Kun Oceanic Airlinesin lento 815 katkesi kesken lennon kahtia ja sen puolikkaat putosivat mysteerejä täynnä olevalle saarelle 48:n eloonjääneen kera, oli tuolloin täysin mahdoton aavistaa millaiseksi Lostin juonivyyhti lopulta kasvaisi. Miten yksi saari voisi pitää sarjaa hengissä monta tuotantokautta? Nuo sanat heitin ilmaan kun pilotti oli aikoinaan katsottu. Kaverini vastasi, että helposti. Olisi pitänyt uskoa tuota viisasta miestä.
Lost jos jokin on malliesimerkki sarjasta, joka on muuttunut ja luonut nahkansa uudelleen kausien välillä. Ensimmäinen kausi on tyystin erilainen kuin myöhemmät ja kolmannen kauden finaalin gamechangeria ei voi olla kunnioittamatta. Kun takaumat alkoivat olla nähtyjä, tekijät heittivät pöytään uuden kortin. Ja niin edelleen.
Moni pitää sarjan ikimuistoisimpina kausina lukuja 1 ja 4. Mutta täysin eri syistä.
Ensimmäisen tuotantokauden arvostus on helppo ymmärtää. Tuolloin sarjan henkilöhahmot olivat vielä katsojalle upouusia ja heistä oppi jokaisessa jaksossa jotakin uutta. Yksi sarjan ikimuistoisempia hetkiä on
Walkaboutin lopussa nähty paljastus, jonka nähtyään katsoja ymmärtää lopullisesti saaren poikkeukselliset voimat. Samassa Lockesta keitetään kenties sarjan herkullisin hahmo.
Toinen syy avauskauden arvostukseen on varmasti mystisyys - tai tarkemmin sanoen sen suuri määrä. Ensimmäisellä kaudella katsoja vedettiin konkreettisesti saarelle, tutkimaan sitä muiden päähahmojen kanssa. Kun omituisen saaren salaisuuksia ratkottiin kutkuttavasti mielenkiintoisien henkilöhahmojen kanssa, ei siitä voinut olla pitämättä kukaan hyvää seikkailuviihdettä arvostava. Kaikki tuntui olevan mahdollista; villit teoriat avaruusolentojen kokeista ja muinaisen maailman salaisesta olinpaikasta velloivat valtoimenaan. Ja ne kaikki olivat yhtä oikeita - vielä.
Neljännen kauden arvostus vaatii hieman toisenlaista ymmärrystä. Käsikirjoittajien lakon takia vajaaksi jäänyt kausi piti puristaa aiottua pienempään tilaan, jonka johdosta jo ennestään nopea rytmitys muuttui vieläkin kiireisemmäksi. Tuloksena oli kausi, joka eteni kuin pikajuna ja tuntui kenties parhaiten suunnitellulta. Ja vaikka kolmannen kauden finaalissa tulikin selville päähahmojen saarelta pois pääseminen, oli sen seuraamisesta tehty siitä huolimatta onnistuneen jännittävää.
Mutta entäpä sitten ikonisin kausi? Sarjan suosion peruspilarit nakuteltiin paikoilleen toki ensimmäisellä kaudella, mutta toinen vuosi on silti mielestäni eniten Lostin historian ikonisimpia kuvioita sisältävä. Mietitäänpä:
Hatchin sisään pääseminen ja Dharman tutkimuskeskukset: huima pala Lost-mytologiaa.
Ben Linus ja Desmond Hume. Molemmat esiteltiin toisella kaudella. Sarjan parhaimmistoon kuuluvat hahmot.
Egyptiläiset symbolit ja nelivarpainen patsas. Vaikka loppupeleissä eivät saaneet selitystään, ne voidaan silti lukea sarjan tunnistettavimpiin asioihin.
Lost on minulle paras TV-sarja mitä koskaan on tehty. Katson sitä parhaillaan alusta asti, maraton-meiningillä. Seuraavaksi kausi kaudelta tarinointia, nauttikaa:
Päräyttävän pilottijakson ensimetrit antoivat olettaa, että Lost on fiktiivinen versio suositusta Survivor-kilpailusta. Osittain pieleen, osittain oikein; loppujen lopuksi tekijät käyttivät joitakin kyseisen selviytymiskilpailun elementeistä, mutta merkittävillä kiertopalloilla. Lostin vahvuus kautta kausien oli sen ennalta-arvaamattomuus ja yllätyksellisyys: koskaan ei voinut varmaksi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ensimmäinen kausi on puhtaasti selviytymistä ja saaren kartoitusta, vaikkakin jälkimmäiseen selviytyjillä on kiinnostusta yllättävän vähän. Syy siihen saattoi tosin olla saarella riehunut mystinen hirviö, joka ensimmäisellä kaudella sai nimekseen "security system".
Kauden puolivälissä maasta löytyy luukku, jota ei selvästikään ole tehty avattavaksi. Tämän luukun sisällä on Locken mukaan "toivo". Huikeassa finaalissa luukku vihdoin avautuu, mutta sen sisältö jää vielä katsojien arvailujen varaan. Lost ei ensimmäisien kausien aikana ollut temmoltaan mikään kovin nopea sarja, joka johtui puhtaasti siitä, ettei tekijöillä ollut harmainta aavistusta kuinka monta kautta sarjaa lopulta tehtäisiin. Kun lopetuspäivästä sovittiin, laitettiin isot rattaat toden teolla pyörimään. Kolmella ensimmäisellä kaudella on siis paljon puhtaita täytejaksoja, jotka eivät edistä "isoa kuvaa". Hahmoja ne toki kehittävät.
Ensimmäinen kausi on erityinen. Se on tunnelmaltaan myöhemmistä kausista poikkeava ja se maalaa saaresta pelottavan ja synkän kuvan. Mystisyys on komeasti läsnä.
Toisen tuotantokauden ensimmäiset minuutit ovat huikeita - ja kenties koko sarjan vahvin avaus. Katsoja näkee jonkun aloittavan aamunsa kuntoilemalla, soittavan
Make your own kind of music -kappaleen ja elävän 70-lukulaisessa talossa. Hetki myöhemmin keräillään leukaa lattialta: mies on sen samaisen hatchin asukas, jonka sisäänkäynnin Jack ja Locke räjäyttivät ensimmäisen kauden finaalissa! Huikea kierrepallo.
Hatchin sisältä löytynyt nappi, jota täytyy painaa 108 minuutin välein jotta maailma pelastuu, oli asia, jota tuskin kukaan osasi arvata luukun sisällöksi. Nappi rytmittää toista kautta ja luo uhkan tuntua. Samalla katsojalle nostetaan kysymyksiä onko kaikki sittenkin vain suurta huijausta - ja onko napilla oikeasti tärkeä rooli.
Uusista hahmoista fanien suosikiksi noussut "Mr. Eko" on suorastaan eeppinen mies. Raamatun lauseita puusauvaansa kaiverteleva tuppisuu omaa tietäjän elkeitä, mutta osaa myös potkia perseille jos tarve vaatii. Ei ihme, että fanit älähtivät, kun mies koki kolmannella kaudella kyseenalaisen kohtalon ja joutui savuhirviön ruhjomaksi. Käsikirjoittajat olivat kuitenkin suunnitelleet Ekon varalle enemmän, näyttelijä itse vain halusi pois aikaisemmin sarjasta.
Saarella ennen Oceanic-ihmisiä asuneet "othersit" ovat myös kauden yksi pääteema. Näistä maalataan yllättävän raakalaismainen ja alkukantainen kuva, varsinkin ottaen huomioon myöhempien kausien tapahtumat.
Toisella kaudella on viljalti pitkitystä. Loppupuolella laitetaan tuttuun tyyliin täysi rähinä päälle: Jack ja Locke ovat toisilleen täydelliset vastavoimat; uskon mies ja tieteen mies, jotka haluavat hoitaa asiat omilla tyyleillään.
Ben Linus ja Desmond Hume ovat mahtavat lisäykset jo ennestään rikkaaseen hahmogalleriaan. Michael Emerson Benin roolissa vakuutti siinä määrin, että alunperin kolmen jakson mittaiseksi kaavailtu visiitti sarjaan kestikin "vähän" kauemmin. Onneksi näin, Ben on moniulotteisuudessaan yksi parhaita Lost-hahmoja.
"See you in another life, brother!" kuuluu Desmondin sanonta Jackille. Sarjan finaalin jälkeen sen näkee aivan uudessa valossa...
Kauden alussa asiat ovat aivan väärällään: osa hahmoista on otettu tylysti Othersien vangeiksi, mystisen Jacobin listan perusteella. Kuka ihme Jacob on ja mitä hän listalla olevilta ihmisiltä haluaa? Kysymykset tästä alkavat toden teolla nousta ihmisten huulille.
Kausi etenee hitaanlaisesti, arvostelijoiden mukaan jopa etanavauhtia. Tällöin kuitenkin pyritään tarkastelemaan aiempaa enemmän myös "otherseiksi" nimettyä vastapuolta, ja uusista hahmoista etenkin Julietia. Vanhasta kaartista nousee esiin kenties parhaiten Desmond, joka pelastaa päivän useammankin kerran. Lisäksi katsojille tarjoillaan hienosti käsikirjoitettua rakkaustarinaa.
Kolmannen tuotantokauden aloitus on monen Lost-fanin inhokki. Itsekään en sitä juuri arvosta, joskaan en halveksukaan. Kausi nousee toden teolla jaloillaan loppupuolella, joka on kenties paras jaksoputki koko sarjan aikana. Kolmiosainen finaali
Through the looking glass viimeistään ryövää pankin; kun finaalin loppuminuuteilla koko takaumaksi luultu jakso paljastuikin Jackin "flashforwardiksi", kutsun sitä vaikka etuumaksi, en voinut olla naureskelematta ääneen. Lostin tekijät olivat tehneet sen jälleen: muuttaneet koko sarjan perusluonteen äärimmäisen rohkeasti ja vastanneet yhteen suurimmista kysymyksistä: kuka pääsee saarelta pois? Nyt kysyttiinkin, että miten se tapahtuu.
Kolmas kausi on kenties viimeinen pala perinteistä Lostia. Tämän jälkeen sarja kokee radikaalin muutoksen. Huonompaan vai parempaan, sen päättäköön kukin tahoillaan...
Neljäs kausi vastaa kysymykseen, miten osa Oceanic-väestä pääsi saarelta pois ja millaista heidän elämänsä sen jälkeen sivistyksen parissa oli. Kuten aiempana jo mainitsin, kausi jäi käsikirjoittajien lakon takia jokusen jakson vajaaksi (jotka lisättiin myöhempiin kausiin). Tämän takia kauden rytmitys tuntuu kaikista Lost-kausista nopeimmalta.
Tuotantoarvot ovat olleet kohdillaan jo aikaisemmilla kausilla, mutta mielestäni näyttävyydessä S4 on koko sarjan kohokohta. Paikoitellen lähestytään jopa elokuvamaisen näyttäviä (etenkin The Constant) leikkauksia ja kuvakulmia. Toki rajoittunut CGI-budjetti jossain määrin näkyy, mutta sitä ollaan onnistuttu paikkaamaan tuotantoteknisillä asioilla.
Uudet hahmot ovat onnistuneita, joskin jäävät hieman pinnallisiksi. Onelinereita suoltava Lapidus on selvästi kova jätkä, Miles vastaa huumoripuolesta ja outo tutkija Faraday yrittää parhaansa mukaan selittää saaren ominaisuuksista järkeenkäyvällä tavalla. Nämä kaikki tuovat hyviä elementtejä Lostiin ja pitävät sen tuoreena.
Kauden suurin shokki nähdään tottakai aivan lopussa, kun jo kolmannella kaudella nähdyn ruumisarkun sisältö vihdoin ja viimein paljastuu. Locken kuolema tuli faneilla järkytyksenä. Kohtaus kuvattiin kolmella eri tavalla: Sawyerin, Sayidin ja Locken ollessa arkussa. Tämä oli taistelua lopetuksen vuotamista vastaan.
Tässä vaiheessa kukaan ei arvannut, millaisia suunnitelmia tekijöillä oli Lockea näyttelevän Terry O'Quinnin varalle.
Viidennellä kaudella liikutaan ajassa. Alkukaudella saari hyppii ja pomppii ajan virrassa, joka saa saarelaiset kokemaan ja näkemään monia odottamattomia asioita. Loppujen lopuksi he päätyvät 70-luvulle, työskentelemään Dharmalle ja aiheuttamaan kauden finaalissa tapahtuvan jättionnettomuuden - sen samaisen, joka mainitaan kauden kaksi jaksossa kolme, legendaarisella "orientation"-videolla. Toisella puolella edellisellä kaudella saarelta pois päässeet suunnittelevat paluuta saarelle, Benin johdolla. Mutta miksi ihmeessä?
Aikamatkustus sai monet vihaamaan vitoskautta. Se tuntui joistakin liian repaleiselta ja merkityksettömältä; Dharmaa ei nähty erityisen tärkeänä osana. Kuitenkin tekijöiden aikomus oli alusta saakka valottaa miten Dharma-säätiö saarella toimi, ja tarina haluttiin kertoa päähenkilöiden silmin, joten aikamatkustus oli tähän looginen työkalu. Sen voidaan sanoa palvelleen tarinankerrontaa.
Jackin liki koko kauden kestävä munattomuus ja "hälläväliä"-asenne on hämmentävää seurattavaa. Vasta lopun tullen Feenix-lintu herää tuhkastaan ja johdattaa laumaansa eteenpäin.
Kauden finaalissa räjähtää pommi, kirjaimellisesti. Valkoinen ruutu täyttää television ja kuuluisa LOST-teksti pamahtaa näkyviin. Ja jokainen tahollaan miettii "mitä helvettiä tapahtui?".
Viimeinen tuotontokausi alkaa huikealla jaksoparilla. Heti startti saa haukkomaan henkeään, sillä siinä näytetään meren pohjaan uponnutta saarta. Onko tämä nyt se pahamaineinen reset jota kukaan ei halunnut? Tästä jokunen minuutti ja selviää, että saaren aikajana on yhä olemassa. Katsoja siis päätteli, että pommi repi Lost-maailman kahteen eri aikalinjaan: maailmaan, jossa lentokonettomuus on tapahtunut ja maailmaan, jossa sitä ei ole tapahtunut. Olisihan se pitänyt arvata, että kaikki ei ollut ihan niin yksinkertaista.
Moni olisi halunnut tietää lisää Jacobin ja "Man in Blackin" historiasta. Näiden historiaa käsitellyt jakso "
Across the Sea" oli kuitenkin ensimmäisen katsomisen perusteella sen verran heikko, että oli ehkä hyvä ettei aiheeseen tätä enempää kajottu. Sen sijaan Titus Welliver aikuisena MIB:inä oli erinomaisessa vedossa, ja olisi voinut vetää roolia alusta asti. Näin oikea Lockekin olisi vaikka voitu jättää henkiin.
Kun loppuminuuteilla Jackin isä, Christian, tepasteli esiin ja kertoi Jackille miten asiat "sideways"-maailmassa oikeasti ovat, oli se ihka ja aito WTF-hetki. Mieleen tulivat ensimmäisen kauden purgatory-veikkaukset. Yllättävän moni ymmärsi päätöksen niin, että mitään ei oikeasti tapahtunut, vaan kaikki, dharman tutkimusasemista savuhirviöön, oli vain kuolevan Jackin hourailua.
Tämä olisi ollut pahin ryöväys katsojia kohtaan kenties ikinä. Sen sijaan sideways-maailman paljastuminen kiirastuleksi näin viikkoja finaalin näkemisen jälkeen tuntuu hienolta ja sarjaan hyvin sopivalta ratkaisulta. Se lohduttaa, on kaunis ja luo toivoa. Sarjan loppuminuuteista jää onnellinen ja täyteläinen olo, vaikka moniin mysteereihin jäikin vastaus roikkumaan ilmaan.
Viimeinen tunti on täynnä viittauksia sarjan historiaan. Kun Desmond sanoo Jackille "olit oikeassa" ja Jack vastaa tähän "kerta se on ensimmäinenkin", naurahtaa väkisinkin. Tai kun Jack puolustaa Lockea ja kertoo tämän olleen oikeassa "lähes kaikesta".
Tekijät jättivät ison kasan vihjeitä, näistä katsojat saavat rakentaa itse tarinan siitä, mitä saarella tapahtui ennenkuin Oceanicin lento 815 tippui hiekkarannelle.
Kuudennen kauden DVD/Blu-Ray-setin ekstroissa on mainittu 15 minuutin epilogi, jossa nähdään Ben ja Hurley saaren vartijoina. Sen on sanottu vastaavan mm. ruokatoimituksien arvoitukseen.
Sen voi vielä katsoa, sitten Lost on kokonainen.
Näytä kirjoitukset
