling Backbuffer support for 1080p while in docked mode And many other fixes!
Enkä nyt teeskentele ymmärtäväni täysin, miten paljon nämä tosiasiassa auttavat Switch-kehitystä. Joku Laudalla vaikuttava asiantuntija voisi heittää kehiin paremman arvion (Fraeon, Zoukka).
Perjantaina saapuu ensimmäinen patch, joten peliä voi taas pelatakin. Näkyvät tiedostavan Acesin tasapaino-ongelmat, mikä on hieno asia.
Lainaus
Version 1.1.2
Game Balance Updates
For All Characters:
We have adjusted the range within which a character is able to return a ball, as well as how much energy is used when doing a Trick Shot to hit a ball that goes behind them. *We made the distance you can move and the scope between left and right shorter. We also shortened the time it takes to successfully recover energy and increased how much energy is used when a Trick Shot is late. We have made it so that, when returning a serve, a ball cannot inflict a Body Shot until it bounces once.
For Bowser Jr.:
We have adjusted how fast Bowser Jr. can move when charging a shot and lowered the angle at which he hits the ball back. *We plan to adjust the balance of this character further in time for the August tournament
Other Changes
Revised errors with text display. Notice about the Rating system in Online Tournament A ranking display based on Rating will be added to the ranking board starting with the August 2018 tournament. Along with this change, the Rating will not be shown on the Total Points Ranking board. If you want to check your Ratings for July, please check the Tournament chart. Your Rating will change on a monthly basis based on the results of the previous month's play. (This will be reflected starting with the switch from July to August.) *Ratings of 2,000 or less -> Start at 2,000 *Ratings from 2,000-2,500 -> Same rating will be maintained *Rating of 2,500 or more -> 1/10 of the value will be added to 2,500 *Value will be reset to 2,000 if the player did not play the previous month or if any questionable data is present.
Square Enix: "Katsotaanpa, miten tämä peli myy. Ehkä jatkossakin..."
*Pelin fyysinen versio käytännössä loppuunmyyty maailmanlaajuisesti*
Tämä peli vetoaa siihen aikuisyleisöön, jonka Switch on itselleen lunastanut – laitteen taitavat omistaa monet sellaiset wanhat fanit, jotka ehkä skippasivat Wiit kokonaan, ja nyt palasivat remmiin hyvän mainonnan ja konseptin houkuttelemina. Toki se on pientä otantaa, mutta foorumeilla ja Redditissä näkyy tuon tuostakin sen teemaisia aiheita.
Ja kun itse pelikin on konstailematon, täysiverinen JRPG, joka sopivassa määrin kiertää genren peruskaavoja, niin mikäpäs siinä. Sivutehtävät voi ratkoa monella eri tavalla, eikä "mene kartalla tuohon pisteeseen ja se on siinä" ole yksi niistä, sillä peli ei niissä pidä kädestä yhtään. Kaikki pitää itse päätellä ja kokeilla eri hahmojen ominaisuuksia. Toimii. Myöskään grindaus ei tule olemaan niin suuri ongelma kuin pelättiin, koska hyvät kamppeet paikkaavat alhaista leveliä. Jos kärsivällisyyttä riittää, rivivihut kartalta pyyhkivät tappokamat voi vaikka jo alkuvaiheessa pölliä sopivalla hahmolla, eikä sitä estetä keinotekoisesti.
Hassua, mutta peliä pelatessa on välillä tullut mieleen, että tämä on vähän kuin Skyrim kaksiulotteisena, vaikka pelien tyylit ovatkin hyvin erilaisia. Siinä onkin kyse enemmänkin siiitä, minkä fiiliksen tutkimusmatkailu antaa; ei ole sitten Breath of the Wildin tuntunut yhtä siistiltä tutkia pelimaailman jokaista nurkkaa, löytää aarrearkkuja, törmätä yllättäviin vihollisiin ja alueisiin. Square Enix on naulannut tunnelman. Tarina on myöskin raameistaan ilahduttavan henkilökohtainen, eikä mitä ilmeisemmin sorru "hullu, jättirobotiksi muuttuva piikkitukka haluaa tuhota maailman" -kliseeseen. Octopathin tarinat ovat pienempiä, realistisempia. Vähemmän on jälleen enemmän.
Octopath Travelerista on rakentumassa moderni klassikko, ja myös mitä täydellisin aloitus Nintendon ja Square Enixin uudelle yhteistyölle.
Gyro/motion controls have been added to the Nintendo Switch. Adjust these options in the Settings menu.
EDIT:
ISO parannus dual analog -kontrolleihin, mutta näistä voi yhä tehdä paremmat, sillä snipulla tähtääminen on tökkivää ja tähtäin tuntuu liikkuvan välillä oudosti kuin gridin perusteella. Wolfenstein II on myös 30 fps, ja siinä gyro tuntuu sulavalta. Diggaan siitä, että Fortnitessa jokaisen osa-alueen (normaali ympärille katsominen, olan yli tähtäys, ristikolla tähtäys) voi säätää mieluisakseen.
Eiköhän tätä tällä kaudella taas jonkin verran tule pelattua.
Pyydän anteeksi, että tein tämän aiheen, mutta jonkunhan se oli tehtävä, sillä voiko mikään pelifoorumi olla vakavasti otettava, jos siellä ei ole Fortnite-aihetta? Tarkemmin ajatellen... ehkä juuri se tekisi foorumista vakavasti otettavan...
Mikäs tämä nyt sitten on? Elkää nyt viitsikö! Mummo Pihtiputaalta lasauttaa Minigunillaan vihujen rakennuksia mataliksi, Jonne Vantaalta itkee, kun haulikkohippa päättyi ennen aikojaan yhden painallusvirheen takia, äärimmäisen keskinkertainen Nintendo-pelaaja Espoosta kiroaa gyro-gimmickin puutetta ja syyttää sitä puuttuvien skilliensä sijasta, vanhempiensa kellarissa asustava Pro Ikaalisista pelaa 0,2 ms vasteaikaisella monitorillaan, ja rakentaa Taj Mahalin nanosekunnissa pelkistä selkäkarvoistaan.
Sellainen on Fortnite.
Kausi 5 alkaa tänään, ja sen teema on historiallinen. Siis wanhoista ajoista kaiveleva. Niitä Jonnet eivät muista, mutta nyt on pakko. "Onko nämä maskit jostain elokuvasta?" "On, mutta se tuli ulos tuhansia vuosia sitten." "Ai jaa."
Battle Passin ostan toki, koska sain 4. kaudella kaikki V-Bucksini tienattua takaisin. Mutta kilahtaako tunteja enää mittariin yhtä paljon (n. 45), nyt kun uutuudenviehätys on karissut, eikä tuurilla enää napata voittoja, kun pelaajakunta Switchilläkin on valpastunut ensimmäisten päivien yössä haahuilusta.
Järkyttävän suuri huoli on kuitenkin ollut se, että fyysisen version tullessa en voisi käyttää digitaalisen pelitallennuksia, ja Switchissä olisi jotenkin kummallisesti kaksi Sonic Mania -ikonia. Brrr, yöunet kärsisivät vähäisemmästäkin. Nintendolife valaisi onneksi asiaa:
Lainaus
If you already own Sonic Mania then inserting the game card will simply add the 'Plus' content to your existing game data, which is seamless and rather lovely; instead of creating an entirely new game icon on your Switch home screen, it simply uses the existing Sonic Mania one. Nice.
Mutta herranen aika, miksette saman tien tekisi tästä täydellistä julkaisua päivittällä Switch-ikonin tähän:
Hah! Funkyllä pelaaminen käytännössä aktivoi godmoden! Aloitettiin kaverin kanssa eilen co-op, ja kun frendi halusi Diddyn, päätin pelata vaihtelun vuoksi tällä ultracoolilla apinalla, jota surffilautansa ansiosta eivät piikitkään tapa, ja joka on oppinut Samuksen päivitetystä liikerepertuaarista tuplahypyn. Hard-modessa jatkuvasti kuumottava ja kuolemaa kurkulla roikottava peli muuttuukin näin rennoksi vuoristoradaksi, jossa viiden sydämen ansiosta on reippaasti tilaa virheille. Kaksistaan se toimiikin paljon paremmin kuin hermoja kiristävä vaikeustaso...
... Kunnes paketista paljastunut Rambi-sarvikuono vei meidät toisessa maailmasta monta kertaa rotkoon molempien kontrolloidessa holtittomasti elikkoa. "Tuonne!" "Eikun tuonne!" Se ei aina päätykään kovin näyttävästi. Tai no, näyttävää se hauraiden lautojen läpi kuolemaan tippuminenkin voi joskus olla.
Captain Toad: Treasure Trackerin Switch-version saalistin uutena brittien eBaysta 28 euron hintaan (käytin 10 punnan alennuskoodiani, joten ilman sitä peli olisi maksanut saman kuin täälläkin)
Kolme leveliä demossa vakuuttivat minut siitä, että Treasure Tracker toiminee hyvin pari tasoa kerrallaan pelattuna. Ulkoasultaan peli hurmaa, ja sen pelattavuuskin vaikutti kääntyneen WiiU:lta ihan luontevasti (sitä versiota en kuitenkaan pelannut). Tässä saa viitteitä, miten gyro paikkaa kontrolleissa IR-osoitinta. Se petaa polkua Mario Galaxyn, Metroid Primen ja Skyward Swordin kaltaisille porttauksille.
Tässä saakin varmasti hieroa älynystyröitään, kun yrittää selvittää reitit kaikkien jalokivien luo – jää nimittäin hampaankoloon, jos yksikin jää löytämättä!
Kaikilla hahmoilla on 4 lukua omissa tarinoissaan. Tarinat ovat kunkin hahmon omia ja erillisiä, partyn muut jäsenet eivät vuorovaikuta niiden juonenkuljetuksessa lainkaan. Bondaus tapahtuukin erillisissä "tarinahetkissä", joissa hahmot heittävät läppää toistensa kanssa – vähän kuin Xenobladen "heart to heart" -keskusteluissa. Kuinka paljon näitä hetkiä tosiasiassa pelissä on, sitä en tiedä. Enkä myöskään sitä, onko pelissä jokin yhteinen juonenkaari, joka alkaa, kun kaikkien kahdeksan hahmon tarinachapterit on pelannut läpi.
Aavistelen, että tästä tulee jotakin todella upeaa. Varmasti peliin voi pettyäkin, jos siltä odottaa täsmälleen samanlaista kaavaa, kuin mitä klassisissa Squaren roolipeleissä oli.
Hyvin pitkälti sitä, mitä odotinkin sen olevan. Ei tämän tyylinen peli pistemessias koskaan ole. Arvioiden perusteella jää kuva, että pelin peruskaavaa rikkovat ideat ovat mielenkiintoisia, mutta eivät ongelmattomia. Odotukseni ovat yhä kovat.
Ilmaiseksi pelattava Warframe on seuraava Panic Buttonin työstämä Switch-portti.
Mutta mikä peli tämä onkaan? Onko jollain täällä kokemusta siitä? Vaikuttaa pahaenteisesti sellaiselta loputtomalta statsiennosto- ja kamppeenkeräysputkelta, johon leipääntyy yleensä nopeasti. Arviot kuitenkin kertovat pelin olevan hyvä.
Laitoin pelin eilen ennakkotilaukseen, ja samalla pelasin puolet kolmen tunnin prologi-demosta. Aloitin Ophilialla, jolla tulee parantaja-kyvyn ansiosta olemaan aina merkittävä rooli partyssani – ja alkaahan hahmon seikkailu myös lumisella puolella karttaa. Kyllä sekin vaikutti.
Octopath Traveler on aivan hurmiollisen kaunis videopeli. Yksi kauniimpia, mitä olen koskaan nähnyt. Modernit efektit on istutettu klassisiin jrpg-grafiikoihin henkeäsalpaavalla tavalla. Tässä ei rikota polygoni-ennätyksiä eikä ylpeillä tuhansilla teknisillä pikkujipoilla; Art style on vähemmän, ollakseen enemmän. Silloin ennen pelimaailmat lietsoivat mielikuvitustani, kun ne heräsivät mielessäni eloon suurempina, kuin mitä ne olivatkaan. Luminen maisema Octopathissa omaa yllättäen jopa enemmän "siellä olon" tuntua kuin monessa realistisessa 3D-pelissä. Koska meillä on kyky kuvitella, täyttää se, mitä ei ole.
Octopath Traveler kumartaa tekijöidensä mukaan yltiöegendaarista Final Fantasy kuutosta, ja näin asia pelimekaanisesti varmasti onkin (vaikka pelillä on varmasti muitakin inspiksen lähteitä, FF6 vaan ryöstää verkkomedioiden otsikot itselleen tehokkaammin kuin mikään muu peli), mutta entä tarinallisesti? Ennakoiden perusteella jää kuva, että vaikka suurin osa kahdeksan hahmon erillisistä tarinoista onkin kiinnostavia, eivät hahmot ainakaan ensimmäisen 20 tunnin aika vuorovaikuta keskenään. Näin perinpohjaisten alustusten jälkeen olisi kerrassaan herkullista nähdä, millaiseksi hahmojen ryhmädynamiikka muodostuisi. Tosin saattaa olla, että tässä kokeillaan tyyliä, joka tietyiltä osin toimii ja toisilta ei toimi.
Aiemman demon perusteella Primprosen tarina veti minut heti mukaansa. Ophilian juonikoukerot eivät pääse ihan samaan hurmokseen, mutta on hänestäkin alun perusteella helppo tykätä. Vaikeaa päättää, kelle kolmelle avaa lopulta partyssa paikan, sillä aloitushahmon on oltava remmissä aina.
EDIT:
Kolme tuntia täyttyi sen jälkeen, kun sain värvättyä Tressan Ophilian mukaan.
GOTY-matskua. Miten pelimusiikki voi edes olla näin hyvää? Taisteluissa saa olla jatkuvasti tarkkana, ettei tule pataan, joten peli ainakin alussa skaalannee vastustajat levelin mukaan. Grindaaminen on kuitenkin huoli, jos haluaa pelata kaikilla kahdeksalla hahmolla tasaveroisesti.
Octopathista tulee mieleen Patrick Rothfussin Kuninkaansurmaaja-sarja, jos pitäisi verrata kirjallisuuteen. Kumma kyllä, niin tekee mieli OT:n kohdalla tehdä. Peli kuljettaa juontaan enemmän teatraalisesti kuin karkean realistisesti. Se ei ehkä ole kaikkien mieleen, mutta minun kyllä.
JRPG-fani, jolla ei vielä ole Switchiä, ei tule tänä vuonna saamaan parempaa syytä hankkia konetta itselleen.
Ei jumankekka, miten tyydyttävää Wolf kakkosta on pelata portablena! Jotain siinä vain on, kun tämän luokan pelin voi nostaa hyppysiin ja paukutella natseja palasiksi haulikolla kuulokkeet korvilla. Haluan kaikki mahdolliset sooloräiskinnät tälle laitteelle, uudet ja vanhat, jos porttaukset vain tehtäisiin näin huolella.
Jotkut pässinpäät yrittävät 360p-kuvankaappauksillaan todistella pelin Goldeneye-tasoisia grafiikoita, mutta kun siinä ei ole mitään järkeä. Liikkeessä tämä näyttää Switchin 6,2" ruudulta vaikuttavalta, kuten aiemminkin totesin.
Pelin tarina on hyvinkin vetovoimainen, enkä oikein ymmärrä, mistä Wolf II on saanut kehnohkon maineensa. Kenties se johtui julmasta vaikeustasosta, joka ennen patchia kiristi pelaajien hermot äärimmilleen? Virneen huulille tuovaa räiskintää tämä on ollut, parhaina hetkinään ihan DOOMin tasoista huoneiden siivoamista vihuista kovan luokan tulivoimalla.
Mega Man 9:n perusteella (pelaan ysin ja kympin ennen seiskaa ja kasia graafisen tyylin takia) toinen kokoelma pelittää sutjakammin kuin ensimmäinen, sillä eron input lagissa huomaa, jos hyppii pelien välillä. Ysin Megis reagoi kuin rasvattu salama. Tiedä sitten, miksi Collection 1 kärsii tästä. Rewindin takiako? Eivät osat 1-6 epäpelattavia ole, mutta näin hienoista peleistä haluaisin toki parhaat mahdolliset versiot.
Moni listoittaa yllättäen juuri ysin sarjan parhaimmaksi tai top kolmeen. En osaa neljän kaadetun bossin jälkeen vielä siitä sanoa, mutta ilmassa väreili taikaa, kun pelasin minulle ihan uutta 8-bittistä Mega Mania. Muistan miten odotin tätä Wii-aikoina, mutta sitä en muista, miksi ihmeessä en koskaan ostanutkaan sitä. Ilahduttavasti myös soundtrack on ollut rinta rinnan sarjan parhaimpien kanssa.
Donkey Kong Adventure sujahti läpi eilen, ja aikaa käytin siihen arviolta 8-10 tuntia. Kaikkia aarrearkkuja en kuitenkaan löytänyt, enkä myöskään ole suorittanut ekstrahaasteita. Ehkä palaan niihin joskus.
Vaikeustasoltaan tämä pörröinen lisäseikkailu ei nosta hikipisaroita otsille. Jos pääpelin on selättänyt, sen pelaaminen tuntuu jopa leppoisalta. Suurimmat pähkinät olivatkin tietyt puzzlet, joita ratkoessa saattoi sujahtaa helposti puolituntinen. DK:n matka on selvästi tehty nautittavaksi niillekin, jotka haluavat pelata sen ennen Sienivaltakuntaan suuntaamista, sillä mikään siinä ei vaadi pelimekaniikan läpikotaista tuntemista.
Lisärissä vakuuttaa kaikki se, mikä pääpelissäkin: musiikki, pelattavuus (Donkeyn lisäominaisuudet tuntuvat tyydyttäviltä) ja grafiikat, jotka vehreiden viidakkomaisemien ansiosta ovat kenties makeamman näköisiä kuin koskaan. DK mukaan luettuna vietin tämän pelin ääressä yli 50 tuntia, ja ne olivat laadukkaita pelitunteja ne.
50 eurolla myytävä Gold Edition pelistä ansaitsee vahvat suositukseni; Kingdom Battle on yksi Switchin parhaimmista yksinoikeuspeleistä – ja tästä puhutaan nyt ihmisestä, jolle nimi X-Com ei tarkoittanut yhtikäs mitään.
Panic Button on jälleen vetänyt kaniinin hatustaan:
Wolf II ei ole niin hyvämaineinen kuin DOOM. Päinvastoin; sen ajoittain sekava kenttäsuunnittelu ja armoton vaikeustaso nousivat julkaisun aikoihin esiin, ja vaikka tarina saikin kiitoksia, moni koki silti pettyneensä raskaasti peliin. Nyt se saa Switchillä uuden elämän – alustalla, jolla sooloshootereita ei Wolf II:n ja DOOMin lisäksi juurikaan ole.
Heti aluksi säväyttämämpään asiaan: kun tätä peliä pelaa portablena, se todella tekee vaikutuksen. Tässä hyrrää varmasti edistyksellisin kannettavan konsolin peli, joka koskaan on tehty. HD Rumble potkii käsille tyydyttävästi, ja kompaktit kentät sopivat parin kymmenen minuutin pelisessioihin oivallisesti. Ongelmat resoluutiossa ja tekstuureissa kätkeytyvät pieneen näyttöön.
Tämä hyvä, mutta entäpä docked? Portablena pelaaminen on minulle bonus, mutta suurin osa ajasta katson suurta televisiotani ja pelaan Pro-ohjaimella. Siedän todennäköisesti paremmin alhaisia resoluutioita kuin moni muu, sillä toistaiseksi olen nähnyt ruudulla siedettävän näköistä jälkeä. Panic Button on vielä priorisoinut ruudunpäivitystä DOOMia enemmän, kun peli tuon DF:n videonkin perusteella ei juurikaan heilahtele freimeissään.
Itse peli on parin ensimmäisen tunnin perusteella sellaista tarinallista sooloräiskyttelyä, jonka kentät ovat olleet tähän asti DOOMiakin putkimaisempia. Pelattavuus on napakkaa, ohjausavun voi kytkeä gyron ansiosta heti hemmettiin pääosumia pilaamasta, mutta aseet eivät tyydyttävistä äänistään ja muikeasta tärinäpalautteestaan huolimatta tunnu munakkailta. Syy lienee vihut, jotka hörppivät luoteja pesusienimäisesti niiihin kunnolla reagoimatta. Onneksi Saksaksi lausutut "Hei, senkin sika! Se oli veljeni!" lausahdukset nostavat tunnelmaa.
Panic Button sai kuulemma DOOMin jälkeen niin suuren vyöryn työtarjouksia, että joutui kieltäytymään suurimmasta osasta Switch-käännöksiä. Talon on kuitenkin määrä paljastaa jo tässä kuussa uusi merkittävä Switch-portti. Mikähän se on? Youngbloodin tai Eternalin kaltainen "no tottakai"-luokan itsestäänselvyys vai jotakin, joka saa foorumit repimään pelihousunsa?
Ei oo vielä tullut testattua league matseja, mutta kiinnostusta on ehottomasti, count me in!
Juu, sama juttu! Voidaan vaikka sunnuntaina kokeilla, jos ollaan samaan aikaan pelaamassa. Pelaan yleensä 18-20 välillä, näin heinäkuussa aamupäivällä ja päivälläkin kyllä monesti.
Haetaan League Battle -pelaajia. Matsit joko pareittain tai neljän porukassa kiinnostuneiden määrän mukaan. Ilmaise kiinnostuksesi tässä topicissa tai lisää minut kaveriksi: SW-6821-6608-0308
Nautin jostain syystä Fortniten pelaamisesta eniten yksin. Squadissa tuntuu olevan aina liikkeillä pro-tiimejä, jotka osaavat rakennella ties mitä tukikohtia puolessa minuutissa ja käyttää niiden suomia korkeuseroja lopputaistoissa täydellisesti hyväkseen. Yksikseen hiippailu ja paikkojen loottaus tuntuu ainakin tällä hetkellä kivemmalta.
Nyt noin 35 tuntia pelattuani pelin tarttuvin koukku alkaa kuitenkin jo hellittää, johon osasyynä on gyro-tähtäyksen puute; tuntuu todella rajoittavalta siirtyä Splatoonin kermaisen pelattavuuden jälkeen sohimaan tällä antiikkisella tattisysteemillä tarkkoja hienosäätöjä. Tähän peliin kun tekisitte gyron samaan tapaan kuin RE: Revelations kakkoseen, niin hoh hoijakkaa sentään... siinä voisi olla PC:llä pelaavilla näppäimistöniiloillakin vielä ihmettelemistä.
V-Bucksit seuraavan kauden Battle Passiin on kuitenkin jo melkein tienattu, ja uskoni Epicin päivitystahtiin on rautaista.
MMLC 1 pelattu Switchillä. Vaikka tavallista suuremmasta input lagista kohkataan, en rehellisesti sanottuna kokenut sitä ongelmallisen suureksi – enemmänkin Pro-ohjaimen d-pad teki joistakin kohdista tarpeettoman hankalia. Vitosen ja kutosen tosin pelasin bussissa juhannusreissullani, ja se oli täyttä nautintoa alusta loppuun; Mega Manit on kuin luotu mobiiliin pelaamiseen (ei, ei mobiilipelaamiseen!!)
Ja kyllähän se totta on, että MM5 & 6 tuntuvat vähän mikrojämiltä. Ne eivät nouse missään kolmen aiemman tasolle, mutta eivät ole missään tapauksessa huonojakaan. Graafisesti varmasti NES:in upeimpiin kuuluvia pelejä, joista lehähtää rutiinisuorituksen tuoksu.
Ostan todennäköisesti X-kokoelmasta ensimmäisen osan heti, ja jätän toisen puolikkaan odottamaan alennuksia. Mega Man X on hemmetin jees, ainoa pelaamani osa sarjasta. X2 ja X4 pistävät monien mielestä vieläkin paremmaksi.
Nintendon päivitetty kultakolikkosysteemi ei loppujen lopuksi olekaan hassumpi, ainakaan sellaiselle, jonka pääalusta on Switch. Laajennuksista, fyysisistä "isoista" julkaisuista ja pienemmistä digiostoksista kertyy tilille säännöllisesti viitisensataa kolikkoa, joka tarkoittaa jo viiden euron alennusta. "Oho, taas tuon verran kertynyt" on ollut positiivisessa mielessä huomioni sen sijaan, että olisin päivitellyt ettei profiiliin kerry mitään. Täyttä bonustahan tämä meille on, eikä kilpailijoilla käsittääkseni ole tarjolla ainakaan reilusti parempaa järjestelmää.
Käytän kultaa seuraavan kerran joko Mega Man X -kokoelmaan tai sitten Hollow Knightiin, jos uskallan ostaa sen tässä pelimeressä pulikoidessani.
Uusi muhkea sisältöpäivitys Super Bomberman R:ään ladattavissa nyt (kaikille alustoille): Snake + Raiden, tukku muita uusia hahmoja, asuja sekä kenttiä. Bombbiksen post-launch-tuki jatkuu väkevänä.
EDIT: Sneikki voittaa ja Hayterin ääninäyttelemänä sanoo: "I'm no hero. Newer was, never will be."
Ostin tänä aamuna tuon 15 euron paketin. Miten olen kaivannutkaan tätä peliä! Donkeyn seikkailussa vaikuttaisi olevan mainiosti rahalle vastinetta, sillä pelasin noin 1,5 tuntia ja olen vieläkin ensimmäisessä maailmassa, joita tässä DLC:ssä on siis neljä. Octo Expansionin ja Donkey Kong Adventuren kaltaisilla laatulisäreillä tuen mieluusti pelintekijöitä.
Mukavaa viskellä maan uumenissa vielä piileskeleviä Rabbids-vihollisia Donkeyn raa'alla voimalla toisiinsa.
Aces toimii pelimekaniikoiltaan oivallisesti, kun kaiken sisäistää. Superiskujen käyttäminen ja niiden blokkaaminen tasapainottuu kahden tasaväkisen pelaajan taistossa jännittäväksi palloralliksi, jonka tielle ei tule edes kehno onlinekoodi, jos toinen pelaajista ei vain kyki huonon 3G-yhteyden päässä jossakin metsässä. Runsas lagi tekee matseista lähes puhdasta tuuria. Sanottakoon, että tämä on sitten Cuben Mario Tenniksen minulle uusi vihkiytyminen tähän Camelotin kuulemma laadultaan epätasaiseen sarjaan, joten minun on hankalaa verrata pelattavuutta aiempiin osiin. Syvyyttä siinä kuitenkin piisaa, sillä jo parin päivän jälkeen julkaisusta erot onlinessa pelaajien välillä ovat toisinaan musertavan suuria. Aces ei kursaile asettaa vaikkapa maailman ykköstä juuri uransa aloittanutta vastaan, ja se jälki vasta rumaa onkin.
Huonona juttuna hahmot eivät tunnu olevan lainkaan tasapainossa. En tiedä itkevätkö pelaajat vain katkeruuttaan omiin puutteellisiin kykyihinsä, mutta esimerkiksi speed-kategoriaan kuuluvat tyypit kuten Yoshi vaikuttavat hyödyttömiltä tricky-kategorian keppostelijoita vastaan. Pistetäänkö kierre, joka lentää Raumalta Korvatunturille? Ihme, jos tulevissa patcheissa hahmojen ominaisuuksia ei millään tavalla muuteta tai boostata.
Niin, Aces kulkenee Splatoonin ja ARMSin jalanjäljissä, ollen puolittain GaaSia. Pelissä jo olevia hahmoja pidätellään annostelemalla niitä pelaajille joka kuukausi yksi kappale. Toivottavasti sama koskee muutakin sisältöä: kenttiä, pelimuotoja (missä on esimerkiksi kaverin kanssa pelattava doubles-turnaus?) ja kosmetiikkaa.
Aces ei ole tällaisenaan 60 euron arvoinen peli. Toivotaan, että sitten on, kun kaikki on sanottu ja tehty.
Nappasin eilen Fortniten Solossa ensimmäisen voittoni, mutta tyylipisteet jäivät siitä ansaitsematta. Napsin neljä tyylikästä tappoa ennen finaalia, josta tuli todellinen noobien yhteenotto; ei rakentelua, ei taidokasta ampumista, ei minkäänlaista suunnitelmallisuutta. Paniikissa vihollista kohti aseet laulaen, toivoen että luoteja napsuu viholliseen enemmän kuin omiin. Kieltämättä tilanne tuntui hektiseltä, kun mielessä oli vain "hittolainen, voin todella voittaa tämän!"
Ostin Fortniteen Battle Passin, ja pelistä tuli pikkutehtävineen mukavampi sellaisellekin mämmikouralle, joka vielä usein sattuu potkaisemaan tyhjää ensimmäisessä viholliskontaktissa. Pelaajien taso on tosin vielä Switch-poolissa alhainen verrattuna vastarintaan, jota kohtaa cross play aktivoituna. Hiljalleen tässä kuitenkin oppii. Rakentamisesta voin sanoa, että otin vinkistä onkeeni ja opettelin heti alkuun "pro builder" -kontrollimetodin. Paniikin keskellä oikeiden palojen löytäminen ei vielä tapahdu silmänräpäyksessä, joka loppukahinoissa vie taatusti Manulta illallisen.
On siinä pentele sentään vaan fiilistä, kun jäljellä on kaksi tiimiä, ja on mukana toisessa niistä. Kuulokkeet korvissa, lähelle ammuttu snipun luoti hätkäyttää, missä ihmeessä liikutaan ja rakennetaan? Askelia yläpuolella, hyppääkö se nyt tuolta? Kiivaan tulitaistelun syntyessä voikin ohjastaa ristikon viholliseen, painaa liipaisinta ja... mitä, eikö muka osunut? Miksi?! RNG:llä on osuutensa lopputuloksessa, mutta se ei ole läheskään niin suuri, kuin vaikkapa rakentamalla saavutettu korkeusetu viholliseen.
Battle Passin hinta, 9,5 €, ei 10 viikon jaksolta tunnu suurelta, kun maksan vaikkapa Netflixin 4K-tilauksesta 13,99 €. Jos peliin kunnolla hurahtaa, rahat voi jopa tienata kokonaan takaisin kipuamalla palkintotiereissä tarpeeksi korkealle.
Täydellinen laajennus: teemaltaan makea, vaikeustasoltaan ensimmäinen pelin HC-fanitkin haastava ja sisällöltään jatkuvasti kekseliäs ja tuoreen tuntuinen. Ja jos vähääkään välittää Splatoonin loresta, on Octo Expansion senkin osalta napakymppi.
Kirsikkana kakun päälle laajennus tuo vaihtelua online-matseihin, kun tiimit voivat koostua kummankin rodun edustajista. Satunnaisuuden jumalan puhuessa oikeilla sävelillä voi vaikkapa täydellinen Inkling vs. Octoling -asetelma olla mahdollinen!
2. Donkey Kong Country: Tropical Freeze
Tämä peli jäi mieleeni läpäisyn jälkeen. Sitä on suoranainen ilo kontrolloida ja katsella. Tulen varmasti palaamaan sen pariin säännöllisesti, yrittämään kaikkien kenttien läpäisyä hardilla. Täyden hintansa arvoinen, ja vähän päälle.
3. Bloodstained: Curse of the Moon
Heitin peliin riskillä kympin, ja VOI POJAT että kannatti! Curse of Moonista saavat monien vaikeustasojen ja pelityylien myötä irti niin casuaalit kuin lähes masokistista haastetta kaipaavat Belmont-veteraanit. Pelissä on aidosti 8-bittisen aikakauden viehättävää fiilistä, peli omistaa tyylinsä eikä toisinpäin. Voin vain kuvitella, miten hienolta tämä tuntuu, jos sattuu pitämään Castlevaniaa suosikkisarjanaan.
Näytä kirjoitukset
