Ayreonia minunkin levyhyllyyni on ilmaantunut vasta hiljattain, Into the Electric Castlen ja Universal Migrator Part 1&2:n muodossa. Olen keskittynyt vasta ensinmainittuun suuremmalla huolellisuudella. Arjenilla on mielestäni suht simppeli tapa kirjoitella lyriikoita, ja vaikka välillä pieneltä juustoisuudelta ei niissä voidakaan aina välttyä, niin kokonaisuutena tarinat ovat ihan mielenkiintoisia. Electric Castlea moni pitää Ayreonin parhaana (jopa Arjen itse?) ja melkoinen trippihän se levy on, niin musiikillisesti kuin lyyrisestikin. Kaikki lyriikat on kirjoitettu oopperamuotoon, eli hahmojen vuorosanoiksi useiden nimikkäiden rock- ja metallilaulajien esittämänä 1 hahmo=1 laulaja-konseptilla. Toimii.
Vaikka useimmiten Ayreon ihan progemetalli-genreen niputetaankin, niin sen vahvuus on niin jumalattoman monen eri tyylilajin yhteennitominen. Biiseistä irtoaa metallisemman ilmaisun lisäksi folkkia, jazzia, electroa, poppia, klassista, 60-, 70- ja 80-luvun rockia ja luoja ties mitä. Mielestäni Ayreonin paras saavutus omalla kohdallani on ylipäätään innostaminen kuuntelemaan progressiivista musiikkia, jota yleensä on tullut varsinkin metallin puolella pidettyä varsin tyhjänpäiväisenä tilutteluna. Arjen Lucassenin omalaatuinen ote on vain jotain todella erilaista. Nämä levythän kuuluu oikeastaan kuunnella mielellään täysin putkeen yhdeltä istumalta/makaamalta, niin immersio ja tarina säilyy rikkoutumatta, ja trippi on täydellinen.
Inkkari, barbaari, roomalainen, hippi, futureman, egyptiläinen, ylämaalainen ja ritari heitetään omilta aikakausiltaan vieraaseen ulottuvuuteen etsimään teh electric castlea ja matkan varrella vaaroilta ei vältytä? Homma selvä. Tarina ei oikeastaan edes yritä olla mitään järin syvällistä, mutta omalla tavallaan se on kyllä yllättäväkin. Musiikki heittelehtii laidasta laitaan kuten levyn porukkakin, mutta kyllä se vaan perskules toimii.
(Tähän tuplalättyyn on tarkoitus paneutua vielä tarkemmin, mutta kunhan Sähkölinna on saatu ensin sisäistettyä.)