Ilmestyy 11.06SMG2, Metroid: Other M ja Zelda Wii ansaitsevat kunnon aiheet pelaajalaudalla. Nyt avataan peli SMG 2 -aiheella, koska kyseinen peli ilmestyy näistä kolmesta suuresta ensimmäisenä.
Mutta, ilman menneisyyttä ei olisi nykyisyyttä. Päätin siis alustaa aiheen poimimalla mielestäni tärkeimmät Mario-tasoloikat ja kertomalla niistä hieman itselleni tärkeitä muistoja sekä pieniä huomioita. Wanhat Mariot ovat ajan kultaamia teoksia, joita voi vielä tänäkin päivänä pelata varsinkin kaverin kanssa vuorotellen läpi. Tärkein, eli pelituntuma, on edelleenkin terästä ja titaania.
Super Mario Bros. oli minulle, ja hyvin monelle muullekin, ensimmäinen pelaamani videopeli. NES saapui perheeseeni vuonna -88, jolloin 3-vuotiaan innokkuudella ohjasti putkimiestä kerta toisensa jälkeen noloihin kuolemiin. Pikkuhiljaa, isoveljen avustuksella, pystyin läpäisemään muutaman ensimmäisen kentän. Koopan ensimmäinen linna oli kuitenkin vielä siinä vaiheessa taidoilleni liikaa.
SMB 1 on ikoninen konsolipeli, jonka pääteema ja pikselimaisemat ovat miljoonien ja taas miljoonien ihmisten tunnistettavissa. Peli on huima palanen populaarikulttuuria, ja myydyin videopeli milloinkaan. 40 miljoonassa kappaleessa on toki laskettu mukaan konsolipakettien mukana myydyt Mariot, mutta luku on silti huima.
Kun peliä pelaa tänä päivänä, hämmentyy miten pelattava se edelleen on. Kuolemat eivät johdu epäreilusta kenttäsuunnittelusta tai liukkaista kontrolleista - mokailusta saakin syyttää vain omia nakkisormiaan. Peli tulisi pelata ainakin kerran vuodessa läpi, on se niin tärkeä palanen vielä kieltämättä melko lyhyttä pelihistoriaa.
Äärettömän haastava Japanilainen SMB2 jäi nousevan auringon maahan, ja sen tilalla länsimaihin julkaistiin nyt tarkasteltuna hieman omituinen Super Mario bros 2. Peli kiersi tiettyjä Mario 1:n esittelemiä sääntöjä ja toi valittavaksi peräti 4 hahmoa, joilla kuillakin oli omat erityisominaisuutensa. Huolimatta pelin erilaisuudesta ensimmäiseen osaan nähden, otin sen kuitenkin sydämellisesti vastaan ja siihen käytetyt pelitunnit olivat nekin kovaa luokkaa. Peli piti läpäistä kaikilla hahmoilla.
SMB2:n loppuvastukset (pinkki munia sylkevä dino, aurinkolaseja käyttävä rotta, ilmassa leijuva tulipallo) kutkuttivat mielikuvitustani siinä määrin, että käytin paljon aikaani pelihahmojen uusintaamiseen paperille. Piirsin, piirsin ja piirsin. Hahmoissa oli oltava jotakin äärimmäisen kiehtovaa.
Mario-pelien outolintu pitäisi pelata jossain vaiheessa uudestaan läpi. Viime kertaisesta läpäisystä onkin jo aikaa vuosia. Yksi asia vain pelottaa: muistatteko "avainten vartijat"? Omituiset, humanoidin kasvoiset ilmassa leijuva päät, jotka lähtivät jahtaamaan Mariota kun tämä haki alhaalta putkesta avaimen. Hyytävää kamaa.
SMB. 3 on pyhä. En vielä tänäkään päivänä tiedä, pidänkö enemmän Mario Worldista vai SMB 3:sta. Onko mahdollista rakastaa kumpaakin yhtä paljon? Jokatapauksessa, peli on tolkuttoman makea tasoloikka, jota jaksaa varsinkin kaksinpelinä pelata ongelmitta vielä nykyäänkin - vaikka jokainen salaisuus olisikin tongittu esiin. Kentät ovat nautittavan lyhyitä rypistyksiä, jotka taitava pelaaja pinkoo juoksunappi pohjassa läpi. Pelaamisesta tulee tällöin vaistojen varassa taiturointia, joka nappiin mennessään palkitsee loistavalla tavalla.
Pelissä riitti nähtävää ja koettavaa, välitunneilla sen salaisuuksista liikkua monia perättömiä huhuja. Oli joukossa tottakin: esimerkiksi kolikkolaiva, johon en uskonut ennenkuin omin silmin pääsin sen kokemaan.
Mario pääsi SMB3:ssa toikkaroimaan ensimmäistä kertaa ns. maailmankartalla. Mikään kovin massiivinen se ei ole, mutta toisaalta sisältää tukun makeita salaisuuksia, jotka voi löytää vasaroimalla oikeita kiviä. Palkintona pelaaja pääsi usein sienitaloihin, joista hyvässä lykyssä saattoi löytää harvinaisen esineen. Esineistä päästäänkin pukuihin, jotka ovat ehdottomasti SMB 3:n suola! Sammakkopuvulla Mario teki vedessä temppuja, joita olisi mahdoton ilman pukua suorittaa. Tanooki-Mario taas kykeni muuttamaan pariksi sekunniksi patsaaksi, jonka läpi viholliset kävelivät Mariota vahingoittamatta. Harvinaisella vasaraveljes-puvulla putkimiehemme sai kyvyn viskoa vasaroita vihollisten naamaan. Puvut toivat valtavasti hauskuutta peliin. Ne olivat sopivan harvinaisia, jonka takia puvun käyttäminen tuntui speciaalilta. Niitä ei jaettu pelaajalle liikaa.
Mitäpä tässä voi enää sanoa? Huima klassikko.
Kun Mario-sarja siirtyi tehokkaammalle alustalle, se näkyi monella tavalla. Maailmat olivat värikkäämpiä ja kookkaampia, musiikki parempaa ja pelissä oli rutkasti enemmän salaisuuksia löydettäväksi. Super Mario Worldin SE juttu oli kuitenkin Yoshi-lohikäärme, jonka selässä Mario saattoi ratsastaa läpi sienivaltakunnan. Myöhemmässä vaiheessa peliä oli mahdollista löytää erivärisiä Yosheja, joilla kullakin oli oma pieni erityisominaisuutensa.
96. Kaikkihan tuon luvun tietävät: niin montaa kenttää pelissä on ja tuo luku on mahdollista saa lukemaan pelin tiedostonhallintaan. Luulin kuitenkin pitkään, että se tarkoitti prosentteja ja että minulta puuttuisi vielä niitä neljä pelin täydellisestä läpäisystä. Olin kuitenkin jo saanut kaikki kentät auki...! No, hauskaa pelaaminen oli silti vaikka uutta löydettävää ei enää eteen tullutkaan.
Mario Worldin pelimaailman rakenne on mahtava: keltaiselle merkityt kentät ovat yksinkertaisia, vain yhden "maalin" sisältäviä ratoja. Punaisella merkityt taas sisälsivät kaksi erilaista maalia, joista monet olivat erittäin kinkkisiä löytää. Pirullisimpia olivat haamutalojen kätketyt loput.
SMW ja SMB3 ovat omalla listallani niin tasaväkisiä, etten nostaa kumpaakaan toisensa yli. Kolmosessa on huimia pukuja, kun taas SMW:n valtti on valloittava Yoshi. Pelattavuushan molemmissa on huippuluokkaa eikä ratasuunnittelu petä missään vaiheessa. Oikeastaan Mario Worldissa kenttädesign yltyy huikeuksiin salaisissa special-maailmoissa, joiden vaikeusasteessa ei pihistelty.
Mario Worldin keskusmaailma ja sen kentät huokuvat tunnelmaa. Sen värikkäisiin maisemiin on suoranainen ilo palata - on kuin morjestaisi vanhaa tuttua kadulla ja vaihtaisi kuulumiset.
Super Mario 64 on kohta 15 vuotta vanha peli. Uskomatonta. 3D-pelien suunnannäyttäjä on yhä mukava pelata, vaikka paras terä pelin visuaalisuudesta onkin jo aikaa sitten karissut pois. Uskon silti, että nostalgian voimaa ei tarvita, jotta pelistä voisi nauttia vuonna 2010. Monet sen tehtävistä ovat äärimmäisen hyvin suunniteltuja ja kenttien monipuolisuus pitää kiinnostusta hyvin yllä. Jos kyllästyy vaikean laava-kentän viimeiseen tähteen, voikin mennä metsästämään puuttuvia tähtiä lumikentän maisemiin. Ja sen jälkeen vaikkapa kuuntelemaan vesimaailman rauhoittavaa ja unenomaista musiikkia.
Olin aikoinaan pässi, ja jätin SM64:n julkaisussa vaille huomiota. F1 World Grand Prix kiinnosti enemmän. Olin myös sitä mieltä, että 3D ei sovi Mario-peleihin. Kuinka väärässä olinkaan. Eräänä tylsänä iltana päätin vihdoin kokeilla peliä - ja huomasin siltä istumalta keränneeni tähtiä monta kymmentä!
Peli kasvoi, kasvoi ja kasvoi. Vaikeimmat tähdet ja radat (Tick Tock clock & Rainbow road) aiheuttivat harmaita hiuksia. Peli tuntui silti reilulta, ja etenemistä tapahtui vaikeimmissakin tehtävissä yleensä jonkin verran. Tuntikausien kamppailujen jälkeen ansaittu tähtönen palkitsi huikealla tavalla; sen eteen tunsi todellakin tehneensä töitä. Palkinto 120 saatuaan ei ollut paras mahdollinen, ja herätti lähinnä närää: miksi näyttää Yoshia, jos sitä ei saa käyttää?
SM64:n esittelemät asiat elävät monissa 3D-peleissä nykyäänkin. Omalle sarjalleen se oli myös äärimmäisen tärkeitä määrityksiä tehnyt peli. Jonkinlainen kaksinpeli olisi muuten ollut kiva, että kaverin kanssa olisi saanut vaikkapa Luigi-hahmon kanssa koluta tähtitehtäviä vuoron perään. Yhtäaikaista co-oppia en sentään odottanut, mutta hot seat -moninpelikivakin olisi saanut hymyn huulille.
"Odotin tätä kuin kuuta nousevaa" olisi rikollista vähättelyä. Ostettuani GameCuben heti julkaisupäivänä ja pelattuani Luigi's Mansionin ja Star Wars: Rogue Squadron 2:n läpi ties kuinka monta kertaa, yltyi odotus uutta Mario-tasoloikkaa kohtaan lähes sietämättömiin mittoihin. Jokainen uusi ruutukuva ja hype-ennakon tiedonmurunen tuntui tekevän odotuksen entistä vaikeammaksi. Jostain syystä, en kuitenkaan missään vaiheessa pelännyt pettyväni peliin.
Ei se kyllä pettänytkään. Syksyllä 2002 Sunshine vihdoinkin saapui kaupan hyllyille, ja sen sieltä nappasin heti julkaisupäivänä Espoon vierailun aikana. Se oli juuri niin huikea peli kuin olin mielessäni kuvitellutkin. Mahtavinta oli Ricco Harbor -kenttä, jonka huipulta avautuva näköala alas kirkkaaseen meriveteen oli kahdeksan vuotta sitten käsittämätön näky. Mario Sunshinen vesiefektit näyttävät vielä nykyäänkin hyviltä, kuvitelkaa minkä näköisiä ne olivat vuonna 2002...
Sinisten kolikoiden jahtaaminen aiheutta pientä närää, mutta toisaalta Fluddittomat kentät paikkasivat paljon. Huikean haastavat pomppuradat olivat melkeinpä pelin parasta antia. Harmi, että moni pelin tähdistä tuntui vähän halvalta ja nopeasti tehdyltä, varsinkin edeltäjäänsä verrattuna. Kenttiäkin oli paljon vähemmän eikä niiden teemoissa ollut samanlaista vaihtelua kuin Super Mario 64:ssä, kaikki kun sijoittuivat Delfino-saaren paratiisimaisiin maisemiin.
SMS on silti monella tapaa minulle hyvin rakas peli. Se palautti Yoshin, sisälsi paljon hauskoja tehtäviä, sen ohjattavuus itse kontrolloitavine kameroineen oli erinomainen. Fludd mahdollisti luovia ratkaisuja pelimekaniikassa: monesti kentät kykeni pelaamaan sekä vaikealla että helpolla tavalla läpi.
Kun Mario Galaxy oli omalta osaltani läpi pelattu, hehkutin sen olevan paras pelaamani videopeli milloinkaan. En kadu kyseisiä sanoja.
Ratojen mielikuvituksellisuus ja mahtava, orkesterin kanssa soitettu soundtrack saavat pelin heräämään henkiin tavalla, josta Wiin 3rd party -kehittäjät näkevät vain päiväunia. Pelin moottori on huikeaa katsottavaa. Pelin tyylin takia Nintendoa ei oltu enää pakotettu sitomaan kenttiä saman tyylisuunnan alle, joten EAD:n pojat saivat antaa mielikuvitukselleen täyden vallan. Lopputulos synnytti niin kutkuttavia kenttiä, että suurin osa Mario Sunshinen kuvastosta tuntuikin äkkiä kovin tylsältä ja mielikuvituksettomalta.
Pelattavuudessa ei onneksi oltu lähdetty kikkailemaan Wiin tunnistussensoreilla liikaa, vaan kontrollit luottivat pääasiassa hyviin ratkaisuihin. Peli olisi tuntunut hyvältä varmasti Gamecuben ohjaimen tapaisellakin ratkaisulla, mutta SMG todisti, että Wiinkin kapulalla oli mahdollista pelata tasoloikkaa kuin vettä vain.
Muuten, palkinto kaikkien tähtien keräämisestä oli nyt viimein kohdillaan: Super Luigi Galaxy oli todellinen kädenojennus fanien suuntaan. Pelimekaniikkaakin muuttui siinä sivussa paljon, sillä vihreänuttuista kaveria oli paljon liukkaampi hallita. Se oli siis aivan uusi haaste.
Niin, uusi peli on tulossa kesäkuun puolivälissä. Herreguud! Niinkö pian? Enää siis 1,5 kuukautta ja pääsemme pelaamaan uutta Mario-tasoloikkaa.
Hirveästi asioita en pelistä vielä tiedä. Toki se se, että Yoshi tekee paluun, on ollut tiedossa jo pidemmän aikaa. Ja se, että ilmeisesti osa kentistä on tuttuja edellisestä pelistä. Pari traileria kuitenkin riitti vakuuttamaan, että tulossa on toinen osa puhdasta parhautta. Sama kutkuttava mielikuvituksellisuus ja elämyksellisyys näyttäisi trailereiden perusteella olevan läsnä myös toisessa osassa.
On hyvä, että Nintendo ei ole mehustellut peliä videoidessa ja ruutukuvissa puhki. Jotain jää yllättäväksi ja itse koettavaksi, kun pelin saa omiin kätösiin ja wii-konsolin sisään pyörimään. Mitäköhän tällä kertaa kaikkien tähtien keräämisestä seuraa? Itse en laittaisi toista Luigi-seikkailua pahitteeksi.
Jännittää myös, kierrättääkö SMG2 samaan tapaan tiettyjä klassisia Mario-melodioita kuin mitä ykkösosa teki. Silloin aikoinaan SMB3:n musiikkien pärähtäessä ilmoille fiilis oli kattohirsien tasolla.
Näytä kirjoitukset
Tokihan täytyy muistaa, että harva omaa lastaan rumana pitää, mutta itse jaksan uskoa pelin olevan omaan makuuni erinomainen.