Saakos Epi kameraa mukaa tällä kertaa? Jos ei, niin pystyn ehkä sellaisen tuomaan. Tajusin näet juuri, että meiltäkin on tuollainen jo useamman vuotta löytynyt, ja nähtävästi siitä saa FireWiren avulla materiaalit koneelle siirrettyä. Pitänee tosin kuvanlaatu ensin testata, jos päädyn tuon mukaan tuomaan.
Nyt näyttää siltä etten saakaan kameraa käyttööni. Miten on, onnistuuko Lanttu sinulta tallennuskojeen tuominen? Pari kasettia löytyisi omasta takaa. Voisin tosiaan sitten finngamerin luona ottaa matskut koneelle talteen.
Ratchet and Clank: tools of destruction on kerrassaan erinomainen peli. Jatkuvasti uutta pelaajan eteen heittävä räiskintäseikkailu sai pahoilleen siitä, etten ole tutustunut millään tavoin sarjan aiempiin osiin. Jos ne ovat lähellekään niin mainioita kuin tämä osa, niin menetys on suuri jos ne täysin missaan.
Aloitetaan kehuista suurimmasta, eli audiovisuaalisesta toteutuksesta. Se on luokkaa käsittämättömän hieno. Supersulava animointi herättää pixar-henkisen maailman eloon, ja pelaajan ihasteltavaksi tarjotaan jatkuvasti käsittämättömän makean näköistä maisemaa. Kun luo silmäyksen futuristiseen kaupunkiin ja huomaa taivaalla lentelevät leijuautot ja kymmenet vastaavat yksityiskohdat, huomaa miten paljon ympäristöihin on nähty vaivaa. Osaa kentistä vaivaa ajoittain pieni kliinisyys, mutta ongelma ei ole iso ja lähinnä pelin ulkoasun suhteen ainoa asia mistä vähän voi nipottaa.
3D-Marioiden haastajaksi tästä ei ole, sillä vain aniharvoin päästää tasoloikkimaan kunnolla. Peli painii muikeine aseineen ja erikoisesineineen tyystin muussa sarjassa. Mario Galaxyn tietynlaista puhdasta elegenssia ei samoissa määrin löydy, mutta viihdyttävyyasteikossa mennäänkin ohi. Toinen toistaan tulivoimaisemmat aseet avautuvat vähitellen pelaajan käyttöön ja loppupuolella peliä saa jo toden teolla räimiä pysyäkseen hengissä.
Oiva huumori värittää juonta. Kerrankin kotimaista ääninäyttelyä kuuntelee pelissä ilokseen, sillä dubbaus lähes vetää vertoja oikeille piirretyille. Meininki on sopivan kevyttä ja pelin henkeen muutenkin erittäin hyvin sopivaa. Lempihahmoksi nousi vihreässä puvussa mukamas sankaroiva kapteeni Qwark, jolle on kirjoitettu monen monta hauskaa repliikkiä seikkailun varrelle.
Peruspelimekaniikka on enimmäkseen erittäin hyvässä kunnossa, ja seikkailun sekä räiskinnän yhdistelmää jaksaa pelata isommissakin sessioissa. Ärsyynnyin ainoastaan melko harvakseltaan esiintyvissä minipeleissä. Vaikka eivät niin vaikeita olleetkaan, niin mielestäni lentopeli ja hakkerointipeli olisi voitu jättää kokonaan tästä pois. Ei varsinkaan avaruuslentelyn toteutus heikkoa ole, mutta aina moisen kentän kohdalla silti toivoin että se loppuisi mahdollisimman nopeasti ja pääsisi takaisin pääpelimuodon ääreen.
Erillisiä vaikeustasoja ei ole, mistä diggaan aina. Vaikeusaste on vähän helppoon päin kallellaan, sillä oma pelini eteni koko ajan sujuvasti eikä suuria takapakkeja tullut missään vaiheessa. Peli on reilu, ja tallentelee tilannetta tiheään.
Ysihän tälle on ensimmäisen läpipeluun perusteella lätkäistävä. Onko lisäosakin yhtä rautainen paketti?
Aloitin eilen aamupäivällä Unchartedin normalilla ja pelin läpäisyaste näytti sataa prosenttia aamuyöllä. Melkoinen vuoristorata. Kuin 10 tunnin seikkailuelokuva, jossa ainoastaan loppu aiheuttaa nurinoita. Kyllä, pimeissä onkaloissa ryömiminen epäinhimilliset öklöt epämiellyttävänä seurana ei ollut yhtään mieleeni. Ilman niitä Uncharted olisi saanut minulta ehkäpä täyden kympin, nyt se joutuu tyytymään kasipuokkiin, mikä ei sekään ole huonosti.
Ollaan nyt täysin rehellisiä ja sanotaan ettei Uncharted olisi puoliksikaan niin viehättävä peli jos se ei olisi visuaalisesti niin älyttömän fiini. Leukojapudottavia ja tunnelmallisia viidekkomaisemia tarjoillaan pelaajan silmämunien syötäväksi hirmuisella vyörytyksellä. Pimeissä luolissa hetken kömmittyään suorastaan lämmittää kivuta takaisin maan pinnalle vihreydestä nauttimaan. Putki on julman kapea, mutta eipä Uncharted muuta yritäkään olla kuin viihdyttävä, komea ja hiottu putkiräiskintäseikkailu.
Pleikkapadin tatti ei edellenkään taivu tarkkaan tähtäilyyn, mutta ainakin normal-tasolla anteeksi annetaan riittävästi jotta tästä ei tulisi ongelmaa. Tippuu niitä pääosumiakin kunhan kömpii asetuksien uumeniin ja ruksaa herkkyysnapikat osoittamaan mieluisaan kohtaan.
Unchartedin viihdearvo on kovaa luokkaa, ja se on PS3-pelien kirkkainta kärkeä. Jaksaako sen pariin palata ahkeraan? Ei välttämättä, mutta kokemuksena sen läpipeluu on maireine maisemineen ja hyvin tasapainotettuine toimintaosuuksineen melkeinpä juhlaa. Juoni pitää kiinnostuksen yllä läpipeluun ajan, eikä toimintapelin osalta muuta osaakaan odottaa. Juon ei tietenkään ole syy läpäistä unchartedia, vaan se kokonaisuus toimii niin hyvin.
Seuraavaksi missattujen PS3-pelien kasasta pelikonsoliin sujautan Ratchet and Clankin, suurin odotuksin.
Restleri kyllä muuten kiinnostaisi, mutta pellepaini aiheena ei miellytä. Kai tuossa vielä väitetään että tappelevat oikeasti?
Kannattaa ehkä jättää väliin, jos asenne on tuollainen. Ja ei, juuri tuossa ei väitetä, että ne tappelisi oikeasti. Esimerkiksi WWE:n pomo Vince McMahon Jr. oli aikaisemmin vähän näreissään, että tämä elokuva tappaa showpainin "kayfabea".
Itsekin meinasin jättää Fight Clubin väliin aikoinaan kun luulin elokuvan olevan pelkkää hikisten miesten yhteenottoa hämyisissä kellareissa.
Wrestler on vielä näkemättä. Todennäköisesti tulee tsekattua BD:ltä.
Sony KDF-50E2000 sai tästä taloudesta kenkää ja tilalle tuli huimat kahdeksan tuumaa pienempi LG 42LG3000. Se mikä koossa menetetään, saadaan takaisin tyylikkyydessä ja ohuudessa (tämä on minunkin mottoni, kröhöm kröhömmömmm).
Mutta millainen pässinpää menee näivittämään viiskytätuumaisen Sonynsä 42-tuumaiseen, joka ei ole edes plasma?
Totuus on, että taustaprojektion ajat ovat taaksejäänyttä aikaa. Kymmenen vuotta sitten tuolla tekniikalla sai vielä parhaita tuumia hinta/laatu-suhdetta katsoen, mutta tänä päivänä isojen ohuiden paneelien valmistamisesta on tullut jo niin halpaa, ettei taustaprojisiolle ole enää suuren yleisön kysyntää. Tai näin ainakin televisiovalmistajat ovat päättäneet.
Yksi syy vaihtoon on myös KDF:n suoraan sanottuna surkea mustien värien toisto. Ei tuosta toosasta saa mustaa millään irti, harmaata se on parhaimmillaankin. Tai jos uhraa kaikki muut sävyt mustan alttarille, voi lopputulos olla jonkinlainen, siis pelkästään tummien sävyjen osalta. Muut kuvanlaadulliset jutut tuo uhraus vetääkin täysin vessanpöntöstä alas.
Toisekseen, taustaprojektion lamppu... Kyllähän se parhaimmillaan potkii 8000 tuntia, mutta huomattava himmentyminen kuvassa/sävyissä nähdään jo paljon ennen kuin tuo tuntimäärää komeilee mittarissa. Lopputuloksena se, että TV:n käyttäjä alkaa lopulta kelailemaan koska telkun viitsii käynnistää ja koska ei. Ihan mitään kymmenen minuutin katseluita varten niin ei kannata tehdä, sillä joka käynnistäminen syö lamppua.
Vaikka tuon tekstin perusteella voisi luulla KDF:n olevan paska, on se kaukana siitä: värikkäitä kohtauksia toistettaessa HD-materiaalilla se potkii kuin muuli. Mutta heti vajotaan syövereihin kun vähänkin tummempaa matskua pamahtaa ruudulle. On ollut silti ilo omistaa tälläinen projektio-televisio ja huomata tekniikan puutteet, vahvuudet ja ominaisuudet.
Ostin siis LG:n perusmallin paikkaamaan tv-pulaani, ja parin päivän testailujen perusteella voi olla tyytyväinen. Esimerkiksi mustan taso on MERKITTÄVÄSTI parempi kuin Sonyssä, vaikkei vedäkään puolet kalliimmillle LCD:eille tai sikahalvoille plasmoille vertoja (kyllä, luit oikein, niissä on niin hyvä musta, että jopa halvimmat pesevät lumella paljon kalliimpien LCD-veljiensä naamoja) Omaan asuntooni 42" on myöskin sopivamman kokoinen, eikä dominoi tilaa siinä määrin kuin kohlo-Sony. LG on muuten ottanut Samsungista oppia ja on edennyt design-puolella melkoisia harppauksia muutaman vuoden aikana; LG3000 näyttää ulkoisesti namulta ja loppuun asti mietityltä.
Se ei muuten ole Full HD. Hirmuisaa 1366 x 768:n mutanttiresoa kantaa hän. Siis sitä samaista, jota vielä jokin aika vannoin välttäväni kuin ruttoa konsanaan. FULLin puute ei ole niin järkyttävän kamalaa neljäkakkosessa, sillä esimerkiksi 2,5 metrin katseluetäisyydeltä 720p:n ja 1080p:n erottaminen sen kokoisesta tv:stä menee suurimmalla osalla veikkailuksi.
Sonyn omistin n. 1,5 vuotta. Eiköhän tällä LG:llä taas muutama vuosi pötkitä ja sen jälkeen taas katsotaan millä mallilla tv-markkinat ovat.
Kotimaiset leffat ovat minulle kuin punainen vaate, mutta kyllä pitää silti tunnustaa että Tyttö sinä olet tähti on yllättävän hyvä elokuva. Oli se sitten mustavalkoisen alkuasetelmansa vuoksi kuinka perinteinen tahansa.
Dome Karukoski on onnistunut esikoisohjauksessaan välttämään suuren nipun Aleksi Mäkeläisyyksiä, ja jo yksistään se nostaa elokuvan arvoa silmissäni. Ehkä leffa on kevyt, mutta samalla myös kaukana kotimaisten elokuvien perisynkkyydestä ja masentavuudesta.
Dialogi on varsin hyvää, eikä myötähäpeän tunteita yllätyksekseni esiintynyt. Voisin kuvitella, että kyseiset hahmot kyseisissä elämäntilanteissa puhuisivat juuri elokuvan esittämällä tavalla. Aitoa meiningiä ilman turhaa koristelua, pääasiassa.
Yksi suurimpia syitä miksi kotimaiset filmit eivät nappaa, on ettei niistä useinkaan löydy kovinkaan miellyttäviä hahmoja. Viinaanmeneviin ja vaimoja hakkaaviin kusipäihin on vaikea samaistua! Tässä kohtaa Tyttö sinä olet tähti suorastaan loistaa: pääosakaksikko pelaa hyvin yhteen, ja keskinäinen kemia välittyy ruudun toisellekin puolen. Katsoja on molempien puolella. Kahta räyhäävää hopparikaverusta käytetään elokuvassa ehkä hieman liikaa, sillä moinen vittuiluhuumori ei omalla kohdallani jaksa kantaa kovin pitkälle.
Genre: Racing (Formula 1) Kehittäjä: Codemasters Ilmestyy Suomessa: 24.09.2010 Pelaajia 1-12 (verkkopeli, ei jaetun ruudun mahdollisuutta) Kotisivu:http://www.formula1-game.com/it_IT/index.php Ohjekirja:Klikkaa!
F1-pelihistoriani juontaa juurensa aina vuoteen 1996, jolloin 11-vuotiaan täriseviin käsiin ojennettiin Bizarre Creationsin jo klassikoksi muodostunut Formula One. Moista simulaatiomaisuutta ja lajin mallintamisen tarkkuutta oltiin nähty konsoleilla harvoin, ja nopeasti peli teki kauppansa lajin faneille. Täyspitkät kilpailut, varikkokäynnit, aidot kuljettajat sekä tallit vetivät pelin ääreen kerta toisensa jälkeen.
Vaikka Bizarren ensimmäisen yritys F1-pelien saralla olikin aikaansa nähden mainio, oli sen eeppiseksi nykypäivänä mielletty seuraaja, Formula one 97, vielä moninverroin sitä parempi. Kaikkea pientä oli viilattu niin täydelliseksi kuin mahdollista. Peli pysyi vuosia konsolien F1-merkkipaaluna, ja meni merkillisen kauan että sen yli pystyttiin kävelemään. F1 97 oli monin tavoin aikaansa edellä.
Ysiseiskan jälkeen Bizarre Creations heitti hanskat naulaan formuloiden suhteen, ja tilalle pestattiin täysin käsi studio, joka päätti suuressa viisaudessaan heittää 97:n lähdekoodin roskiin ja lähteä keksimään pyörää uudestaan. Tuloksena täysi katastrofi, peli nimeltään Formula 1 98, joka on yksi suurimpia pelipettymyksiäni. Paperilla ketkut saivat kuulostamaan sen niin hyvältä. Viimeinen niitti oli, kun hehkutettu kotimainen lokalisointi Kyllösineen osoittautui monotonisuuden riemujuhlaksi, todelliseksi "hän ajaa seinään, voi voi" kommenttien farssiksi. Hrrr.
Sonyn sössittyä siirtyi F1-valtikka hetkeksi Nintendo 64:n haltuun peleillä F1 World Grand Prix ja F1 World Grand Prix 2. Aiemmin hienon Pilotwingsin väsännyt Paradigm rutisti Nintendon koneesta niin paljon mehuja irti, että se sai kaikki muut N64:lle racing-pelejä julkaisseet näyttämään amatööreiltä. F1 WGP:t olivat nättejä, hyvillä pelattavuuksilla varustettuja puolisimuja, joissa oli koukkuna paljon kuorrutusta. Ensimmäistä kertaa konsoliformulassa pystyi nyt ottamaan osaa perjantain harjoituksiin ja sunnuntain lämmittelyihin ja näkemään sijoituksensa muihin verrattuna! Ja jopa ajamaan autonsa yhden pahan virheen seurauksena lunastuskuntoon. Myös pelattavuus tuntui huomattavasti haastavammalta kuin mitä se esimerkiksi oli Psygnosiksen peleissä: hallitut sladit ja läheltä piti tilanteet olivat kipakimmilla vaikeusasteilla arkipäivää.
Sony teki F1 98:n jälkeen ainoan kuviteltavissa olevan siirron ja heivasi vähin äänin Visual Sciencen ulos, sekä otti tilalle Studio Liverpoolin. Liike oli fiksu, sillä studio nosti Sonyn formulat jälleen laadun tielle heti ensimmäisellä nimikkeellään. F1 99 sisälsi mm. turva-auton ja varaslähdöt. Autojen liiallista kestävyyttä ja kuminauhatekoälyä kuitenkin kritisoitiin kovalla kädellä, ja niinpä parannettavaa seuraaviin osiin jäi.
Formula one 2001 oli hyppy uudelle alustalle. F1-fanit odottivat malttamattona millaisia parannuksia uusi sukupolvi toisi formulapeleihin. Lopputuloksena oli varsin haastava sekä mainio peli, jossa entistä tarkemmin simuloitiin autourheilun kuninkuusluokkaa. Samalla Studio Liverpoolia kuitenkin kritisoitiin siitä, että se ei tehnyt peleistään täysiverisiä simulaatioita. Sunnuntaipelaajille helposti sisäistettävät formulat kuitenkin kelpasivat.
Samaan aikaan EA:kin pääsi formulalisenssin makuun, mutta sen konsoleille julkaisemat versiot olivat melkoisen epäonnistuneita. Pelattavuus oli vielä Sonyn tuotoksiakin arcademaisempaa. Muutaman vuoden jälkeen EA sai tarpeekseen ja lisenssi lipsui yksinoikeudella Sonyn haltuun.
Studio Liverpool julkaisi monen monta versiota ennenkuin se ampui oikean napakympin, pelillä F1 06. Lämmittelykierroksen, pudotuspeliaika-ajon ja aiempaa raskaamman ajettavuuden sisältänyt peli oli F1 97:n jälkeen ensimmäinen konsoliformula, jota oli kauttaaltaan nautinto pelata. Simulaationa se ei kuitenkaan ollut vieläkään terävimmillään, mutta silti huomattavasti aidomman tuntuinen kuin Liverpoolin muutamat aikaisemmat versiot.
Studio Liverpoolin joutsenlaulu oli peli nimeltään formula one championship edition. PS3:lle ilmestynyt peli omaa komean grafiikan, ja F1 06:sta tutut jipot. Se on vain helkkaristi komeampi kuin PS2-versio. Ja sinällään erinomainen peli - myös haasteeltaan.
.....................
Codemastersin tulevasta Formulasta ei olla julkaistu yhden yhden ruutukuvaa saatika videota. Fanit painostavat sitä julkaisemaan realistisen pelin, eikä GRIDin tai DIRTin linjoilla kulkevaa rattoisaa arcaderälläilyä. Codies on rauhoitellut faneja foorumeillaan ja kertonut, että peliin tulee simulaatiolle ja arcadelle omat osuutensa, ja että ensimmäiseen vaihtoehtoon panostetaan kunnolla.
Jos joistakin osa-alueesta ei tarvitse olla huolissaan, niin ne ovat grafiikka ja vaurion mallinnus. Näissä asioissa Codemasters loistaa. GRID on upean näköinen peli, ja autot menevät mallikelpoisesti ruttuun. Tulossa on varmasti paras vaurionmallinnus mitä missään konsoliformulassa on nähty.
F1 2009 julkaistaan tod.näk loppukesästä, ja se löytää tiensä kaikille uusille konsoleille sekä PC:lle. Ensimmäisiä ruutukuvia odotellaan kuola valuen.
Ikaalisten kylpylä joskus 90-luvun alussa: siellä oli huone täynnä Segan MegaDrive-konsoleita, joissa pyörinyttä peliä saattoi vaihtaa ulkoista nappia painamalla. Yksi konsoli oli ajopeleistä hullaantuneiden keskuudessa ylitse muiden, sillä se sisälsi aikoinaan konsolien parhaan F1-pelin, Super Monaco GP II:n.
Peli on toki nykymittapuulla äärimmäisen rajoittunut ja ajofysiikoiltaan kankea, mutta aikoinaan sitä oli erittäin hauska pelata. Super Monaco GP II sisälsi kaikki kauden -91 radat ja täysimittaisen mestaruuskauden aika-ajoineen. Kuskeista vain Ayrton Senna oli tosimaailmasta tuttu, muut tallit ja kuskit olivat nimiväännöksiä oikeista. Lotus oli nimeltään Losel ja Jordan Joke, joten hieman huumoriakin olivat pelintekijät osanneet mukaan ujuttaa...
Radat sisältävät, rajoittuneesta 16-bittisestä tekniikasta huolimatta, tuttuja maamerkkejä ja rakennuksia. Ne ovat niin tarkkoja, että radat tunteva F1-fani voi toden totta tunnistaa ne niiden perusteella. Joillakin radoista oli olemassa jopa sateen mahdollisuus!
MegaDrivella pelin pahin kilpailija oli Domark F1, joka ei kuitenkaan onnistunut nousemaan niin suureen suosioon kuin Super Monaco GP 2. Omat muistot pelistä rajoittuvat lähinnä useisiin visiitteihin kotini lähellä sijainneeseen kylpylään, jossa peliä tuli pelattua joskus useitakin tunteja putkeen. En omistanut sitä koskaan kotiolosuhteissa. Se saa kuitenkin kunnian olla ensimmäinen pelaamani Formula 1 aiheinen videopeli ja yksi syy, miksi liekki tätä genreä kohtaan palaa vieläkin.
Pitääkin tehdä tuhmasti ja verestää tänään muistoja emulaattorin ääressä. Jos vaikka pelaisi sunnuntain ratoksi kokonaisen kauden läpi.
Muistan sen kun eilisen päivän: katsoin televisiosta Viton Vieras nimistä peliohjelmaa, jonka tulevia pelejä käsittelevä osio kiinnitti sillä kertaa huomioni poikkeuksellisella tavalla. Ruutuun pyörähti Formula One, Psygnosis-studion ensimmäinen yritys formulapelien saralla. Peli näytti ennakossa käsittämättömän komealta ja Vitokin kehui sen tyypilliseen tyyliinsä maasta taivaisiin. Ilmaisin vanhemmilleni, että minun oli aivan pakko saada tuo peli. Aivan pakko.
Ja niin minä sainkin, heti kun se kauppoihin ilmestyi. Kokemusta voisi verrata uskonnolliseen, sillä pelissä oli huikea kasa formulamaailmasta tuttuja elementtejä, jotka tuntuivat konsolipelaajasta tajunnanräjäyttäviltä. En meinannut pysyä housuissani kun tajusin, että pelissä saattoi ajaa täysimittaiset aika-ajot ja täysimittaisen kisan varikkokäynteineen niin halutessaan. Linkittämälläni youtube-videolla pyörivät valikot tutun musiikin kera palauttivat muistot kertaheitolla mieleen. Kyllä tätä pelattiin!
Pelissä oli äänessä ikoninen brittiselostaja Murray Walker, jonka "GO GO GO!" huudahdukset lähdössä jaksoivat ilahduttaa.
Formula One sisälsi myös linkkipelimahdollisuuden, eli kaksi pleikkaria oli mahdollista linkittää kahteen televisioon ja jos vielä pystyi haalimaan itselleen kaksi pelilevyä, pystyi kisaamaan toveriansa vastaan omalta ruudulta. Tällä mahdollisuudella hekumoitiin monesti, koska 10-vuotiaalle nassikalle se todellakin oli vain makoisaa päiväunta.
Peli tuntui silloin joskus vuonna -96 hyvin syvälliseltä simulaatiolta, vaikka toki PC-maailmassa oltiin jo tuolloin nähty melkoisen musertavia simuja. Formula One oli niihin verrattuna hyvinkin kevyt ajopeli. Mutta haittasiko se minua? Ei ollenkaan. Etu ja takasiipeä pystyi säätämään vain muutamaan asentoon ja eräillä radoilla kovempaa pääsi, kun hakkasi autoaan seinään niin kauan että etusiipi irtosi! Se teki nimittäin autosta yliohjaavan, joka tietysti on kaikkea muuta kuin realistista.
Yksi makeimmista asioista pelissä oli siinä esiintynyt TV-grafiikka-kuorrutus. Peliä pelatessaan pääsi näkemään samoja tietoja kuin telkusta oikeaa kisaa katsoessaan. Välillä ruudulla vilahti kuuden kärki, välillä näytettiin monta kierrosta kisaa oli jäljellä ja välillä kuka piti hallussaan kisan siihen mennessä nopeinta kierrosaikaa. Aika-ajoissa ero paalumieheen näytettiin jokaisella sektorilla niin ikään prikulleen oikealla tavalla. Pikkuasioita monen mielestä, mutta juuri ne merkitsevät F1-peleissä suunnattoman paljon.
Formula One on minulle yksi rakkaimmista peleistä. Toki sen eeppinen seuraaja F1 97 oli vielä parempi kokonaisuus ja vähän myöhemmin genren taso nousi selkeästi. Mutta kai tiedätte miltä ensirakkaus tuntuu? Super Monaco GP2 oli vain ihastumista, tämä ihan oikeaa rakkautta.
Mitä tulee ajopelisimulaatioihin, voidaan Grand Prix 2 luokitella pyhäksi. Se on peli, jota tippa silmässä muistellaan ja jota rakastava fanikunta pitää vielä tänäkin päivänä elossa modikulttuurilla.
GP2 julkaistiin vuonna -96 ja se sisälsi tuolloin jo pahasti vanhentuneet kauden 94 autot ja radat. Pian peliin alettiin kuitenkin julkaisemaan fanien toimesta kausipäivityksiä ja itsekin pelailin peliä pari vuotta niiden voimin. Säännöt ja ratalista toki pysyivät muuttumattomana, mutta itselleni tärkeämpää oli saada mukaan pyörimään ajan tasalla olleet autot ja kuljettajat.
Ensimmäistä kertaa pelistä kuulin, kun luin Pelit-lehden arvostelun, joka taisi olla Niko Nirvin väsäämä. Peli taisi saada 94 pistettä ja sen mukaiset kehut. Tuolloin playstation-konsolissani pyöri jo Formula One, mutta se ei siitä huolimatta saanut kiinnostustani laskemaan GP2:n suhteen. Halusin päästä testaamaan sitä, vaikka tiesin miten kyykkyyn se vetäisi jo pahasti vanhentuneen tietokoneeni.
GP2 olikin aikansa Crysis: sen ilmestyessä KUKAAN ei kyennyt pelaaman sitä SVGA-tilassa kaikki grafiikkakuorrutukset päällä. Itse jouduin tyytymään sulavan ruudunpäivityksen vuoksi rosoisella VGA-tilalla pelaamiseen, sillä suurtarkkuusmoodi sai pelin pyörimään koneella reilusti alta kymmenen ruudun, joka simulaatiopelissä tarkoittaa että murhia tapahtuu. Pelin viehätys ei kuitenkaan perustunut näyttävään ulkonäköön, vaan ehdottomaan aitouden tuntuun ja tunnelmaan: tekoälyautot kamppailivat hyvin pelaajaa vastaan, lippumiehet heiluttivat radan varrella lippujaan, nostori nappasi keskeyttäneet autot pois tieltä, kisan jälkeen saattoi ajaa jäähdyttelykierroksen ja juhlia voittoaan... Paljon, paljon herkullisia yksityiskohtia.
Pelattavuus oli hirmuisen hyvältä tuntuvaa, reilua mutta samalla niin ärsyttävän haasteellista. Peliä sai toki helpotettua vaikka miten paljon ajoavuilla, mutta itse kovana poikana kytkin kaikki pois paitsi automaattivaihdelaatikon. Kerran jos toisenkin pölläytin kolmeasataa rengasvalliin rajoja hakiessani ja näin kun autoni katkesi kahtia! GP2:ssa olikin aikaisekseen huima vahingonmallinnus. Mukana oli myös liuta teknisiä ongelmia, jotka saattoivat tulla kuvaan mukaan koska tahansa ja täysin randomisti.
Superoutoa oli, että pelissä ei ollut lainkaan mahdollista ajaa vesisateella. Epäilen tämän johtuvan siitä, että se olisi tuupannut laitteistovaatimukset luokasta "kova" luokkaan "mahdoton". GP3:ssa vesikelin puute korjattiin, ja komeasti korjattiinkin.
GP2:ssa oli taikaa, joka oli helppoa huomata vaikka pelasi peliä näppiksellä ja useimmat grafiikkakarkit pois päältä kytkettyinä. Sen reilu haaste ja hyvältä tuntunut ajomalli laittoi ajan lentämään. Tämä yhdistettynä fanien julkaisemiin kausipäivityksiin piti huolen, että peli pyöri koneessani kauan.
Jos GP2 on PC-miehille SE formulapeli, niin F1 97 toimittaa täsmälleen samaa virkaa konsolijäärille. Vuoden -97 syksyllä julkaistu peli käytti samaa pelimoottoria kuin Psygnosiksen aiempi Formula One, mutta kaikkea oli hiottu ja kiilloteltu. Simulaatioelementtejä löytyi entistä enemmän: F1 97 toi edeltäjäänsä verrattuna mm. täyden lippusysteemin, dynaamisen sään, ohjaamonäkymän ja tekniset ongelmat.
Pelattavuudesta oltiin napattu aimo annos pitoa pois, joten kanttarin päältä rajusti kaasuttaessa auto lähti lapasesta huomattavasti aiempaa herkemmin. Tämä korostui varsinkin vesisateen tullessa kuvaan mukaan. Silloin pelin ohjattavuus muuttui varsin liukkaaksi, mutta reilulla tavalla sellaiseksi. Tämä vaikutti toki oikeaoppisesti myös tekoälyautoihin. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys nykyaikanakaan, sillä esimerkiksi PS3:n F1 Championship Editionissa vesisateen vaikutus tekoälyn ohjaamiin autoihin on vain muutama hassu sekunti, joka saa aikaan ärräpäiden lentelyn jos peliä pelaa vaikeimmilla tasoilla. Silloin pitkiä sadekisoja on melkein mahdotonta voittaa, vaikka ajaisi kuinka hyvin.
Lippusäännöt toivat järjestystä radalle eikä pelaaja voinut enää edeltäjän malliin tuuppia autoja tieltä pois ilman sanktiota. Epärehellisestä ajosta seurasi varoitus ja jos hämäräpuuhia vielä jatkoi, sai mustan lipun ja joutui keskeyttämään koko kilpailun. Harvinaisuutena mukana oli myös punainen lippu, joka johti harjoitusten/aika-ajon/kilpailun keskeyttämiseen. Tätä lippua nähtiin kuitenkin niin harvoin, että moni ei edes uskonut sen olemassaoloon! Omalle kohdalle se sattui ainakin kerran vapaiden harjoitusten aikana Montrealissa, kun mälläsin auton kolmea sataa seinään, siitä irtosi pyörä ja se jäi oletettavasti niin vaaralliseen paikkaan keskelle tietä, että punalipulle oli kuin olikin käyttöä. Hurjin tarina koskien punaista lippua on peräisin eräältä F1-foorumilta. Siellä eräs käyttäjä oli saanut Monacon lähdössä aikaan niin suuren kaaoksen, että punalippu nousi esiin heti ensimmäisien mutkien jälkeen. Kuinka ollakaan, peli ei kuitenkaan loppunut tähän vaan pelaaja tuotiin takaisin lähtöruudukkoon uusintalähtöön! Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin kenenkään saaneen pelissä aikaan uusintalähdön. Jos nyt oletetaan, että kyseinen tarina on totta.
Tekniset viat olivat superärsyttäviä, mutta oikea F1-fani hyväksyi toki ne mukisematta osaksi autourheilun kuninkuusluokkaa. Herkin hajoamaan oli McLaren, joka eräällä kaudella heitti savut ilmoille muistaakseni seitsemän kertaa! Taistele siinä sitten mestaruudesta. Vikoja oli kahta sorttia: kisan välittömästi poikki laittavaa ja toisenlaista, jossa auton moottori savusi ja jonka saattoi korjata piipahtamalla varikolla. Jos tätä ei tehnyt noin kolmen kierroksen aikana, moottori sanoi kaput ja kisa päättyi siihen. Jännäksi homma meni, kun kierroksia maaliin oli tuo kolme ja moottori alkoi savuttamaan. Silloin piti päättää pelaako upporikasta ja rutiköyhää vai tuleeko varikolle ja nappaa muutaman pisteen. Joskus moottori sanoi näissä tilanteissa työsopimuksensa irti vain muutamaa mutkaa ennen maalia... Ja se harmitti vietävän paljon!
Dynaaminen sää oli yllättävän hienosti toteuttu, ottaen huomioon pelin julkaisuvuoden. Minkäänlaista sääennustetta ennen kisaa ei muistaakseni näytetty, vaan pelaajan tuli selostajan sanomisista ja taivaasta päätellä mitä tapahtuu. Säämuutokset olivat onneksi hyvin visuaalisia ja pelaaja näki jo kauan ennen sadekuuroa tummien pilvien kasaantuvan taivaanrantaan. Joskus sade jäi vain parin kierroksen mittaiseksi kuuroksi, kun taas silloin tällöin siitä kehittyi todellinen myrsky ukkosineen! Veden kanssa ei läträtty kausimoodissa liikaa, vaan kauden aikana sateisia kilpailuja ajettiin yleensä enintään noin viisi.
Halvalla Mad Catzin ratillani pelasin tätä onnellisena yli kaksi vuotta - kunnes Nintendo 64:n F1 World Grand Prix ja F1 99 tulivat hämmentämään soppaa. F1 97:ää edelsi lähes hysteerinen odotus. Se palkittiin, kun peli haettiin postista, laitoin sen Pleikkarin sisään ja valitsin ensimmäiseen kisaani kuljettajaksi suosikkini Michael Schumacherin Ferrarin. Ensimmäisen kierroksen Melbournessa ajettuani hymyilin kuin hangonkeksi; tämähän on aivan mahtava!
Elettiin vuotta 98. Sony menetti F1-valtikan Nintendolle, kun F1 98 osoittautui karmaisevaksi pettymykseksi ja samalla Paradigm löi pöytään N64-yksinoikeuden, pelin nimeltään F1 World Grand Prix. Se oli siihen mennessä ylivoimaisesti nätein Nintendo 64:llä pyörinyt racing-peli, vaikka se kieltämättä kärsikin melko pahoista ruudunpäivitysongelmista. Peli oli kuitenkin F1-faneille sen verran vetovoimainen paketti, ettei moinen seikka häirinnyt liian paljon.
F1 WGP jäljitteli kautta -97. Tässä kohtaa sana "jäljitteli" todella on oikeutettu, sillä peli pyrki toisintamaan ennenäkemättömän tarkasti tuon ihanaisen jännittävän kauden, joka huipentui Espanja Jereziin Villeneuven ja Schumin mestaruustaistoon. Miten tämä ilmeni pelissä? Parillakin eri tavalla: kun aloitti uuden kauden, sai halutessaan päälle "97 events" nimisen toiminnon, jonka jälkeen kisojen lopputulokset, keskeytykset ja kaikki muukin oli pyritty tekemään samalla tavalla kuin oikeastikin kaudella 97. Esimerkiksi Australian avauskisassa Villeneuve keskeytti ensimmäisessä mutkassa.
Toinen tapa kokea mennyt kausi oli uudenlainen "challenge-mode". Se sisälsi erilaisia pieniä haasteita, jotka oli koottu kauden -97 tapahtumista. Pelaaja laitettiin esimerkiksi pitämään huolta moottorista tietyn kierrosmäärän ajan, ohittamaan tietty määrä autoja määrätystä ajassa ja niin edelleen. Jokainen näistä skenaarioista pohjasi kuitenkin tosielämään, joka F1-fanista tuntui tietenkin erittäin hienolta.
F1 WGP sisälsi ensimmäistä kertaa konsoleilla täysimittaiset kisaviikonloput: kaikki harjoitukset, aika-ajo, vielä silloin ajettu sunnuntain warm up ja tietenkin itse kilpailu löytyivät. Sonyn formuloissa esimerkiksi harjoituksia ajattaessa ei radalla ollut koskaan muita autoja eikä omaa sijoitustaan suhteessa muihin nähnyt. F1 World Grand Prixissä kaikki oli toisin, ja omaa vauhtiaan tekoälyautoihin pystyi vertailemaan jo perjantaiaamun harjoituksista lähtien.
Ajettavuus erosi vaikkapa F1 97:stä selvästi. Se oli myös enemmän sidottu vaikeustasoihin: helpoimmalla auto ei juuri luistellut, mutta expert-tasolla mutkista ei voinut ampautua liikkeelle huolimattomasti, tai auto lähti sladiin. Vahingonmallinnuskin oli oivallinen, sillä autot eivät olleet liimattu kiinni asvalttiin ja formulan sai lunastuskuntoon jo yhdestä riittävän pahasta tällistä.
Oli pelillä toki ongelmiakin. Tekoäly antoi kovaa haastetta, mutta se kärsi putkinäöstä eikä aina ajanut samojen fysiikan lakien mukaan kuin pelaaja. Sadekelikin oli lähinnä vain visuaalinen haitta, eikä vaikuttanut auton pitoon kovin paljoa. Myös jo mainittu alhainen ruudunpäivitys oli peliltä pisteitä syönyt asia.
Pelille julkaistiin vuotta myöhemmin yksi jatko-osa. Se ei tuonut mukanaan juurikaan muuta uutta kuin päivitetyt tallit ja kuljettajat. Teknisesti peli oli hieman hiotumpi, kiitos N64:n expansion pak -lisämuistin, jonka ansiosta ruutu päivittyi aiempaa sulavammin.
Jep, RE5 ja KZ2 ovat meikällekin varmasti ne tämän kevään pelit, jotka viimeinkin antavat pitkästä aikaa PS3:lleni jotakin muutakin rouskutettavaa kuin Blu-Rayt.
Ja tod.näköisesti saan mukaan myös sellaisen laitteen, joka tallentaa erilliselle rullalle jonkin tapahtuman muistiin, niin että sitä voi katsella jälkikäteenkin. Tämä laite.. Öh, miksi selitän asian niinkuin olisin keskiajalla?
Tuoppa Tex-Mex se nauha sitten, ehkä me täytetään se saman tien uudella matskulla! Ja jos hoidetaan taas niin, että paikan päällä imaisen matskut kovolle, niin saat viedä nauhat mukanasi, ja tehdä sitten oman versiosi koosteesta.
Kaikki varmaan tietävät, että demohan tästä napsahtaa pleikka storeen tänä iltana. KZ2 saattaa olla tekniseltä kantilta parasta mitä PS3:lla ollaan nähty, joten kivahan se omaltakin töllöltä on katsoa miten hienolta demo-versio näyttää - ja kuulostaa. Demossahan ei kai ole mahdollisuutta verkkopeliin?
Killzone 1:n pelaaminen jäi itselläni vain demo-version tasolle, enkä ehtinyt Halon tahkoamisilta pelata sitä sen ihmeemmin. Ilmeisesti kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään mestariteos?
Ollaan nyt rehellisiä ja sanotaan että moninpelihän se tässä kiinnostaa. En ole kylläkään sitten Halo 2:n enää jaksanut innostua mistään verkossa pelattavasta shooterista. Videoiden perusteella tämä kuitenkin voi olla siihen tarkoitukseen jopa pätevä.
Vaikka peli varmasti on teknisesti äärimmäisen hiottu, on sen visuaalisuudessa jotakin minua epämiellyttävää. Se on, nykymuodikkaasti, liian tummasävytteinen ja harmaa. Lisäksi ajoneuvot, viholliset ja hahmot yleensäkin näyttävät silmääni kovin persoonattomilta ja latteilta. Ei vaan nappaa.
Pelit napsaisi 82 pistettä yksinpelille ja Suomen pleikka-poijaat nousivat barrikaadeille.
Vihdoista viimein sain katsotuksi viime vuoden kehutuimpiin kuuluneen There will be bloodin.
Elokuva on sellaista Daniel Day-Lewisin näyttelijäkoulua että heikompaa hirvittää. Monen mielestä mies lipsuu jopa ylinäyttelyn puolelle varsinkin lopussa, mutta mielestäni se on vain tottumiskysymys. Vastaavanlaista omistautumista roolilleen nimittäin nähdään äärimmäisen harvoin. Kokonaisen vuoden rooliaan varten valmistautunut Daniel yksinkertaisesti tekee ihan helvetin hyvän roolityön.
Elokuva on monella tapaa kylmä, dokumentaarinen. Se korostuu etenkin henkilöissä, jotka ovat kaukana mahdollisimman pidettävistä ja miellyttävistä ihmisistä. Itseasiassa elokuvasta on hankalaa löytää samaistumismalleja, ellei ole jollain tapaa vääristynyt persoona. Mutta tekeekö tämä sitten elokuvalle suurtakin hallaa? Ei mielestäni, sillä sen muut vahvuudet vain painavat vaakakupissa niin paljon kylmyyttä enemmän.
Aina huuliharppukostajamaisesta alusta jopa Paholaisen asianajajan raivokkuutta lähentelevään loppuun asti There will be blood pitää koko 2,5 tuntisen kestonsa katsojansa koukussaan. Kerronta on lähes virheetöntä, vaikka juoni itsessään ei merkittäviä käänteitä tarjoakaan.
Oikea HDR-kuva koostuu useista eri valotuksilla otetuista kuvista, jotka yhteen liitettynä muodostavat otokseen tavallista suuremman kontrastin ja kirkkaammat värit.
Kuvatessa usein on ongelmana se, että ei saa koko kuva-alueesta kaikkea irti johtuen kameroiden luonnollisista rajoituksista. HDR-tekniikalla näitä rajoituksia voidaan kiertää, ja saada esimerkiksi maisemakuvaan rikkaan värinen maasto ja taivas.
Kaikki eivät tästä tekniikasta kuitenkaan riemastu. Kuviin tulee tiettyä tietokonepelimäisyyttä jos ei ole varovainen. Oikein käytettynä se on kuitenkin mainio tekniikka luoda pysäyttävän nättejä ja suurikontrastisia valokuvia.
Ja on kyllä tiongilla tosiaan todella komeita kuvia!
The Tonight Show with Conan O´Brien tulee näkymään subilla.
Siis oikeesti!? Tätä on vahvistusta olen kuolannut kuin pahasisuinen bulldoggi konsanaan vuoden ajan, ja tämä sankari täällä vain kevyesti ohimennen mainitsee moisen asian!
Ensi viikollako Sonyttäjät pääsevät naatiskelemaan demosta? Jostain lähteestä luin, että olisi huomenna ladattavissa, mutta eihän maanantai ole Storen päivityspäivä?
CMR 2.0 oli tosiaan konsoleilla aikaansa edellä. Ihan törkeen hieno peli, kuten gba:kin sanoi, kun pelasi sitä kunnon ratti/poljin-combolla.
Ja autoissa oli valtavasti eroja. Takavetoiset hirviöt Lancia Stratos ja Ford Sierra heittivät peppua mutkissa julmetusti, kun taas joku WRC-Mitsubishi käyttäytyi hillitymmin (tylsemmin). Muistan vieläkin miten palkitsevaa oli Jyväskylässä kyykyttää muut altavastaajan asemassa Sierralla melkein täydellisellä ajolla. Siinäpä muut katsoivat minun kaahaamistani uusinnoissa hämmennys silmissä loistaen. Ohikiitävän hetken tunsin olevan maailman lahjakkain rallikuski!
GameStopissa kakspistenollaa saa tyyliin eurolla. Ehkä pitäisi katsoa miltä se näyttää PS3:n ylöspäin skaalaamana? Ja ennenkaikkea: miltä se tuntuu vuosien jälkeen.
Realistisuudessahan siitä mentiin ohi vuonna 2005, kun Richard Burns Rally ilmestyi. Se alkaa olla realismiruuvi kaakossa pelattuna liki sadistisen aito kokemus. Peli, jossa aidot ralliajotaktiikat toimivat. Peli, jossa satasen vauhdissa ulos lipsauttaminen hyvin todennäköisesti johtaa keskeytykseen.
Ikävänä taustatietona näiden pelien takaa: molemmat rallitähdet ovat poistuneet keskuudestamme. Burns menehtyi aivokasvaimeen, McRae helikopterionnettomuudessa. Aivan liian aikaisin nämä nuoret hurjapäät jättivät maallisen taakseen.
Odotan kuin kuuta nousevaa, että George is Jones saisi ensimmäisen albuminsa julkaistua. MySpacessa olevat 4 kappaletta ovat puhdasta kultaa, ja juuri sellaista musiikkia mistä diggailen kympillä.
Miten sain tietää George is Jonesin olemassaolosta? Everwoodin finaalijakson Amy/Ephram-montaasissa soi Ruins, ja se iski kuin salama. Oli kerrassaan pakko ottaa selville mistä moinen jumalainen musiikki oli peräisin. Heti kun saavat levyn ulos, kyseessä on varma iTunes-lataus.
Nikon D80-digijärkkäri oli lainassa joululomalla, ja kävin tuossa aattoiltana ottamiani kuvia läpi. Sieltä joukosta paistoi minun silmääni parhaimpana ja tunnelmallisimpana tämä otos, jossa 5-vuotias siskontyttö odottelee joulupukkia aattoillan hämärtyessä.
Hämäräkuvaus ilman jalustaa on vaativaa. Joutuu yleensä sen verran isoilla suljinajoilla työskentelemään, että kuvaan tulee helposti pientä pehmeyttä/epäterävyyttä. Hämäräkuvaukselle otollinen ISO-arvo luo myös kuvaan hieman ylimääräistä rakeisuutta.
Youtubelaisia varmasti kyrsii poistella jatkuvasti tekijänoikeuksia rikkovia videoita. Voin vain kuvitella miten paljon poistopyyntöjä eri tahoilta Youtuben toimistoille tippuu päivässä.
Ehkä äänien rajoittaminen johtuu siitä, että monien videoiden kuvamateriaali on omaa tuotantoa, ja näin ollen tekijällä itsellään täysi oikeus laittaa se Youtubeen, mutta sitten kun tämä iskee itse kuvaamansa videon/slideshown taustalle jonkin tunnetun hittibiisin soimaan, rikotaan tekijänoikeuksia niin että raikaa.
Makeita kuvia, Sharkie. Ameriiikan matka on ollut haaveissa/suunnitelmissa pitkään, ja toivottavasti joskus lähivuosina voisi sen toteuttaa.
Tropicia mainostettu kyllä kohtuu lesosti. Stadissa taisi olla SW: Episode III:sta sellainen kohtuu iso mainoskangas, mutta tuossahan on 3 kerrostalon kokoista. Siellä kaikki on tosiaan suurempaa.
No, jos haluatte, niin kyllähän te voitte sen IRC-galleria-linkin lyödä, mutta tämä ei varsinaisesti ole omien nassujen esittelemistä varten.
Pokkareita (ja jopa järkkäreitä) alkaa olla yhä useammalla. Ja vielä enemmän on kännyköitä, joissa on kamera, jolla pystyy ikuistamaan yllättävän tilanteen milloin vain. Ne eivät tietenkään yllä laadultaan "oikeiden" kameroiden tuottamaan jälkeen, mutta kännykkä on aina mukana, kamera taas ei. Paras kuva on tunnetusti sellainen joka tulee otettua.
Tässä aiheessa voi esitellä ottamiaan kuvia. Postatun kuvan ei tarvitse todellakaan olla huippuvehkeillä otettu, Photoshopilla viimeisen päälle siloteltu mestariteos. Kunhan vain omasta mielestään se on kivan näköinen otos ja sen haluaa muille näyttää. Pieni tarina kuvan takaa kannattaa kertoa jos jotakin kertomisen arvoista vain on.
Kannattaa pitää kuvien koko ja resoluutio aisoissa (ehkä alle 100 kt ja 800x600?) jos iskee suoraan nähtäville. Jos linkittää vain, niin silloin ihan eri juttu.
Avaan pelin viime vuonna ottamillani iPhone-näpsäisyillä
Elokuisena iltana Leppävaarassa aurinko laski niin nätisti, etten voinut vastustaa kiusausta. Värejä vähän säädelty fotarissa jälkeenpäin ja väännelty curvesia. Ei tosiaankaan vedä vertoja parhaille sunset-kuville jotka on iPhonella otettu, mutta silti olen kuvaan aika tyytyväinen.
Espoon Motonetissä tuli vastaan tämä vähän hämmentävä ilmoitus. Aiemmin moista en ole nähnyt.
Lopuksi kuva, joka demoaa iPhonen 2 megapikselin kameran erottelukykyä. Hyvä valaistus ja liikkumaton kuvauskohde antavat kännykkäkamerallekin mahdollisuuden loistaa. Aika hyvä, vai mitä?
Tarjoustalosta joskus kolme vuotta sitten ostettu 6 euron siimahäntä on palvellut näihin päiviin asti moitteetta. Nyt se alkaa kiukutella: scrolli-rinkula ei enää toimi ja napit tekevät tahattomia kaksoispainalluksia. Photoshopissa pen toolin käyttäminen oli raivostuttavinta ikinä!
Hyvin menee, kun pöydällä makoilee MacBook, iPhone, ulkoinen 22" näyttö... ja 6 euron tarjoustalon hiiri! Mikä ei kuulu joukkoon? Vähän satsausta nyt niihin lisälaitteisiin, helkkari sentään.
Eli kaipa se pitää ensi viikolla opintotuesta uusi hiiskulainen ostella. Mighty Mouse on huonointa mitä Apple on tehnyt, joten kaipa se valinta sitten on Logitechin Coconut.
Mutta täydellisessä maailmassa kahden ihmisen välillä oleva jännite on sen verran huomattava että osapuolet voivat "tunnustella" normaalin kanssakäymisen lomassa olisiko mahkuja.
Tämä! Kyllä vain!
Minulla tämän tajuamiseen meni aivan liian kauan. Kylvin puhelinnumeroani epätoivon vimmalle ties kenelle, maksimoin mukamas mahdollisuuksiani.
Heikoimmalla hetkelläni olin jo luovuttamassa, lampsimassa puuhelmet kaulassa, geelihyppyri hiuksissa ja pinkissä Lacosten paidassa sisään DTM-yökerhoon.
Mutta ei sentään: annoin itselleni aikaa ja en enää ottanut stressiä koko tilanteesta. Epätoivo tuoksahtaa Helsingistä Pekingiin.
Nykyään en halua jakaa netissä ihmissuhteistani liikaa tietoa, mutta sen verran voin sanoa, että tämänkaltaisella "tunnustelulla" se alkoi. Ensimmäistä kertaa sitä oli tavallaan melkeinpä varma, että nyt toinenkin osapuoli on tässä jutussa mukana. Koko juttu tuntui niin luonnolliselta. 0% pakotetulta..
Näytä kirjoitukset
