No TK tekee musta taas jonkun homo giffin, mutte tehkööt. Kyllähän Epille pitää kertoa synttärien kunniaksi.
Eli TK oli saanut Tampereen kaupungilta jonkun kunniakirjan ja 800 euroa jostain paskasta ja hyvin tehdystä työstä, minkä se oli tehnyt "sata vuotta sitten parissa minuutissa" eikä edes itse enään muistanut. Mikäköhän sitä miestä vaivaa, ja mistä sitä riittäisi muillekin
TK ON U-S-K-O-M-A-T-O-N
Faniclubin perustaminen on lähempänä kuin koskaan.
Samsung messiin. Niiden mustan tasokin on parempaa kuin LG:n malleissa keskimäärin. Ja mustan tasohan on tekniikkamiesten uusi virtuaalikikkeli, jonka syvyyttä ihastellaan ja vertaillaan.
Muutama vuosi sitten lähdimme koulusta kaverini kanssa. Ystäväni ajoi, minä istuin pelkääjän paikalla. Tarkoituksenamme oli kurvata sisään Isoon Omenaan ja käydä vähän shoppailemassa. Leppoisa ostosmatka sai kuitenkin melkoisen twistin, kun risteyksessä linja-auto tuli keskikovaa vauhtia suoraan Ford Focuksemme kylkeen.
Auton kaikki ikkunat murskaantuivat pieniksi palasiksi ja tippuivat syliimme. Punainen Focus meni lunastuskuntoon ja pelkääjän paikan puolelle tuli melkoisen pelottavan näköinen kolhu.
Meillä oli todella paljon onnea matkassa. Selvisimme lääkärintarkastuksella ja pienillä selkäsäryillä. Toki henkisesti teki tiukkaa matkustaa autolla parin seuraavan viikon ajan.
Henkisesti vaikein kokemani päivä oli kun sain tiedon 17-vuotiaana läheisimmän ystäväni kuolemasta.
Se rappioitti minut puoleksi vuodeksi aivan täydellisesti. Olin kuin laahustava kuori ilman sisintä. Se tuli niin yllättäen ja odottamatta: kuka voi uskoa iloisen ja hyvin elämässä pärjäävän alta parikymppisen ihmisen menehtyvän niin? Toki rakkaan äidinkin taistelu syöpää vastaan oli sydäntäsärkevää, mutta siihen pahimpaan osasi valmistautua. Eihän se helppoa siitä tietenkään tehnyt.
Näiden synkistelyjen jälkeen loppukevennyksenä nolo kokemus:
Vuosia sitten kutsunnoissa menin ensimmäistä kertaa sotaherrojen huoneeseen haastatteluun. Siellä ilmaisin halukkuuteni saada lykkäystä ja minut lähetettiin kaavakkeita täyttämään viereiseen huoneeseen. Tuolla armeijaherrojen huoneessa oli kaksi ovea: toinen oli "oikea" ovi ja toinen johti siivouskomeroon. Ensimmäisellä kerralla avasin juuri tuon siivouskomeron oven. Katsoin taakseni ja naurahdin vaivautuneesti ja painuin lomakkeita täyttämään.
Tokalla kerralla astelin takaisin samaan huoneeseen, iskin lomakkeet pöydälle ja lähtiessäni AVASIN SAMAN SIIVOUSKOMERON OVEN UUDESTAAN! Tunsin pöytien takana istuvien katseet niskassani. Olo oli mitä vaivautunein.
Kun mietin asioita liikaa, ei mistään tullut mitään. Kun olen ollut oma itseni enkä ole kelannut liikaa "pitääkö se musta jos näin sanon" juttuja, niin kaikki on sujunut ihan eri tavalla.
Ensi syksyn odotetuin sarjauutuus: Fringe, J.J Ambramsin uusin luomus.
Jos pitää X-Filesista (kuka ei?) ja Lostista (KUKA EI?!), niin tämä vaikuttaa äärettömän mielenkiintoiselta uutuudelta. Filut jättivät televisioon lentävän lautasen kokoisen aukon ja tässä on mahdollisuus tilkitä sitä.
No höh. Meikä ainakin venaa aina innolla seuraavaa kertaa kun saa vetäistä ykköset ylle. Ovathan ne minun kakkosetkin ihan jees, mutta puvussa on vaan niin makee olla pienen dressman-sängen kera.
Into the Wild antoi rutkasti syitä pohdiskella omia kulutustottumuksiaan ja suhdetta tavaroihin. Se sai ymmärtämään miten paljon itseasiassa minäkin palvon muovisia sähkökojeita. Ollaanko menossa totaalisesti metsään jos onnellisuuden lähde ovat kylmät tavarat eikä niinkään kokemukset. Vai onko ihan sama mistä onnellisuutensa ammentaa - kunhan vain on onnellinen.
Mitä jos minimoisi kaikin tavoin tavaroihin käyttämänsä rahan ja käyttäisi ne mieluummin erilaisiin kokemuksiin: matkusteluun esimerkiksi. Kokemuksesta ei jää käteen mitään fyysistä kosketeltavaa, mutta onko rakas muisto sittenkin kylmää materiaa arvokkaampi asia? Taitaa olla. Peleihin, elokuviin, CD-levyihin, televisioihin sun muihin palaa jo vuodessa sellainen tukku rahaa, jolla voisi lunastaa itselleen yhden jos toisenkin hienon kokemuksen.
Elokuvakokoelmaan satsaaminen tuntuu joskus täysin hullunkuriselta. Onko järkeä ostaa elokuva itselleen, jos sen katsoo vuodessa ehkä yhden kerran - jos sitäkään. Hylly täynnä levyjä on hieno näky, mutta järjellä miettien se tuntuu hassulta.
Oletteko itse koskaan miettineet tätä asiaa? Omaa suhdetta tavaroihin ja elämänkokemuksiin. Hyvin mahdollista, että tulevaisuudessa oma painotukseni näiden kesken tulee muuttumaan selvästi. Vertailuksi otan vaikkapa leffafanin näkökulmasta katsoen yhden tapauksen:
1 Blu-Ray elokuva
vai
3 elokuvalippua
BD-kiekon ostettuaan jää jotain fyysistä käteen, mutta kokonaisuutena kolme elokuvissa käyntiä ovat hienompi kokemus, jota kelpaa muistella enemmän kuin pölyyntyvää elokuvaa hyllyssä. Näin ainakin minulla.
Samanlaisen vertailun voi toteuttaa 4:n musiikki-CD:n ja yhden konserttilipun kesken.
Sittenkin voikin miettiä kuinka paljon tavaroiden käyttäminen syö mahdollisuuksiamme kokea asioita, karkeimpana esimerkkinä television töllötykseen ja netin selaamiseen kuluva aika. Tuntuu siltä ettei minkään tarvitse muuttua ja että elämä nykyisellään on ihan yhtä hyvää elämää kuin missä tahansa muussa skenaariossa. Mutta jos kokeilisimme kuukaudeksi muuttaa tapojamme, huomaisimmeko olevamme aiempaa onnellisempia ja jopa virkeämpiä?
Siis 90 minuuttiahan on aivan uskomaton aika. Siis aivan mieletön. En ikinä pysty kattomaa 90 minuuttia välivideota, siis sehän on puolet mun elämästä ja persekin kipeytyy, vaikka monesti pelaankin helposti 8 tuntia putkeen. Ei tollasta aikaa pysty millään puolustamaan. Ei kukaan voi tollasesta pitää. Siis ihan uskomatonta. Se on peli, ei siinä voi olla välivideota 90 minuuttia, vaikka miljoonassa pelissä onkin tekstiä kymmenen kirjan verran ja videota viiden elokuvan verran. Siis aivan uskomatonta, että kukaan voi pitää tuollaista hyvänä. Ei mahdu mun kaaliin, eihän peleissä noi välivideot ole koskaan edes mielenkiintosia. OMG, 90 minuuttia, paskaa pelisuunnittelua. Ettekö tiedä, että pelisuunnittelun oppikirjan mukaan 3 minuuttia 24 sekuntia 3 sadasosaa on pisin aika, mitä välivideo voi kestää, muuten pelisuunnittelu on huonoa eikä 90 minuutin välivideota voi katsoa koskaan. Elokuvat on eri asia, kun ne on elokuvia ja voi kestää 10 tuntia ja ne katsotaan, mutta peleissä on olemassa selvä raja mitä saa tehdä ja mitä ei. Samoin taidemaalauksissa. Ihmisen piirtäminen on taidetta, mutta talojen piirtäminen on mielestäni paskaa, ei sitä voi taiteeksi laskea.
Hohhoijaa...
Tämä oli hyvä osoitus miten hölmöä tästä on kinastella
Itse todennäköisesti ostan Touchin rinnalle 80 gigan Classicin kun musiikkikansio kasvaa riittävän suureksi. Sitten voi valita ottaako messiin monipuolisemman soittimen vaiko enemmän musiikkia.
Satutko tietämään tytön nimeä tai puh.numeroa? Jos vastaus on kyllä, niin sitten voit ottaa helposti kiltsiin yhteyttä vaikka tekstarilla. Se on aika hankalaa jos ei tiedä noita..
Onnea kuitenkin, kuulostaa että tyttö voisi olla kiinnostunut.
8 gigan iPod Touch on nyt ollut käytössä muutaman viikon. Ensimmäisinä päivinä laite hämmästytti monipuolisuudellaan ja siisteydellään ja alkuinnostuksenkin jälkeen mietteet Touchista ovat reilusti plussan puolella.
Se on hintava. 80 gigan perus-iPodin saa halvemmalla kuin kymmenen kertaa vähemmän tallennustilaa sisältävän Touchin. Toisaalta niistä ominaisuuksistahan tästä maksetaan eikä gigoista. Eikä itselläni ole tällä hetkellä tarvetta 80 gigalle, sillä kahdeksankin tuntuu täysin riittävältä.
Parasta Touchissa on mobiilisafari, joka on kaikista testaamistani mobiiliselaimista selvästi käytettävin ja renderöi sivut miellyttävän nopsaan. Toki massiiviset sivut (kuten iltalehti.fi) tuntuvat paikka paikoin olevan hieman liikaa mobiilisafarille. Mutta voi niitä toki käyttää, ei siinä mitään. Keskustelupalstojen plärääminen ja niille kirjoittaminenkin sujuu pienen harjoittelun jälkeen mainiosti. Pelaajalaudalle kirjoittelu helsingin terasseilla paistatellessa on riemukas kokemus.
WiFi-teknologia iPodissa on neronleimaus. Ilmaisia ja julkisia kuumia paikkoja alkaa olla nykyään tiheässä. Ainakin stadin keskustassa liikuttaessa johonkin verkkoon pääsee melkein poikkeuksetta.
Musiikkia soitettaessa Touch ei ole ihan Classicin veroinen. Säätöpyörä on nimittäin biisien hallinnointiin parempi kuin kosketusnäyttö. Kosketusnäyttöä käytettäessä ei esimerkiksi voi hyppiä kappaleesta toiseen painamalla laitetta taskunpohjalla, vaan se täytyy ottaa esiin ja tehdä tarvittavat muutokset. Click wheel on siten tässä käytössä parempi. Jos musiikkikäyttö on pääasia eikä Touchin lisäominaisuuksista ole itselle hyötyä, niin Classic on kaikinpuolin parempi valinta.
iPod Touchin "hakkeroiminen" on nykyään niin helppoa, että se kannattaa tehdä heti kun laitteen saa käsiinsä. Ulkopuolisten tekemilllä ohjelmilla saa kuitenkin laitteesta niin paljon enemmän irti. Ulkoasua voi muokata varsin vapaasti - kunhan kärsivällisyyttä riittää. Monet lisäohjelmat ovat hyödyttömämpääkin hyödyttömämpiä, mutta vastapainoksi löytyy mobiili-messengerin kaltaisia helmiä. Oikeasti mesettely tennispalatsista leffaa odotellessa on mahdottoman lesoa. Ja sopii tarkoitukseensa - eli ajan tappamiseen.
Minun mielestäni tämä on ainoa iPod, joka soveltuu myös videoiden katseluun. Jopa Classicin näyttö tuntuu olevan siihen tarkoitukseen liian pieni. Touchin 3 tuumaisella kaunokaisella laajakuvaohjelmat ja leffat ovat varsin katsottavia. Tallennan paljon ohjelmia EyeTV:llä MacBookin kovalevylle, josta myöhemmin muunnan ne H264.-koodekilla Touchille sopivaan muotoon. Näin on kätevää katsoa työmatkalla vaikka viime yönä esitetty Conanin jakso. Teksteistäkin saa Touchin laajakuvanäytöllä jo mainiosti selvää.
Itse laitteen ulkoasusta sen verran, että jokainen silmät omistavat ymmärtää miten hienon näköisestä kokonaisuudesta on kyse. Moitetta tulee älyttömän helposti naarmuuntuvasta takaosasta. Olisiko alumiini ollut Wlanille liian haittaava? Jokatapauksessa se olisi ollut paljon parempi materiaali valmistaa takakansi. Onneksi kosketusnäyttö on niin kestävä kuin sen pitääkin olla. Youtubesta löytyy hurjia kestotestejä, joissa Touchin näyttöä raavitaan avaimilla, partahöylillä ja kivillä - tuloksetta. Ilahduttavaa ettei ulkonäön pilaavaa suojia siis tarvitse - ellei ole allerginen takakannen naarmuille. Käyttötavaraahan nämä ovat, joten itseäni eivät pienen elämän merkit laitteessa häiritse.
Pintaahan tässä vasta raapaistiin kun ominaisuuksista puhutaan. Touch on omaan käyttööni aivan mainio vehjes. Tämä light-PDA viihdyttää kun sen pitää ja hyödyttää niin ikään kun sen aika on.
Eletään aika jännityksen täyteisiä päiviä tällä hetkellä. Lostin 4. kauden tuplajaksofinaaliin on aikaa n. 1,5 vuorokautta tätä kirjoitettaessa. Ja jännitys on sen mukaista! Rima on äärimmäisen korkealla, sillä 3. kauden finaalia (oikeasti mykistävä) on vaikea päihittää. Toisaalta jos kaikki osuu nappiin ja finaalista tulee nautittava, niin samalla varmistuu Lostin 4. kauden paikka yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista TV-sarjan kausista. Siis minkä tahansa TV-sarjan, eikä vain Lostin.
Tällä kaudella käsikirjoittajat ovat lyöneet "keksivät tapahtumia, kaikki kortit lattialla" väittäjille tekarit kurkkuun oikein komeasti. Pakka on komeasti näiden herrasmiesten käsissä. Vielä kaudet 5 ja 6 tämän kauden veroista tykitystä, niin Lost on yksi hienoimpia sarjoja kautta aikain. Ja tälläiselle pelottavan monessa torpassa naureskeltiin julmasti kun ruudussa pyörivät 2. kauden tylsimmät jaksot. Jolloin kieltämättä sarja koki suurimman aallonpohjansa.
Rakastan tätä aikaa kun makeimpien sarjojen finaalit lähestyvät. Harva elokuvakaan antaa meikäläiselle sellaista fiilistä.
Lucas ainakin sanoi, että jos yleisö tykkää (lue: Indy 4 tuottaa riittävästi), niin lisää todennäköisesti tehdään. Ja onhan tuo lippuluukuilla ollut kova sana.
Spielberg vihjaisi myös, että voisi tehdä Indy 5:n niin, että ottaisi päähahmoksi Shian ja tavallaan side-kickiksi Harrisonin ja käyttäisi "isä-poika" asetelmaa Viimeisen Ristiretken tavoin.
Toukokuinen retki stadin luonnonmuseossa päättyi tähän järkyttävään näkyyn:
Siinä se pahalainen on! Näitä on teilläkin kotona. Elkää avatko wanhoja jauhopussejanne MISSÄÄN tapauksessa. Heittäkää ne harakoille, jotta nämä otukset eivät pääse aloittamaan invaasiotaan.
Laadukkaita länkkäreitä ei nykyään kasva jokaisen puun oksalla. 3:10 to Yuma on sitten Open Rangen tämän hienon genren parasta antia.
Christian Bale ja Russel Crowe samassa elokuvassa! Miten paljon karismaa edes mahtuu yhteen leffaan? Tämä kaksikko kannattelisi millaista elokuvaa tahansa harteillaan. Miehet ovat ottaneet roolihahmonsa hienosti haltuun ja vetävät mainiot roolisuoritukset. Balen ja Crowen yhteisissä kohtauksissa tekee mieli lähes taputtaa.
Elokuvassa on monikin asia tehty varsin hyvin. Oikeastaan vain juoni äityy loppupuolella hivenen epäuskottavaksi - ainakin tietyistä näkökulmista katsottuna. Tulee tunne, että käsikirjoituksen kanssa olisi kiirehditty hiukan. Lopussa elokuvan hahmot nimittäin käyttäytyvät varsin oman luonteensa vastaisesti. Tulitaistelut eivät nekään tarjoa ikimuistettavia asetelmia, tyyliin Once Upon a time in the West tai The Good, the Bad and the Ugly. Reikäraudoilla paukuttelut ovat enemmänkin pikaista räiskyttelyä kuin tunnelmallista, suurien tunteiden kyllästämää kuolonkilpaa.
Karismaattiset näyttelijät, hienot ympäristöt ja se genren harvinaisuus vetää kuitenkin suun hymyyn. Onhan tässä vikoja, mutta eihän tälläisestä nauttimatta voi olla!
Shyamalanin aiemmista leffoista Happeningin on sanottu muistuttavan eniten Signsia. Ja se tietää todella hyvää, sillä tuo peltokuvioiden ympärille rakentuva elokuva on henkilökohtainen suosikkini ohjaajan leffoista. Tunnelma on niin tiheä, epäloogisuudet peittyvät sen alle heittämällä.
Todella kova hatunnosto muuten Carterille ja muulle X-Files-porukalle kun ovat pitäneet juonivyyhdin leffan osalta niin salassa. Yleensä tässä vaiheessa voi halutessaan lukea melkoisen yksityiskohtaisia spoilereita, mutta toisen filu-leffan juoni on pysynyt pimennossa miellyttävän hyvin. Enkä siitä ennen elokuun 1. päivää mitään haluakaan tietää enempää kuin mitä traikussa näkyi.
Jep, Nintendo ei tosiaankaan ota niin helppoa rahaa mitä jotkut luulevat.
Se olisi voinut esimerkiksi tehdä New. Super Mario Bros 2:n heti kun DS-Marion hirmuisa myyntipotentiaali paljastui. Mutta ei, sille ei ole edes julkistettu jatkoa.
Siis että nuo nykyparodiat ovat oikeasti olleet hauskojakin? Miten monta promillea pitää olla alla? Saattaa olla, että meikäläinen ei ole niin kova juoja...
En ole nähnyt yhtäkään noista Sarkonin listaamista, mutta valtaisat haukut ne ovat kaikkialta napsineet. Ehkä porukassa ja hilpeässä tunnelmassa pitää joskus vuokrata.
Not that 24 fans needed to be made more excited/impatient for the long-delayed Season 7, Kiefer Sutherland at Fox's upfront presentation promised truly super-Bauered times ahead and in a way, you have the WGA-AMPTP feud to thank for it. "After so many postponements, I can assure you that none of us at 24 took for granted the significance of this upcoming season," the series star-producer said. "But the time allowed us to do something that has never been done before: create a map of the entire season before we started shooting. So I can tell you without hesitation, I know for a fact, that Season 7 is going to be the best season yet."
Niin, kyllähän te tiedätte, että meikä on näinä päivinä innoissaan melkein mistä vain 24-uutisesta. Vaikka kutoskausi meneekin huonoimpien kausien joukkoon sarjan sisällä, oli se silti ainakin omasta mielestäni yhä viihdyttävää ja hyvin tehtyä TV-actionia.
Tokihan Kiefer sarjaansa hehkuttaa, mutta kyllä tuosta silti aikalailla innostuin. Tällä kertaa on voitu laatia koko kauden kaari jo etukäteen, joten langat ovat pysyneet varmasti paremmin käsissä kuin aiemmin; alusta asti on tiedetty mihin homma etenee ja päättyy. Puolisen vuotta pitäisi vielä odotella tuoretta kaksneljää.
Näytä kirjoitukset
