Codemasters nappasi sitten sen F1-lisenssin, näin ollen pitkä arvailu lisenssin haltijasta voidaan tältä osin lopettaa.
Täytyy sanoa, että Codemasters on yksi niitä pelitaloja, jolle tämän lisenssin ilomielin soin. Kiintoisaa nähdä miten Codiesin pojat puristavat F1-lisenssista irti, kun nyt ollaan rallia ja rata-autoilua tehty jo kauan.
Sanonta "kiero kuin korkkiruuvi" on harvoin pitänyt näin hyvin kutinsa. Juonitteleva, manipuloiva ja pelottavat silmät omaava Ben on Lost-mytologian muistettavin hahmo, ainakin tähän mennessä. Parasta on, ettei ota selvää onko mies hyvällä vai pahalla asialla, kenties jopa molemmilla?
Benin piti alun alkaen olla mukana vain muutamassa jaksossa, mutta Lostin tuottajien huomatessa Michael Emersonin kyvyt näyttelijänä, kirjoitettiin Ben yhdeksi sarjan avainhenkilöistä. Ja miten oikea ratkaisu se onkaan ollut.
Lauri Nurksen esikoisohjaus elokuvien saralla yllättää. Kyse ei ole mestariteoksesta, mutta Laurin ohjaama leffa onnistuu hienosti välttämään tyypilliset kotimaisen elokuvan sudenkuopat: ryyppäämistä, hakkaamista, kiroilua ja seksiä - näitä hienon pohjoismaamme elokuvatuotantojen peruspylväitä ei ole juurikaan pystyyn nakuteltu.
Nurkse onnistuu aika hienosti kuvaamaan melko vakavaa aihetta vaipumatta liialliseen masentamiseen, joka onkin kotimaisten elokuvien suurin perisynti. Huumoria ei elokuvasta totisesti puutu. Keskitie on kuitenkin löydetty eikä hommaa lyödä missään vaiheessa lekkeripeliksi. Jotain kertoo se, että sitten kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan eivät tunteet ole härmäläisen leffan kanssa tulleet ajoittain näin pintaan.
Ikävänä seikkana miespääosan esittäjä jätetään aika ohueksi hahmoksi ja keskitytään lähinnä kahteen naispuoliseen. Tämän johdosta Kari-Pekka Toivosen esittämästä Joelista muokkautuu katsojan silmissä hieman vastenmielisen narsistinen hahmo, joka ei ehkä sittenkään ole ollut tarkoitus?
Teknisiltä ansioiltaan Sooloilua on varsin mainio saavutus. Kuvaus on tyylikästä ja äänituotanto ensiluokkaista. Nämä eivät edes 2000-luvulla ole kotimaisen elokuvan kartalla mitään itsestäänselvyyksiä.
No joo, onhan tämä törkeä rippaus eräältä toiselta foorumilta, mutta ajattelin tämän sopivan hyvin tännekin, koska useat pelaajat ovat kuitenkin innoissaan kaikenlaisista vimpaimista, materiasta ylipäätänsä.
Eli mihin ostamaasi elektroniikkalaitteeseen olet ollut kaikkein tyytyväisin? Sen ei tarvitse välttämättä olla mikään ikivanha ostos, vaan jos tuntuu siltä, että viikko sitten ostettu sähköhammasharja on tosi makee, niin siitä vaan postaamaan kuvien kera! Ja koitetaan välttää sitä, että luetteloidaan niitä ihan hirveä pino, koska olisi tosi mukavaa tietää se ihan paras, vaikka hankalaa sen päättäminen saattaakin olla. Ja jonkinlainen pieni kartoitus miksi ja missä mielentilassa kyseinen laite tuli hankittua, olisi kiva.
Jokatapauksessa, vasta -05 syksyllä Apple-kärpänen puraisi meikäläistä. Näin silloisen opiskelijatoverini ja nykyisen ystäväni pöydällä hienon ja puhtaan valkoisen iBookin. Ajattelin, että onpahan pirun nätti kone. Silloin ei välittömästi herännyt tappavaa hinkua ostaa kuitenkaan laitetta, johtuen myös todella huonosta rahatilanteesta. Keväällä -06 palasin asiaan uudelleen ja huusin itselleni eBaysta 400 eurolla käytetyn iBookin, jota tuli käytettyä noin vuoden päivät, kunnes se meni kiertoon ja pistin osamaksulla tilaukseen MacBookin.
Sitä hetkeä, kun avaa uuden Apple-laitteen pakkauksen ensimmäistä kertaa, ei hehkuteta aivan turhaan. Toki jonkinlainen kunnioitus ja innostus tätä yhtiötä kohtaan on oltava että tälläisiä fiiliksiä voi kokea, mutta harvoin olen minkään elektoniikkalaitteen kohdalla ollut niin täpinöissäni kuin nostaessani uudenkarheaa MacBookia pois laatikkonsa kätköistä.
2, 27 kiloa painava ja 13 tuumaisen 16:10 kuvasuhteessa olevan näytön omaava MacBook on aidosti kannettava kone, sen nappaaminen olkalaukkuun ei tuskaa tuota. Intel Core 2 Duon ja hyvän muistimäärän avulla se kykenee olemaan myös mainio pöytäkone, varsinkin jos iskee sopivan kokoisen ulkoisen monitorin (ja tänä päivänä myös television - tosin 50" alkaa olla överiä) kiinni siihen.
Minä en oikeastaan välitä mitä konetta ja käyttöjärjestelmää muut ihmiset käyttävät. En pidä mitään käännytyspuheita, ohimennen vain saatan mainita että ovat nämä Macit kyllä niin loistavia koneitta että. Ja jos rehellinen olen, taidan ihan pikkuisen nauttia tästä vähemmistön asemasta. Jotain taikaa siinä pienen piirin olemassaolosta on. Joskin Macien suosio on parin viime vuoden aikana noussut aivan rakettimaisesti ja täällä Suomessakin niiden näkyvyys (ainakin PK-seudulla) on lisääntynyt roimasti kahviloissa. Itseasiassa siellä tuntuu tätä nykyä vilkkuvan melkeinpä pelkästään omenoita...
Minä rakastan MacBookiani niinkuin terve mies voi loistavaa elektroniikkalaitettaan rakastaa.
Topic lukkoon. Topic on onnistuttu pilaamaan kaiken maailman Everwood & 24-hahmoilla. Ei näin.
Ootsä kyl kova jätkä.
EDIT: prkl, unohdin Hankin.. Ilkimys pelasti Duchovny pokkasi muuten Emmyn roolistaan. Kuuluisa "meni oikeaan osoitteeseen" juttu vietynä uusiin ulottuvuuksiin...
Nuoren miehen angsti. Ongelmat. Oman itsensä löytäminen ja sitä myöten onnellisuuden kartoittaminen.
Vedenpäs tässä oikein urakalla kotiin päin, mutta en vain pysty tästä sarjasta pahoja sanomaan. Ephram on loistava hahmo, joka kehittyy neljän kauden aikana, huolimatta 3. kauden pienestä taantumasta, hurjasti. Ephramiin olen monestakin syystä pystynyt aina samaistumaan täydellisesti ja se on ollut yksi hienoimpia hahmoja seurata.
Tony Almeida (Carlos Bernard) 24 MUISTAKAA, EI SPOILATA.
Mies, joka vaikutti 1. kauden alussa lähinnä Jackin yhdeltä vastavoimalta, kasvoi kauden aikana hienoksi mieheksi. Huolimatta erimielisyyksistä, Jack ja Tony kunnioittivat toisiaan alusta alkaen ja heidän välillään vallitsi ammattimainen suhde. 2. kauden alkaessa parivaljakon välille alettiin petaamaan ystävyyttä, joka huipentui upealla tavalla 4. kauden finaalissa, jossa Tony ja Michelle hyvästelivät auringonlaskuun kävelleen Jackin. Hieno kohtaus.
Almeida kohtasi loppunsa 5. kauden puolivälissä, todella kiistellyllä tavalla. Fanien keskuudessa toivo miehen paluusta sarjaan on elänyt aina.
Hieno mies.
Tupakkamies (William. B. David) X-FILES
Et pysty pelottamaan minua, herra Mulder. Olen nähnyt presidenttien kuolevan!
Alun alkaen tupakkamiehen piti olla pelkkä puhumaton johtaja, joka pahanilkeästi kuvastaisi hallituksen hämäräpuuhia. Pian Chris Carter alkoi kuitenkin suunnittelemaan miehen varalle suuria ja teki tästä koko X-Files mytologian muistettavimman vastavoiman ja ylipäätänsä yhden hienoimmista roistoista mitä televisiossa ollaan nähty. Koskaan.
Angus Macgyver (Richard Dean Anderson) IHMEMIES MACGYVER
Macgyver on toisille ällöttävän epärealistinen kaikessa puhtoudessaan, mutta minulle se kuvastaa toimintasankaria, jonkakaltaisia ei enää 2000-luvulla osata/uskalleta kirjoittaa. Meneehän touhu joskus aika huvittavaksi sarjassa ja hahmon kehittämisessä, mutta kyllä kokonaisuutena Macgyver on loistohahmo ja aikoinaan mainio keksintö. Itse olen ammentanut hahmosta joitakin hyviä ominaisuuksia. Ja toivon, että jos joskus lapsia saan, hekin katsovat tätä sarjaa DVD:ltä pienestä pitäen. Silloin nämä saavat kokea sen saman minkä itsekin lapsena pääsin kokemaan.
Voittohan sieltä sitten tuli. Faktahan on se, ettei tuo mikään nätti voitto ollut, mutta nättiydestä ei pisteitä jaella, se on sama millä maalimäärällä otteluita voitetaan.
Jenkkejä vastaan sitten näiden kisojen ensimmäinen tosikoitos. Jotenkin uskon, että sunnuntaina jäällä nähdään ihan eri tavalla tehokkaat jellonat.
Viime vuonna tähän samaan aikaan vastaavan kutsun saatuani käyttäydyin kuin maailman omistaja ja luulin, että kävelen sisään ihan mennen tullen. Tulihan siitä taas nöyryyttä lisää kun loppupeleissä pataan sain enkä valittujen listalle mahtunut. Tänä vuonna on siis astetta nöyrempi asenne ja halu puristaa itsestä 103% irti. Viime vuonna löysäilin ja tulos oli mikä oli: eivät ne muut jannut siellä ole lomailemassa, vaan ihan yhtä hampaita kiristellen yrittävät sisään päästä.
Saas nähdä sanooko jo toinen kerta toden. Unelma on kuitenkin taas askeleen lähempänä ja mikä parasta, täysin omasta panoksesta kiinni. Se jos mikä nostaa motivaation pilviin.
Kauan huhutusta uudesta MacGyver-leffasta näyttää ehkä sittenkin tulevan totisinta totta. Jos Richard Dean Ardersson hyppää Angusin kenkiin, niin jukopliut olenko niin leffateatterissa ekana päivänä.
Minä vihaan nega nega -ihmisiä. Eli sellaisia, joille ei kertakaikkiaan mikään asia ole ilonaihe ja aina jaksetaan valittaa ties mistä. Elämä on liian lyhyt ainaiseen valittamiseen, oikeesti!
Vihaan myös suurissa määrin maanantaiaamuja. On se vaan joskus pirun vaikeaa päästä viikkorytmiin, tiistai onkin sitten jo PALJON helpompi.
Innostumiskäyrä tätä peliä kohtaan on noussut viime viikkojen aikana tasaiseen tahtiin, mutta suurin hyppäys tässä käyrässä tapahtui juurikin kun näin tuon videon, jossa Snake hiipii pelottavan aidon näköisessä lumituiskussa eteenpäin... Kautta Marion tuuheiden viiksien, onko tuo... Shadow Moses???
On ihan saakelin siistiä, jos pelissä on pelattavana MGS1:n ja MGS2:n avainhetkiä takaumien muodossa.
On ihan saakelin siistiä, jos pelissä vieraillaan uudelleen Shadow Moseksella ja siellä olisi vielä jotakin jännää tekemistä. Jännä tekeminen tarkoittaa, että pakkashuoneeseen delannut Vulcan Raven on siellä vieläkin ja että se herää kohmeestaan kaikkien näiden vuosien jälkeen!
On ihan saakelin siistiä, jos pelattavana on kokonaan uudelleenluotu MGS1 nelosen graffoilla. Mutta se olisi jo liian hienoa...
Tästähän näyttää tulevan yllättävän kiva vääntö... Mutta jossain vaiheessa Ruotsi kyllä katkaisee kamelin selän, yllätys todella jos taistelu jatkuu loppuun asti tasaisena.
Aika odotetunlainen ensimmäinen kiekkopäivä nähtiin eilen, mitään yllätyksiä ei tapahtunut.
Ja kyllä Leijonien pitäisi kaataa Saksa tänään melko kivuttomasti, vaikka siellä muutama kelpo NHL-mies onkin. Sitäkin merkittävämpänä veräjän suulla seisoo Olaf Kölzig, joka hyvänä päivänä on kuin se kuuluisa muuri.
Minä spekuloin, että Saksa pysyy varsinkin mokkensa tuella hyvin jellonien messissä ekan erän ja tukkii hyvin oman päänsä. Vastaiskuilla syntyy muutama vaarallinen paikka ja Mertaranta kiljuu herranjestasta. Mutta sitten repeää ja peli päättyy lopulta Suomen 4-0 voittoon.
Pitkään, pitkään tämän näkemistä leffateatterissa odotin ja tänään löytyikin juuri sopiva rako elokuvan katsomiselle. Voin vain sanoa, että giganttiset pilvien tuntumassa olleet odotukset täyttyivät ja että en usko, että tänä vuonna enää näen elokuvaa, joka tekisi yhtä suuren vaikutuksen kuin Into the Wild.
Chris McCandless valmistuu 22-vuotiaana yliopistosta. Lisäopiskeluiden ja työelämän sijaan mies päättää jättää taakseen kaiken turvallisen ja suunnata villiin erämaahan ilman rahaa, karttaa ja puhelinta. Ultimaattisena maalina siintää Alaska.
Näin kauniita kuvia ei elokuva ole tarjonnut pitkiin aikoihin. Sean Penn ei kuitenkaan ohjauksessaan kuvaa luontoa Terrence Malickin tavoin (veteen piirretty viiva), vaan pitää sen sittenkin poissa tarinansa tieltä. Siitä huolimatta tietyt otokset saavat hengen salpautumaan. Into the Wildiä katsellessa herää haave Lapin luonnon samoamisesta kesän keskellä.
Emile Hirsch joutuu usein olemaan elokuvassa yksin, jolloin dialogiin ei voi turvautua. Mies kuitenkin onnistuu näissäkin hetkissä tuomaan hahmonsa tunteet loistavasti esiin. Sivuhahmot ovat onneksi hekin kiinnostavia ja rautaisien näyttelijäsuoritusten sävyttämiä.
Joku jo jossain sanoo, että "tätä tositarinaa on rajusti romantisoitu, ei hyvä". Ja niinhän se asia kyllä taitaa olla. Mutta kuka oikeasti välittää, kun lopputuloksena on näin upea elokuva? Jos ei ole tositapahtumista tietoinen, kannattaa tutustua tosielämän Chrisiin vasta elokuvan nähtyään. Silloin kokemus on paras mahdollinen.
Ikinä ennen ei ole tullut leffan arvioidessa tullut mieleen, että nyt pitäisi lätkäistä se kuusi tähteä. Into the Wild, tervetuloa omaan TOP5:een, jopa sinne kirkkaimpaan kärkeen...
Sir Jackie Stewart totesi joitakin kuukausia sitten, että kaarrenopeudet formuloissa ovat kasvaneet liian suuriksi ja että ihmiset heräävät vasta sitten kun F1 saa kuolonuhrin.
Kun TV-kuvissa näkyi ratavalvojia peittelemässä pressulla Kovalaisen irroittamista autostaan, niin Jackien sanat tulivat mieleeni. Ei kai vain....
Mutta onneksi ei. Nykypäivän formulat ovat naurettavan kestäviä virityksiä. Todennäköisesti tuo Kovalaisen tälli olisi esim. vuonna -94 ollut kuolettava.
Mikäli kuolonkolari formuloissa tulevaisuudessa aiheutuu, niin uskon sen tulevan sellaisessa tilanteessa, että auto nousee kolarissa ikäänkuin toisen auton päälle tämän renkaiden ruhjoessa alimmaisen kuskin päätä. Viime kaudella koettiin kauhistuksen hetkiä kun yhdessä kolarissa tapahtui juuri näin, mutta kuin onnen kaupalla renkaat eivät osuneet kuljettajan päähän.
PYHÄ JYSÄYS! Ihan mieletöntä tykitystä koko jakso, suorastaan hengästyttävän upeaa! Kuukauden tauolta tultiin takaisin sellaisella intensiteetillä että alta pois!
Lukion vikalla opiskelevien perinteinen "lintsauspäivä" uhkaa mennä mönkään, kun luokan nörtti töksäyttää koulun lähes sadistiset mittasuhteet täyttävälle rehtorille päivän bileiden olinpaikan. Lipsauttajalle tuleekin tehtäväksi pistää kasaan uudet bileet. Ja niitäkin ilkeä rehtori lähtee etsimään viha silmistä pursuten.
Näin huonoa elokuvaa en ole nähnyt kuukausiin. Vitsit olivat toinen toisensa jälkeen nolon huonoja ja käsikirjoitetut hahmot totaalisia idiootteja. Kun biletysporukka on niinkin laimeaa, kääntyy elokuvan himmeäksi valopilkuksi Larry Millerin esittämä rehtori Dickwalder. Tämän kommelluksille sentään naurahtaakin muutamaan otteeseen.
Sydämessäni on silti paikka tälläisille jenkkien lukio/yliopisto-komedioille, olivat ne sitten mitä laatua tahansa. Tämä nyt oli huono ja sellainen elokuva, jota en tule varmastikaan koskaan katsomaan uudelleen.
T-Virus on tehnyt maapallolla massiivista tuhoa ja suurin osa tellusta tarpovista ihmisistä on muuttunut öriseviksi lihansyöjiksi. Kolmannessa Ressa-leffassa pyöritään Las Vegasin maisemissa, jonka kuuluisat maamerkit ovat tyystin peittyneet hiekan alle.
Extinction parantaa laadullisesti heikosta kakkosesta ja nostaa itsensä taistelemaan ensimmäisen Ressa-leffan kanssa. On melkeinpä mielipideasia kumpaa suosii. Ykkösessä on ehkäpä hienompi ja tiiviimpi tunnelma, mutta tässä kolmosessa kyllä kieltämättä vähän makeampaa toimintaa.
Eiväthän nämä mitään kovin kummoisia tekeleitä ole, mutta kunhan poppareita on kulhossa riittävästi, niin 1,5 tuntinen menee viihdyttävissä merkeissä. Neljäs leffa voisikin sitten sijoittua Ressa 4:n ympäristöön ja sisällyttää tarinaan mm. Leonin. Se olisi aika siistiä!
Täytyypä myöntää, että ainakin meikäläisen tämä pikkutuhma komedia pääsi positiivisella tavalla yllättämään. Ja mukana on sentään Carmen Electran tasoinen luonnenäyttelijä... Kröhöm.
Yliopiston elokuvalinjalla pitäisi lopputyötä vääntää ja sen kanssa painiskelevat siis tämän leffan hahmot. Miekkoset saavat asiat sählättyä oikein 6-0 ja ovat pian kuvaamassa 2 minuutin lyhärin sijasta kokoillan pokeleffaa. Miten siinä niin kävi?
Jotenkin media-assistenttina monet leffan teemoista tuntuivat kiinnostavilta: ensimmäistä leffaprojektiaan toteuttavat valmistuvat opiskelijat, sen mukanaan tuleva sähläys, casting-tilaisuus... Mukana paljon kamaa jotka itsellenikin olivat tuttuja opistosta. Joskaan eivät ihan ihan tässä muodossa! Sääli!
Miellyttävät hahmot, itseäni kiinnostava tarinakehys, jees toteutus... Good job!
Gillian Anderson ei X-Filesin jälkeen ole ollut kovinkaan ahkerasti esillä valkokankaalla tai televisiossa. Niinpä kun hapuilin käteeni Straightheadsin (koston aika) ja huomasin Gillianin olevan pääroolissa, päätin antaa leffalle mahdollisuuden. Juonikuvauskin kuulosti varsin mielenkiintoiselta.
Gillianin esittämä bisnesnaisen ja tämän 23-vuotiaan ihastuksensa orastava suhde saa ikävän käänteen kun omituinen joukkio miehiä pahoinpitelee kaksikon julmalla tavalla. Kun poliisit eivät donitsien mussuttamisiltaan ehdi tehdä yhtään mitään, on aika laittaa kasaan kostosuunnitelma; silmä silmästä, hammas hampaasta!
Elokuvan tunnelma on lohduton eikä siinä ole juuri yhtään huumoria. Vitsejä ei väännetä väkisin eikä niitä onneksi ole edes yritetty upottaa epäsopiviin paikkoihin. Reilun tunnin mittainen elokuva menee nopeasti ja lyhyenläntä kesto tuntuukin sopivan nimikkeelle varsin hyvin. Tämän pidempää tästä ei olisi fiksusti saanutkaan.
Tunnelman synkkyys antaa aihetta kehuihin, mutta elokuvassa on niin paljon epäloogisuuksia hahmojen käyttäytymisessä, että jo siitä pitää sakottaa roimasti.
Bosnian sodassa kasakaupalla julmuuksia tehtaillut "kettu" on 5 vuotta sodan päättymisen jälkeen maailman etsityin sotarikollinen. Ansiokkaan uran sotajournalismin saralla luonut Simon (Richard Gere) kokoaa entisen huippukuvaajansa ja lähtee metsästämään haastattelua ketulta. Sen on määrä nostaa mies taas journalismikukkulan kuninkaaksi, laihojen vuosien jälkeen.
Leffa lähtee juuri oikealle tielle, sillä vanhan kehäketun toimia julman sotarikollisen etsimiseksi on hienoa seurata. Gere kantaa charmillaan jopa elokuvaa! En ole mikään Richardin fani, mutta tässä leffassa miehen suoritus oli kyllä hyvä. Casting-osasto oli nuuskinut asiat kohdalleen.
Leffa äityy toki pakolliseen "sota on julmaa" maalailuun pariksi hetkeksi, mutta onneksi sitä ei ole mukana mitenkään liikaa. Jännittäviä hetkiä on tiedossa ja muutama erittäin hyvin rakennettu kohtaus.
Iltana eräänä selasin imdb:tä ja näin tästä Richard LaGravenesen ohjaamasta elokuvasta erään käyttäjän kommentin: It has been a long time since a movie has moved me the way that P.S. I Love You did
Ja puf! Siinä missä kaikki makkaraa ja olutta kaksin käsin naamaansa viskovat tosiäijät jo lähtivät todistelemaan miehuuttaan jollakin huonolla, mutta "vidun mageella" action-leffalla, niin minä heitin lippuvarauksen sisään Tennispalatsiin. Tämä leffa oli nähtävä, vaikka aiemmin en siltä ollut listoilla huomannut. Oli se sentään pyörinyt ykkössalissa melkein kuukauden päivät.
Hilary Swank ei todellakaan kuuluu kastiin "kaunis katsella, mutta...". Ulkonäön lisäksi hän on myöskin todella oiva näyttelijä, jonka CV:ssä komeilee Million dollar babyn ja Boys don´t cryn tasoisia supersuorituksia. Ja niin se vain on, että vaikka Gerard Butler OK näyttelijä onkin, varastaa Swank lähes poikkeuksetta kaksikon yhteisissä kohtauksissa ns. valon.
Ja mitä koskettavuuteen tulee, on tässä elokuvassa roimasti hetkiä, jolloin tekee mieli ottaa rakkaansa kädestä kiinni ja kuiskata korvaan miten paljon tämäkin hetki tässä elämässä merkitsee. Ne, jotka ovat yllättävällä tavalla menettäneet tärkeän ihmisen elämästään, katsovat parin tunnin aikana valkokangasta monta kertaa silmät kosteina.
Ja mikä parasta, kliseitä onnistutaan välttämään. Irkkuhuumori keventää tunnelmaa eikä leffa äidy liian synkäksi. Tämä saattaa monelle kuitenkin tuntua siltä, että elokuvan tyyli on hivenen rikkonainen; ikäänkuin se ei osaisi päättää ollako kevyt komedia vaiko ihan pesunkestävä ihmissuhdedraama. Jos jälkimmäisen puolelle oltaisiin täysipainoisesti nojauduttu, voisivat minun antamani tähdet olla vielä yhden korkeammat.
Jet Lin tulkitsema "Rogue" on kova jätkä. Huippuunsa hiottu tappokone pelaa vain omaan laskuunsa eikä ota käskyjä keneltäkään. Tai ottaa, mutta hän soveltaa ne käskyt mieleisikseen ja saa väärät osapuolet nousemaan toisiaan vastaan. Mutta mistä moinen supermies on syntynyt ja mitä motiiveja on taustalla?
Mielenkiinto pysyy yllä koko leffan ajan. Ihan loppuminuuteille asti riittää jännitystä. Käsikirjoitus on tavallista nokkelampi ja vaikka yhden twistin kohdalla mennäänkin ehkä jo vähän liian pitkälle, niin kyllä minä näin kunnianhimoisesti kirjoitettuja action-pläjäyksiä varsin mielelläni katselen. Roolituskin on kohdallaan; Jason Stathamista ollaan kovaa vauhtia tekemässä uutta Bruce Willistä. Kovaa asennetta ja bad ass- ulkonäköä ei kaverilta ainakaan puutu. Li taas osaa vetää tämän ns. vakioroolinsa (hiljainen tyyppi, joka sitten tosipaikan tullen voisi pistää pinoon kokonaisen armeijan pikkusormellaan) totutun hyvin.
Rakas Christian. Tee elokuva, jossa poltat tupakkaa 2 tunnin ajan ja puhut henkeviä. Ja minä menen katsomaan sen. Tai tee leffa, jossa maalaat aitaa 1,5 tunnin verran, ja tiedätkö mitä? Minä menen katsomaan senkin.
Nii-in, ei liene mikään salaisuus, että Christian Bale alkaa näinä päivinä olla meikäläiselle se näyttelijä, joka vetää leffateatteriin ja vuokraamon hyllyille jo pelkällä nimellään. Tolkuttoman karismaattinen jätkä, joka parhaimmillaan pystyy lähes ylimaallisiin roolitöihin. Ei ole ihan niin mukautuva kuin jotkut legendat kylläkään.
Mutta, tämä hieno seikkailu saa alkunsa, kun Balen roolihahmo joutuu Vietnamin sodan aikoihin vangiksi. Kuuluisa "vihreä helvetti" tuodaan katsojan silmille pienieleisesti. Ohjaaja ei näytä katsojalle liikaa, vaan leffa keskittyy vankileiriläisten elämään ja siihen kuuluisaan pakosuunnitelmaan. Ja se onkin juuri oikea suunta tälle elokuvalle.
Kuvauksen kannalta Rescue Dawn on yksi viime vuosien kauneimpia elokuvia. Vietnamin viidakoita kuvataan lähes maalauksellisilla tavoilla. 2000-luvun perisyntiin, eli hulluna heiluvaan käsivarakameraan, ei turvauduta kuin perustelluissa kohtauksissa. Ja hyvä niin.
Rescue Dawn on mainio seikkailu ja pakotarina. Mutta jos odottaa toimintaleffaa viidakkoympäristöllä, pettyy karvaasti. Niin on käynyt yllättävän monelle.
Jim Carreyn tulkitseman Walterin elämässä numero 23 alkaa nostaa rumaa päätään epäilyttävän usein. Vielä kun hän sattuu törmäämään kummalliseen kirjaa, jonka tapahtumat ovat kuin toinen versio hänen elämästään, voi todellisen mysteerin selvittäminen vihdoinkin alkaa.
Number 23 on perusjännäri, joka ei leffahyllyyn päädy eikä sitä välttämättä enää parin kuukauden jälkeen kovin hyvin muista. Mutta yhden vuokrauskerran tarpeiksi siinä on juoni, joka kannattelee hyvin sen 1,5 tuntia jonka elokuva kestää. Roolisuoritukset eivät mitään ihmeellisiä ole nekään. "Ihan hyvä" leimaa koko leffaa.
Pitkään on pitänyt tämä katsoa ja nyt sille löytyi sopiva rako. Sanonpahan vain, että tämä tullaan hommaamaan omaankin hyllyyn mahdollisimman nopeasti!
Maailma on vuonna 2027 kaaoksessa: uusia lapsia ei enää synny ja melkein joka kolkassa kapinoidaan, ryöstellään ja murhataan. Britannia on pystynyt säilyttämään vakautensa suht hyvin, jonka johdosta maahan virtaa "pakolaisia" muista maista solkenaan. Tulevaisuudenkuva on jälkeen kerran synkkääkin synkempi, mutta tällä kertaa se on ehkäpä realistisin kuvaus siltä kantilta, millaista tekniikka voisi parinkymmenen vuoden päästä oikeasti olla. Rakastan Blade Runneria ja sen maalailemia visioita lentävistä autoista, mutta Children of Menin tulevaisuuden maailma tuntuu paljon aidommalta paikalta.
Jos haluaa nähdä kuvauksellisesti sanalla sanoen aivan järkyttävän kauniin elokuvan niin ei todellakaan mene metsään valitsemalla Children of Menin. Alfonso Cuarón on suosinut ohjauksessaan pitkiä ottoja, jotka tämän genren elokuvaan ovat perin harvinaisia. Leukani loksahti auki silkasta ihmetyksestä pariinkin otteeseen. Eikä se johtunut siitä mitä tapahtumia ruudulla näin, vaan siitä miten ne tapahtumat oli esitetty. Uskomatonta työtä kuvausryhmältä. Tapahtumiin saa paljon enemmän kosketuspintaa pitkien ottojen myötä. Myönnän, että kyllä Bourne-trilogian kaltaiset salamaleikkauksetkin sopivat moniin elokuviin, mutta pitkät otot voivat oikein käytettynä olla jotain aivan erityistä tunnelmanluojana.
Osuuspankista on lupailtu, että heidän Electroninsa muuttuu tämän vuoden aikana Sampon kortin tapaan sellaiseksi, että se toimii normaalin VISA-kortin tavoin. Kortin varmennusta muutetaan siis sillä tavoin. Toivotaan, etteivät ole vain tyhjiä puheita.
En ennen tätä iltaa uskonut että Adam Sandler pystyisi näyttelemään vakuuttavasti. Nytte uskon.
Jäbähän on Reign Over me -leffassa ihan liekeissä. Sen verran hyvin hän vetää surujen alhoihin eksyneen miehen rooliin. Sai sitä kuuluisaa nessupakettia taas hamuilla hyllyjen kätköistä viekkuun. Sanomattakin lienee selvää, että pidän tätä ylivoimaisesti parhaimpana Sandlerin roolisuorituksena. Miestä vihataan monessa torpassa ihan siitä syystä että niin tekee moni muukin, vaikkei itse olisi Adamin leffoja juuri nähnytkään. Itse en nyt häntä vihaa, ei vain kuulu suosikkien joukkoon. Mutta jo suoritus tässä leffassa nostaa kyllä miestä aikalailla ylöspäin omissa simmuissani.
Näytä kirjoitukset
