Shin Megami Tensei - Ginza Super Mario Maker 2 - Title
Shin Megami Tensein menevät synkistelyt ovat enemmän mieleeni. Super Mario Maker 2:n kappale on hyvä esimerkki pelimusiikista, joka toimii itse pelisssä muttei sen ulkopuolella.
Wind Waker - Outset Island Super Smah Bros. Melee - Mother 2
Outset Island on nostalginen ja comfy kappale. Valitettavasti se ei kuitenkaan lukeudu suosikkeihini, jos kyse on nimenomaan The Wind Wakerin musiikeista. Mother 2:n kappaleessa on myös mielestäni parempi meininki, minkä lisäksi se on hyvin ikoninen.
Everhood - Why Oh You Are LOVE Ori and the Will of the Wisps - Now Use the Light, We Want to See!
Everhoodin kappaleessa on tehoa ja se tuo etäisesti mieleeni osan Digimon Story: Cyber Sleuthin häröimmistä kappaleista. Ori vie silti tämän erän tunnelmoinnillaan.
Mega Man ZX - Green Grass Gradation Castlevania II: Belmont's Revenge - New Messiah
Tykkään paljon enemmän Mega Manien retrokappaleista. Castlevanian kappale edustaa kyseistä tyyliä, joten ääni sille.
Sekiro: Shadows Die Twice - Divine Dragon Loop Hero - Enter the dungeon
Loop Hero antaa aika vahvat "Spooky Scary Skeletons" -vibat ja on muutenkin aikamoinen banger, muttei pärjää valitettavasti Sekiron majesteettisuudelle.
Hades - Good Riddance (Eurydice Solo feat. Ashley Barrett) Final Fantasy VIII - Blue Fields
Final Fantasy VIII:n soundtrack on aliarvostettu. Tämä kappalevalinta ei kuitenkaan osunut ihan omaan makuhermoon, vaikka rentouttava onkin. Annan siis ääneni Hadesin juustolle.
Ultima 6 - Intro Ice Ice Baby vs Straight Up - Vanilla Ice vs Paula Abdul
Ultima toi mieleeni heti alustansa ja aikansa pelien äänimaailman, hyvinkin nostalgisessa mielessä. Pakko antaa ääni sille.
Mega Man 8 - Grenade Man ZeroRanger - Unstopping
Ääni menee ZeroRangerille puhtaasti siksi, koska meno muistuttaa Raiden-pelien soundtrackeja ja muutenkin onnistuttu saavuttamaan hyvä shmup-fiilis.
Gravity Rush - Old Town FFVII Remake - Jenova Phase 3
Periaatteessa olisin halunnut antaa ääneni Final Fantasy VII:lle, mutta toisaalta, en ole vielä Remakea pelannut eli pelin soundtrackiin ei ole ehtinyt muodostua vielä kovin kummoista sidettä. Alkuperäisen tapauksessa olisi ääni varmaan mennyt Final Fantasylle, vaikkei tuo Jenova suosikkejani olekaan. Gravity Rush sen sijaan on ennestään tuttu ja varmaan yksi rentouttavimmista pelisarjoista niin musiikkeja kuin taidetyyliäkin myöten.
Jet Set Radio Future - The Concept of Love Guardian Heroes - Rough and Ready
Jet Set Radio on mukavan "ysäri" fiilikseltään, mutta kyllä Guardian Heroes pistää silti turpaan 100-0 eeppisellä juustollaan. Jostakin syystä tämä tuo mieleeni jopa Policenautsin musiikit, vaikkei olekaan yhtä hidastempoinen.
Xenosaga Episode III - Abel's Ark Kingdom Hearts II - Passion
Passion on Kingdom Hearts -sarjan heikoin vokaalikappale. Ei toki huono, mutta häviää lukuisille Simple and Cleanin variaatioille ja Face My Fearsille. Xenosaga ei sinänsä ole ihmeellinen sekään, satun vain tykkäämään enemmän tällaisesta tunnelmamusiikista.
Metroid Prime - Underwater Frigate Hotel Dusk - Midnight
Nyt on tiukka pari. Kaksi tunnelmaltaan salaperäistä kappaletta, joista toisessa on mukana sci-fi-twisti. Myönnän, tämän kohdalla jouduin arpomaan hieman ja se arpa osui Hotel Duskille.
One Must Fall 2097 - Main Menu The Last of Us Part II - Beyond Desolation
One Must Fallin kappale on oikein mainio. Ääni kuitenkin TLoU2:n surumieliselle ja tyhjälle kappaleelle. Pelin pelanneet tietävät, mistä on kyse.
Heavenly Sword itämainen äänimaailma iskee lujaa. Sanoisin jopa, että yksi äänestyksen yllättäjistä.
Snatcher - One Night in Neo Kobe City Zero Time Dilemma - Ustulate Pathos
Niin vaikeaa, niin vaikeaa. Ei siksi, että tekisi tiukkaa valita toinen näistä; onhan Snatcher kuitenkin selkeä voittaja. Vaikean tästä tekee se, että Zero Time Dilemman kaltainen loistobiisi putoaa näin aikaisessa vaiheessa äänestystä. Mutta minkäs teet, kun vastassa on heti kuningas.
Bully - Walking Theme Kirby: Planet Robobot - Mind in a PROGRAM
Voiton vie tällä kertaa hitaampi tunnelmointikappale, vaikka onhan tuo Kirbykin aika kovaa settiä.
Tekken 6 - Electric Fountain Axelay - Unkai
Melko tasavertaiset kappaleet. Axelay vie niukasti voiton, Tekken äityy ehkä aavistuksen verran jumputuksen puolelle.
Donkey Kong Country 2: Diddy's Kong Quest - Hot Head Bop Grim Dawn - Dreaded
Vanha klassikko vie tämän erän.
Ōkamiden - Southern Ryoshima Coast Muse Dash - Best One
Muse Dash voisi mennä taustamusiikkina esimerkiksi jossakin animessa, muttei oikein muutoin. Tosin vastustajana on myös melko ylivoimainen Ōkamiden, joka menee itselläni parhaimpien pelimusiikkien kategoriaan.
Katamari Damacy - Lonely Rolling Star BioShock Infinite - Elizabeth's Theme
Katamarissa vähän sama juttu kuin ylempänä. Toisaalta BioShockin kappale saattaa jopa vaatia sen, että on kertaalleen läpäissyt pelin, sillä osa sen impaktia perustuu aika vahvasti jälkitunnelmiin. Mutta tuo viulu... niin surumielistä ja haikeaa.
FAST Racing NEO - Chuoko City Metal Slug X - Living on the Deck
Street Fighter V - G Theme Super Smash Bros. Ultimate - Galaga medley
Cyberpunk 2077 - The Rebel Path Paper Mario: The Origami King - Autumn Mountain Battle
Loop Hero - Loop Blues Metal Gear Solid 3 - Snake Eater
Yoko Taron peleille lienee tyypillistä alhaisempi budjetti. NieR: Automata on selkeä PS2-ajan peli, josta paistaa vaatimattomuus hyvin monelta osa-alueelta. Jostakin syystä jaksoin pelata sen silti läpi innolla.
Ensimmäiset kaksi läpipeluukertaa ovat sama tarina kahden eri hahmon silmin. Sitten alkaa se juonen viimeinen vaihe, jolla oli muistaakseni vähintään yhtä paljon pituutta kuin kahdella ensimmäisellä endingillä. Muut endingit ovat vapaaehtoisia ja lyhyitä, esimerkiksi osa voi aktivoitua jo kuollessaan.
E: ja ennenkuin joku tietämätön saa ajatuksia siitä ettei biisivalinta ole ”hengen” mukainen niin tiedoksi että DJ Heron musiikit on nimenomaan tehty peliä varten JA lisäksi ne on suunniteltu pelimekaniikat silmälläpitäen.
Omasta puolestani saa laittaa vaikka sellaisiakin biisejä, jotka ovat alkujaan jonkin artistin. Mietin itsekin aluksi, pistäisikö mukaan Death Strandingin Low Roar -kappaleita tai The Last of Us Part II:n Wayfaring Strangerin.
40 biisiä kasassa, lisäsin pari omaan listaani. Voidaan mennä esimerkiksi 50 biisilläkin, silloin voidaan ottaa mukaan vaikka sellainen kierros, jossa on yksi kolmen biisin ryhmä.
Pelasin hiljattain BioShock-kokoelman läpi PS4:llä. Olin toki läpäissyt jo kaksi ensimmäistä osaa kymmenisen vuotta sitten ja pitänyt niistä jo tuolloin, mutta muistikuvat alkoivat olla sen verran hämäriä, että ajattelin uudelleenpeluun olevan tarpeen. Molemmat BioShockit maistuivat edelleen, eikä menoa haitannut edes se, ettei sarjan räiskintä ole välttämättä ihan sieltä parhaimmasta päästä. Sen sijaan miljöö, hahmot ja ympäristöön jätetyt viestit... näiden parissa viihdyn varmasti vielä tulevaisuudessakin. Kovaa settiä.
Sarjan kolmas osa taas oli jäänyt joskus kokonaan pelaamatta, kun muistaakseni Infinite sai hieman ristiriitaisen vastaanoton aikoinaan, jolloin lykkäsin koko pelin hankintaa vuositolkulla. Tämähän osoittautuikin sitten pahaksi virheeksi, sillä rakastin pelin jokaista hetkeä näin kahdeksan vuotta myöhässä! Kaunilla Columbialla sekä Elizabethillä ja Bookerilla on nyt erityinen paikka sydämessäni, mihin liittyen saatan pelata koko pelin uudelleen ihan lähiaikoina. Suoraan sanoen jäi kaipuu tätä charmikasta ja suorastaan hellyyttävää seikkailua kohtaan, vaikka mukaan mahtuikin niin paljon surua ja haikeutta (varsinkin Burial at Sean myötä). Menee heittämällä suosikikseni tämän sarjan peleistä.
Itse jätin Demon of Hatredin kokonaan ensi kertaan ja jotakuinkin samoista syistä. Myös Owlin vaikeampi versio jäi kokematta, kun sen voi ilmeisesti missata jotenkin. En tiedä, kuinka vaikea se pomo olisi ollut. Siinä tavallisessa Owl-taistelussa minulla ei ollut ainakaan mitään ongelmia.
Tuo mainitsemasi ninja kaatui vasta joskus pelin puolivälissä, kun en sitä heti ensi yrittämällä saanut nirhattua. Eikä minulla vielä tuossa vaiheessa tainnut olla mikiriäkään. Chained Ogre lienee ainoa minibossi, jonka kohdalla iski pieni vitutus. Tuolla vihollistyypillä on se ärsyttävä grab-mekaniikka, ja jos pelissä olisi ollut isompia pomoja tällä liikkeellä varustettuna, olisin varmaan tuskaillut niissä jonkin verran.
Kyllä se väistelykin kannattaa aina välillä. Varsinkin, jos tulee isku, jota ei voi mitenkään mikiri counteraa. Hyppiminenkin toimii erinomaisena väistönä tietyissä liikesarjoissa ja sillä voi myös pomppia vihollisen päällä niin, että se menee hämilleen sekunniksi. Peli on loppujen lopuksi äärimmäisen hienostunut sekoitus muutamia ydinmekaniikkoja, joiden kanssa vuorotellaan ja joita on osattava hyödyntää oikeissa kohdissa samalla, kun lukee vihollista. Eräänlaisena nyrkkisääntönä sanoisin, että jos vain pakka pysyy kasassa, niin pyrkii ainakin miekkataisteluissa siihen, että deflectaa kaikki mahdolliset iskut, hyökkää samalla päälle tasaisin väliajoin ja mikiri counteraa aina oikealla hetkellä.
Sekiro on myös niitä pelejä, joissa osalla tietyt pomot saattavat tipahtaa melko vaivattomasti ja osa taas jumittaa pitkään niissä. Monet varoittelivat Guardian Apesta minulle etukäteen, mutta itse pidin sitä lopulta vain Bloodborne-pomona, joka sekoaa pelaajan yliaggressiivisesta pelityylistä. Phase 2 on vielä helpompi ja se wonkyjen iskujen deflectaaminen pistää apinan kirjaimellisesti anelemaan armoa. Jopa se kahden apinan taistelu on peruskauraa, kun ymmärtää jujun.
Mutta sitten taas on True Monk, joka oli itselleni selkeästi pelin vaikein tapaus. Jotkut kuulemma vetävät sen muutamalla yrityksellä. Minulla siihen meni varmaan 30 siitä syystä, että kyseinen pomo muuttuu niin epävakaaksi viimeisessä phasessa. Sillä on toki edelleen tuossa vaiheessa ne tietyt jutut, joita osaa ennakoida valmiiksi, mutta se kaikki oksentelu ja muu perseily... tuon nitistäminen tuntui lopulta taivaalliselta.
Kun pelaajalle lopulta kolahtaa miten peliä pitää pelata alkaa sellainen gamer-nirvana mitä ei olla AAA toimintapeleissä aiemmin nähty.
Hyvin pitkälti samat mietteet. Yksi niistä peleistä, joissa aivot menevät johonkin ihme transsiin ja kaikki ajoitukset tulevat lopulta selkäytimestä. Tiedän, että tämä on klisee, mutta pelin lähes täydellisen combatin jälkeen tuntuu jopa hieman etovalta palata esimerkiksi uusien Assassin's Creed -pelien vastaavan pariin. Viimeinen pomotaistelu on myös äärimmäisen kova mittelö ja olen oikeastaan vieläkin aivan ihmeissäni siitä, kuinka onnistuin lopulta pelaamaan kaikki paitsi kolmannen phasen lopun täydellisesti. Tästä huolimatta muuttaisin ehkä siitä sen alun Genichiron sellaiseksi, ettei sitä tarvitse hakata joka kerta ennen varsinaista pomoa, vaikka se meneekin minuutissa.
Ja voin vain kuvitella, miten upealta Fountainhead Palace näyttää PS5:llä.
Tuohon aikaisempaan keskusteluun liittyen: pelaan kyllä pelit yleensä läpi, mutta osa tästä menee hieman oman jääräpäisyyden piikkiin. Auttaa toki kummasti haasteellisissa peleissä, mutta negatiivisena kääntöpuolena onkin se, että samalla tulee tahkottua nekin pelit, joista ei oikein nauti. Meikäläisen "kun kerran aloitin, niin viedään loppuun" -ajattelu on peruja lapsuudesta, jolloin kaikki viihde ei ollut parin klikkauksen päässä ja vuodessa saatiin maksimissaan muutama peli tai väännettiin hampaat irvessä lainapeli nopeasti läpi, jottei vain jäisi kesken. Muualla elämässä tuo on korostunut sitten tunnollisuutena, mikä on ihan jees ainakin opintojen ja työelämän suhteen.
Niin se vain on, että kovalla keskittymisellä ja ankaralla pomojen patternien opettelulla voi kaatua jopa Isshinin tasoiset koitokset. Peli on nyt läpi ja fiilikset suorastaan euforiset. En ihan heti uudelle kierrokselle lähde, mutta eiköhän sekin vielä joskus tule eteen. Silloin voisi myös kaataa nuo vapaavalintaiset pomot.
Vaikka tuo viimeinen pomo kaatuikin lopulta niin, että Genichiro ja Isshinin kaksi ensimmäistä phasea menivät täydellisesti, niin olen kyllä silti sitä mieltä, että olisihan tuo voinut olla vähän kevyempi taistelu. En yrittänyt sitä läheskään yhtä monta kertaa kuin True Monkia, mutta kyllä se lähemmäs kaksi tuntia kaiken kaikkiaan vei. Monesti kävi niin, että viiden kuoleman jälkeen suljin vain konsolin ja mietin, pääsenkö tuota vanhuksen kutaletta koskaan läpi.
Ja todellakin suosittelen Sekiroa erityisesti niille, jotka etsivät sellaista peliä, jossa combat on pakko sisäistää hyvin ja jossa riittää haastetta.
Peli on kieltämättä aivan julmetun murhaava, jos vertaa Fromin edellisiin tuotoksiin. Yhtäkään isoa pomoa en ole voittanut ensimmäisellä yrittämällä (lukuun ottamatta niitä, joissa on jokin tietty gimmick) ja vaikka jo lähes legendaksi muodostunut Guardian Ape pistikin hanttiin sen tunnin, kaatui se lopulta yllättävän vaivattomasti. Hoitelin jopa sen taistelun, jossa on kaksi tuollaista yhtä aikaa eikä siinäkään oikeastaan ollut enää mitään ongelmia, kun patternit olivat iskoistuneet tajuntaan. Viimeisessä pomossa on se ongelma, ettei sitä voi opetella kovin tehokkaasti, kun ensin pitää kaataa Genichiro ja seuraavaksi jo kuumotella Isshinin ensimmäistä phasea, jossa pomon posture damaget tipahtelevat hetkessä alas, jos ei satu olemaan koko ajan sen iholla tai erehtyy parantamaan itseään. Ei helvetti, tämä on ainoa liki mahdottomalta tuntuva pomo pelissä ja silti aion yrittää sitä vielä, kunhan tulee parempi hetki.
Minua on sanottu joskus hyväksi videopeleissä, mistä iso osa johtuu kyllä puhtaasti siitä, että kasvoin joidenkin samantyyppisten SNES-pelien parissa. Pelasin esimerkiksi paljon ActRaiseria, jossa on vähän samaa filosofiaa kuin Sekirossa. Ilman sadistiseen pelisuunnitteluun tottumista olisin jo varmaan luovuttanut hyvissä ajoin, mutta minkäs teet, kun jääräpäisyys ei anna periksi.
Hajotuksesta huolimatta Sekiro on oikeasti aivan törkeän erinomainen tekele, jossa riittää tyylitajua miltei joka suhteessa ja jonka pelaaminen tuntuu palkitsevalta. Vielä kun pääsisi näkemään, mitä Wolfille ja kumppaneille käy tarinan lopussa.
Pääsin Sekiron viimeiseen pomoon muutama päivä sitten. Onko kukaan täältä läpäissyt sitä? Iski pieni hajotus, kun kinkkisen True Monkin jälkeen pistettiin vastaan tällainen tapaus. Pääsen Isshinin tokaan phaseen ja sen jälkeen olenkin aika lailla vainaa. Asiaa ei auta se, että tuota ennen on aina pakko kurittaa Genichiroa, mikä on alkanut jo käydä pikkasen tylsäksi taisteluksi. No, ei auta muuta kuin jatkaa yrittämistä.
Se True Monkin jälkeinen Fountainhead Palace on muuten ihan heittämällä upein pelialue, jonka From Software on koskaan tehnyt. Jopa Majula jää toiseksi. Helkkarin upea palkinto tuskastuttavan pomon jälkeen.
Ei huhhuh. Pistin juuri Guardian Apen lihoiksi Sekirossa. Minua kuumoteltiin joskus, että joillakin on mennyt tuossa pahimmillaan viikko tai ovat jopa lopettaneet pelaamisen kokonaan. Phase 1 on tosi helppo, mutta jo siitä tulee sen verran paha väsymys, että phase 2:een tulee väistämättä paineita. Jos tämä olisi Dark Souls, olisin jatkanut etenemistä suoraan tuon jälkeen, mutta koska yritin kaiken kaikkiaan nirhata päälle tunnin tuota körmyä, niin voimat menivät siinä. Hiemanko stressaava peli?
En osaa vielä sanoa, pidänkö tätä parempana kuin Fromin muita pelejä. Tässä on kyllä asioita, jotka ovat selkeästi parempia, kuten äärimmäisen nautinnollinen ja palkitseva combat. Jos olisi pakko sijoittaa nämä pelit paremmuusjärjestykseen, niin ykkönen olisi edelleen Bloodborne ja kakkossijan jakaisivat sitten yhdessä Demon's Souls, Dark Souls, Dark Souls III ja tämä. Viimeisenä Dark Souls II, joka sekin on pätevä peli.
Jos matka tyssää johonkin pomoon lopullisesti, olen jo tyytyväinen tähän pelikokemukseen. Mutta yritetään nyt kuitenkin vielä sinne viimeiselle pomolle asti. Johan se Guardian Apekin kaatui suht kivuttomasti, kun ymmärsi homman jujun!
Edit: Ja sieltä se tuli, isompi jumitus nimittäin. True Monkin phase 3 pistää hyvin vastaan, vaikka tuo on meinannut jo kaatua pariin otteeseen. Saa nähdä, kuinka helvetillinen loppupomo on...
Aloitin viimein Sekiron. Poltin aikoinaan itseni loppuun Fromin peleillä, sillä olen pelannut näitä jo sen kymmenisen vuotta. Etenkin Dark Souls on tullut läpäistyä niin monta kertaa, ettei taida kahdenkaan käden sormet riittää. Tiesin myös, ettei Sekiro ole helppo edes veteraaneille. Olen kuollut tässä jo monta kertaa ja vasta muutaman tunnin pelaamisen jälkeen taisin sisäistää kunnolla, miten iskuilta suojautuminen kannattaa ajoittaa etenkin comboissa. Sekiro on melko hardcore tapaus, joskin myös armollinen ainakin sen suhteen, ettei pomojen luo ole kovin pitkä matka. Tätä on ilo pelata, vaikka mukana onkin muutamia nihkeämpiä juttuja. En esimerkiksi ymmärrä, miksi peleihin pitää ahtaa sitä Ö-luokan hiiviskelyä. AC Originsissa ja Odysseyssa on tämä sama ikuinen ongelma: vihollisia ei ole kovin nautinnollista tappaa tällä tyylillä, jos niiden tekoäly on tönkkö eikä yllättämisestä saa mitään kiksejä. Ehkä olen vain tottunut liian hyvään, kiitos MGSV:n ja TLoU2:n, joissa hiiviskely on parhaimmillaan äärimmäisen intensiivistä. Toinen nihkeys onkin sitten se, ettei Sekirossa vihollisten jättämät jutut siirry automaattisesti Wolfille, vaan ne pitää erikseen imeä itseensä. Montakohan kertaa olen jo unohtanut tehdä tämän? Ei oikein avaudu tuon ominaisuuden pointti.
Muuten pelissä ei ole mitään valitettavaa, ja taivas varjelkoon niitä, jotka valitsevat tämän ensimmäiseksi pelikseen tältä studiolta.
Tuli katsottua loppuun tämäkin. Hyvä sarja ja yksi parhaimmista Star Wars -tuotteista. Saa nähdä tosin, tuleeko nyt tusinoittain sarjoja muistakin hahmoista. En valita, jos laatu pysyy samana.
Täysin samaa mieltä. Itsellä on tuo samainen teos pelityksessä nyt ja menen tällä hetkellä jossakin puolivälissä. Ensimmäinen Ori oli mielestäni loistava, tämä sen sijaan suorastaan fantastinen. Heittämällä vähintään viime vuoden kärkikolmikossa ja todennäköisesti myös yksi kauneimmista kaksiulotteisista peleistä, mitä on koskaan tehty. Switch-versio pyörii loppujen lopuksi melko hyvin siihen nähden, että peli taisi olla julkaisussaan vähän rikkinäinen Xboxilla ja PC:llä. Ainoa marmatuksen aihe on se, että taustat ja hahmot näyttävät välillä hieman rakeisilta ainakin television ruudusta katsottuna. Tätä ongelmaa ei kai ole Xboxilla ja PC:llä, joskin niillä ei voi tietenkään pelata kannettavassa muodossa Oria.
Mutta aivan tolkuttoman hieno peli, joka saa Nintendon kalpenemaan. Eivät ole mielestäni julkaisseet kunnollista Metroidia enää Echoesin jälkeen. Jos kerran ollaan ihan kädettömiä sarjan suhteen, niin solmisivat jonkin sopimuksen Moon Studiosin kanssa. He ainakin tietävät selvästi, miten käsitellä tämän genren pelejä. Maailman rakenne ei ehkä ole kaikista sokkelomaisin, mutta kuitenkin ihan riittävä tällaiseen peliin, minkä lisäksi ohjaustuntuma on täyttä kermaa. Etenkin nämä nopeushaasteet pistävät taidot koetukselle ja vaativat sopivasti sorminäppäryyttä.
Ai niin, ja kunniamaininta vielä Niwenin persoonallisille NPC-hahmoille. Tämä lukeutuu niihin jatko-osan parannuksiin combatin lisäksi, joka sekin on nyt enemmän kuin kunnossa.
Jospa tästä saisi ihan vuosittaisen perinteen? Eli uusi pelimusiikkiäänestys olisi tarkoitus pistää tulille taas, mikäli vain saadaan jälleen riittävästi osallistujia. Säännöt ovat samat kuin aina ennen eli:
- jokainen (joka kerkeää) saa nimetä 1-4 biisiä, mutta biisit eivät saavat olla samasta pelistä. Samasta pelisarjasta saa pistää toki. - pistäkää mukaan toimiva linkki (mieluiten Youtube). Laittakaa muodossa 'Peli - biisin nimi, jos sellainen sattuu olemaan' ja perään voi lisätä vielä konsolin, jos haluaa. Esimerkiksi näin: Donkey Kong Country - Gang-Plank Galleon - mukaan otetaan 64 biisiä
Tarkistakaa näin alkuun, oliko valitsemanne kappale mukana jo viime kerralla. Tässä edellisen äänestyksen biisilista:
Resident Evil 3. Aloitin tämän tänään ja olen jo kohta melkein pelannut pelin läpi. Mitä tästä nyt sanoisi? No ainakin sen, että älkää tästä täyttä hintaa maksako, sillä peli on tuntunut koko ajan joltakin kakkosen DLC:ltä. Ja kun miettii sen lyhyyttä, olemattomia puzzleja sekä jatkuvaa, skriptatusta kohtauksesta toiseen etenemistä, niin aikamoinen pettymyshän tämä on. Ihan rehellisesti sanoen tällä olisi pitänyt olla ainakin puolet enemmän pituutta. Voisin melkeinpä lyödä vetoa, että pelin mukaan on pistetty (kuulemani mukaan melko köykäinen) Resistance ihan vain siksi, että sitä voitaisiin myydä täydellä hintalapulla.
Ei RE3 tavallaan huono ole, sisältöä on vain todella niukasti ja presentaatio hyvin vaisu, jos vertaa kakkosen remakeen, joka on ehkä lajityyppinsä paras edustaja tällä hetkellä. Se kuitenkin, mikä tekee tästä melkein jopa häpeällisen tuotoksen on sen julkaisuvuosi – siis sama vuosi, jolloin ilmestyi The Last of Us Part II. Tällainen peli ei hirveästi kilpaile TLoU:n jatko-osaa vastaan, jos siinä on kohtalaista pelattavaa joitakin hassuja tunteja. TLoU2 on valovuosia edellä niin combatin, etenemistapojen, kenttäsuunnittelun kuin puzzlejenkin osalta. Eihän RE3:lla ole lopulta kauheasti saumaa olla millään muotoa muistettava, kun samana vuonna julkaistiin kaikin puolin parempi zombiepeli. Tämä on sääli, koska myös RE3:ssa on joitakin asioita, joista välittyy selvästi pelintekijöiden intohimo sarjaa kohtaan. Tarpeeksi tuntuvilla muutoksilla ja lisäyksillä tästä olisi saanut vähintään alkuperäistä paremman pelin. Tällaisenaan kokemus ei todellakaan saavuta mitään TLoU2:n vuoristorataa, vaikka jostakin syystä Capcom on hakenut jotakin sellaista jatkuvilla yllärpipylläriosioilla ja lineaarisella kenttäsuunnittelulla.
Jos RE2:n remake jätti nälän, ostakaa tämä korkeintaan alennuksesta ja käsitelkää sitä jonakin kakkosen DLC:nä. Ei kannata odotella liikoja.
EDIT: Läpäisyaika: 04:46:41. Lyhyt peli, jonka pelaa yhden hassun lauantain aikana.
Ori and the Blind Forest on kyllä täyttä parhautta. Jostakin syystä nämä pienemmät studiot hallitsevat tällä hetkellä ehkäpä parhaiten koko metroidvania-genren, mikä välittyy varsinkin tästä pelistä. Moon Studiosin ensimmäiseksi peliksi Ori on äärimmäisen vaikuttava ja sympaattinen teos, jossa on sopivasti haastetta ja josta välittyy pelintekijöiden intohimo työtään kohtaan. Keksin tästä ainoastaan yhden negatiivisen puolen ja se on lähes olemattomat pomotaistelut. Jos tämä puoli olisi kunnossa, Ori olisi aika lailla täyden kympin tekele. Toivottavasti jatko-osa korjaa tämän ongelman.
Pistin nuo nyt sitten tilaukseen. Eivät saavu varmaan ihan heti tänne, mutta eiköhän sitten viimeistään joulun jälkeen. Hyvää jaksaa odottaa. EDIT: Lähti tulemaan jo tänään, kiitokset vielä Epille tästä vinkistä!
Näytä kirjoitukset
Muualla elämässä tuo on korostunut sitten tunnollisuutena, mikä on ihan jees ainakin opintojen ja työelämän suhteen.