Ui hitto. Mulla on mennyt ihan ohi Orien tulo Switchille ja vieläpä fyysisinä. Verkkokauppa.comissa näyttäisi olevan noita vielä, joskin tällä hetkellä statuksena "Lähetettävissä: n. 10-18 pv". Onko nämä vain jokin köpönen erä, joka katoaa heti myynnistä, vai uskaltaako tilata?
On kyllä ollut paras päätös ikinä Ubisoftilta muuttaa Assassin's Creed -sarja tällaiseksi täysiveriseksi avoimen maailman seikkailuksi. Pelasin vuoden alussa Originsin ja tykästyin siihen kovasti, nyt sama voittokulku jatkuu Odysseyn parissa. Kumpaakin toki edesauttaa se, että molempien pelien tapahtumapaikka ja teema ovat melko kovaa settiä. Odysseyn ensimmäisellä saarella meni lähes yhteen pötköön viitisen tuntia ja nyt avautui sitten ilmeisesti koko muu maailma komeudessaan. Laivamiehistön laulun raikuessa ja aaltojen pauhutessa ei voi muuta kuin fiilistellä Kreikan maisemia sekä tunnelmaa. Näillä näkymin myös Valhalla tulee eksymään tähän talouteen jossakin vaiheessa.
Maksoin molemmista peleistä yhteensä varmaan 30 euroa, mikä on aika naurettava summa, kun miettii kontentin määrää.
Tää tuli vähän huonoon aikaan, kun joulukuussa on aina hankittavana yhtä sun toista muutakin. Mutta kiitos maininnasta. Cave Story 3D olisi kieltämättä jännä kuriositeetti kokoelmaan. Eiköhän tuosta tosin saa ihan hyvät rahat joltakulta keräilijältä viimeistään Huuto.netistä tai eBaysta.
Katsoin eilen Toy Story 4:n Disney+:sta. Rehellisesti sanoen en odottanut elokuvan olevan ihan näin hyvä. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että sarjan olisi voinut päättää jo kolmanteen osaan, joka toimi aikanaan melko tyhjentävänä lopetuksena sarjalle. Mutta ei, Pixarhan päätti vetää hihastaan yhden villeimmistä korteista, joka osoittautui erittäin positiiviseksi yllätykseksi. Tähän vaikuttaa toki paljolti se, mitkä teemat vetoavat kuhunkin katsojaan. Omalla kohdallani voin sanoa, että neljäs osa on suosikkini nimenomaan sen käsittelemien aiheiden ja hahmojen ansiosta. Osa hahmoista jää kieltämättä hieman taka-alalle, mutta tätä kompensoikin sitten onneksi se, miten syvällisiä erityisesti Woody sekä Bo Peep ovat ja miten onnistunut dynamiikka heillä on elokuvan aikana. Aivan nappisuoritus.
Tulin tuossa soittolistaa väsätessäni taas ajatelleeksi, että olisi aika muikeata pistää jo nyt käyntiin uusi pelimusaäänestys. Mutta ehkä on vielä turhan aikaista sille. Vai löytyisikö kiinnostusta?
Olen katsonut noin puolet ensimmäisestä kaudesta ja huhhuh, onhan tämä nyt aivan törkeän hyvä. Siis ihan heittämällä parempaa tuotantoa kuin esimerkiksi karvaan pettymyksen aiheuttanut The Rise of Skywalker. Kyllä Disney osaa silloin, kun saadaan puikkoihin oikeanlaiset käsikirjoittajat ja ohjaajat.
Ja koukussa ollaan Disney+:aan muutenkin. Kattava määrä kaikkea aina tutuista klassikoista uusiin nimikkeisiin. Nyt kun kaikki on kätevästi saatavilla yhdestä palvelusta, harkitsen jopa kaikkien SW-trilogioiden uudelleenkatselua. En ole vielä tehnyt sitä tämän uusimman trilogian kanssa, mutta nyt olisi mahdollisuus siihenkin. Jopa The Clone Warsit kiinnostavat suhteellisen paljon tällä hetkellä.
Hätkähdyttävintä on, että Mandalorian näyttää ihan elokuvalta. Suuren budjetin elokuvalta. Disney on upottanut jokaiseen 35-40 minuutin jaksoon pätäkkää 15 miljoonan dollarin verran.
Tämä yllätti itsenikin. Tiesin, että kyseessä on suuren budjetin sarja, mutta itse lopputulos oli vielä sitäkin miellyttävämpi. Parasta The Mandalorianissa on tosin se, miten se kunnioittaa sarjan juuria ja on ymmärtääkseni ottanut myös vaikutteita muun muassa peleistä.
Uusien konsoleiden julkaisu ovella, mutta onko laitteille yhtään mitään pelattavaa? Ps5:lle Demon's Souls, joka on vanhan pelin remake ja tullut pelattua monesti läpi ja Xboxille ei edes sitä. Miksi kävisin hakemassa Xboxin kaupasta vielä, jos sille ei ole yhtään ainoata peliä pelattavaksi? Miten voi olla edes mahdollista tällainen julkaisu.. Ei ihme, että pimittivät laitteiden tietoja viime hetkeen, kun ei ole varsinaisesti mitään näytettävää.
Vähän samansuuntaiset ajatukset täälläkin. Hankin myös Switchin vasta noin pari vuotta julkaisun jälkeen ja silloinkin tuntui vähän siltä, että olisi ihan hyvin voinut odottaa vielä ainakin vuoden. Ei näitä enää oikein jaksa hankkia heti julkaisussa. Toista oli joskus PS2-aikakautena, jolloin kattaus näytti nopeasti tältä:
Demon's Souls ei kiinnosta tällä hetkellä yhtään, kun ei siinä alkuperäisessäkään pelissä ollut muuta vikaa kuin kusiset backstabit ja tietynlainen tönkköys, jota ei ole enää seuraavissa Souls-peleissä. Katsotaan uudestaan sitten, kun markkinoilla on PS5:n pienempi malli, joka ei näytä järkyttävältä ja jolle saa muutakin kuin vanhan pelin uudelleenlämmittelyn.
No nyt on kyllä oppikirjaesimerkki kansitaiteesta, jossa on ollut ideaa, mutta toteutus jäänyt puolitiehen. Helpoimmalla olisivat toki päässeet ihan vain pelin logolla, jossa sitä paitsi esiintyy jo kaksi hahmoa valmiiksi.
Eipä oikein jaksanut Pokémon Sword kiinnostaa. Tavallaan suunta on oikea, mutta pelistä paistaa silti tietynlainen vanhanaikaisuus etenkin aluesuunnittelussa. Pelin huonoin puoli on kuitenkin köyhä hirviövalikoima ja tylsät jättipokémonit, jotka eivät erityisemmin hetkauta suuntaan tai toiseen. Tiesin, mitä todennäköisesti oli luvassa, mutta onhan tämä sarja myös ihan kaavoihin kangistunut.
Tulin lukeneeksi kaikki Attack on Titanin loput ilmestyneet chapterit. Sen enempää spoilaamatta olen melko varma, että Titaanien ystävät tulevat olemaan tyytyväisiä siihen, minkä suunnan sarja lopulta ottaa. Oikeastaan suosittelisin jopa siirtymään suoraan mangan pariin, koska tällä hetkellä ei ole käsittääkseni edes varmuutta siitä, pistääkö animen seuraava eli viimeinen kausi juonen pakettiin hieman tiivistetymmässä muodossa.
Mielestäni Death Stranding oli pelillisesti miellyttävä ja erilainen kokemus, vaikka ne räiskintäosuudet ovatkin aivan järkyttävää roskaa. Tunnelmaa todellakin riitti. Juoni sen sijaan oli ehdottomasti pelin heikointa antia – oikea malliesimerkki siitä, kuinka tämän tarinan kohdalla ei todellakaan päde "näytä, älä selitä" -sääntö, saati kunnollinen rytmitys. Se loppu on suorastaan tuskastuttavaa seurattavaa ja jättää jopa pelillisesti hieman pahan maun suuhun, kun ennen sitä pelin maailmaan isketään päälle ruma vihreä filtteri, joka syö kaiken mielenkiinnon pois.
Samaa mieltä myös noista hahmojen nimistä. En tiedä, onko tämä vain Kojiman huumoria, mutta hänhän antoi aikoinaan eräälle Peace Walkerin antagonistillekin nimeksi Hot Coldman. Loppujen lopuksi Kojimalla on ihan mielenkiintoisia ideoita ja esimerkiksi Metal Gear -pelien juonen seuraaminen ei ole Death Strandingin tavoin puuduttavaa, kun kaikesta paistaa sellainen pieni pilke silmäkulmassa. Tässä hän selvästi yritti jotain vakavampaa ja kieltämättä muutama kohtaus on erittäin onnistunut näyttelijäsuoritusten ansiosta, muttei tällaista ekspositiohöttöä pelasta oikeastaan edes ansiokkaat näyttelijät, jos käsikirjoitus ei ole hyvä.
Mietin tässä yksi päivä, mitä tämä pian taakse jäävä sukupolvi on tarjonnut meille. Tästä syntyikin sitten idea perustaa kyseiselle aiheelle ihan oma ketjunsa. Toisin sanoen tänne olisi tarkoitus kerätä kaikki mielenkiintoiset huomiot, kunniamaininnat ja pettymykset koskien kahdeksatta sukupolvea. Lisättäköön myös, että vaikka tämä generaatio mielletäänkin enimmäkseen Wii U:n, PS4:n ja Xbox Onen aikakaudeksi, laskisin itse mukaan vielä Switchin ja PC:n tarjonnan. En myöskään ole itse pelannut vielä läheskään kaikkia keskeisimpiä julkaisuja, mutta aloitan silti listaamalla muutamia huomioita, joita panin merkille tämän sukupolven aikana.
Tekniset saavutukset (The Last Guardian ja The Last of Us Part II)
Tällä sukupolvella ilmestyi monta teknisesti vaikuttavaa peliä. Ainoastaan kaksi nimikettä ovat kuitenkin jääneet mieleeni poikkeuksellisella tavalla – siis sellaisella, joka erottaa ne muista peleistä ja synnyttää vaikutelman siitä, että teknologia on ottanut jälleen kerran suuria harppauksia eteenpäin. Näistä ensimmäinen on The Last Guardian. Peli ei ehkä pyöri parhaimmalla mahdollisella tavalla, minkä lisäksi sen kehityshelvetti kesti liki kymmenen vuotta. Vaikeuksistaan huolimatta The Last Guardian onnistuttiin joka tapauksessa saattamaan päivänvaloon eikä lopputulos olisi voinut olla mielestäni yhtään parempi. Uedan viimeisin tuotos osoittautui melko perinteiseksi ICOn ja Shadow of the Colossuksen henkiseksi jatko-osaksi, joka poikkeaa herran aiemmista peleistä lähinnä kerrontatyylinsä osalta. Se, mikä tekee pelistä erityisen, on nimenomaan itse päätähti eli Trico. Elukka on toteutettu niin aidontuntuiseksi ihan yksittäisiä sulkia myöten, ettei sitä voi muuta kuin ihailla. Mieleeni ei tule toista yhtä ilmeikästä eläinhahmoa tai NPC-matkakumppania. Ehkä tulevaisuudessa lyödään vielä tätäkin paremmaksi, mutta ainakin toistaiseksi The Last Guardian on mitä luultavimmin edelläkävijä ja tämä todellakin näkyy niin vaivannäössä kuin budjetin käytössäkin. Bravo.
Toinen mielestäni teknisesti vaikuttava peli oli The Last of Us Part II. Muutamien pelimekaanisten ominaisuuksien ohella tämä välittyy ehkäpä parhaiten yksityiskohdissa, joiden määrä on oikeasti aivan järjetön. Toisinaan rakennusten ulkopuoliset ympäristöt ovat ehkä vähän turhankin staattisia, mutta kun mennään jonnekin sisälle, niin jo esimerkiksi yksittäinen toimistotila onnistuu vakuuttamaan tavalla, joka tekee The Last of Us Part II:sta aivan omanlaisensa kokemuksen. Jatko-osa ei onnistunut ykkösen tavoin olemaan oman sukupolvensa kirkkain hetki itselleni, mutta kyseessä on tästä huolimatta yksi tämän sukupolven parhaimmista ja hienoimman näköisistä peleistä.
Avoin maailma (The Legend of Zelda: Breath of the Wild, The Witcher 3: Wild Hunt ja Death Stranding)
Tällä sukupolvella alkoi myös aikamoinen avoimen maailman pelien buumi. Luonnollisesti mukaan mahtuu sekä upeita että vähän heikompia tapauksia. Joillekin avoin maailma edustaa nykyään jopa sellaista lajityyppiä, joka ei onnistu tarjoamaan enää hirveästi uutta, kun niin moni peli rakentuu samojen jippojen varaan. Mielestäni parhaiten onnistuneita ovat Breath of the Wild, The Witcher 3 ja Death Stranding. On oikeastaan hyvin mielenkiintoista, kuinka kaksi ensimmäistä mainittua peliä tarjoavat viime kädessä varsin erilaisen kokemuksen toisen painottaessa vapautta sekä tutkimusmatkailua ja toisen taas hienosti käsikirjoitettuja hahmoja sekä laadukkaita sivutehtäviä. Näillä molemmilla on omat selkeät vahvuutensa ja tulevaisuudessa tullaan varmasti näkemään pelejä, jotka ottavat mallia kummastakin teoksesta.
Death Stranding taas on eräänlainen jokerikortti. MGSV:n turhaakin turhemman avoimen maailman jälkeen minulla oli omat epäilykseni tämän pelin suhteen, mutta ilokseni huomasinkin Death Strandingin hyödyntäneen avointa maailmaa jopa melko luovalla tavalla. Pelaaja pystyy nimittäin tuottamaan sinne ihan konkreettista sisältöä muiden iloksi sen lisäksi, että ympäristöt ja luonnonilmiöt ovat oikeasti vaarallisia. Kompasteluiltakaan ei onnistuttu välttymään (no pun intended), mutta muutoin peli toimittaa tehtävänsä mainiosti. Kun vielä unohtaa puuduttavan juonen, niin kyllä tämä ihan plussan puolelle kääntyy.
Indierintama (Shovel Knight ja Undertale)
Tälläkin sukupolvella indiepelit saivat lisää vahvistuksia useiden nimikkeiden muodossa. Häpeäkseni joudun tosin myöntämään, etten ole vieläkään pelannut Hollow Knightia ja Celesteä. Sen sijaan pelaamistani indiepeleistä ylivoimaisesti parhaimpia ovat olleet Shovel Knight ja Undertale. Etenkin Shovel Knight jaksaa edelleen viehättää tiukkaakin tiukemmalla pelisuunnittelullaan, soundtrackillaan ja visuaalisella ilmeellään, mihin liittyen en keksi pelistä oikeastaan mitään kritisoitavaa. Se on täydellinen pakkaus, johon tuotettiin erittäin laadukasta ilmaista muiden hahmojen tarinaa laajentavaa lisäsisältöä. Lapioritari nousi miltei heti niin suureen suosioon, että sitä voidaan pitää jo suorastaan ikonisena indiehahmoa. Undertale puolestaan sulatti pelaajien sydämet omaperäisellä huumorillaan ja persoonallisilla hahmoillaan. Vaikka itse peli näyttääkin aika vaatimattomalta, kätkeytyy karun ulkokuoren alle todella charmikas tapaus, joka vieläpä rikkoo tiettyjä videopelistereotypioita. Undertalen soundtrack on samoin yksi niistä syistä, miksi se jäi niin hyvin mieleen jo ensimmäisellä pelikerralla.
Luigi's Mansion 3 on yksi joutavimmista peleistä miesmuistiin. Minulla olisi jäljellä enää muutama kerros enkä ole koko pelin aikana kokenut vielä ainuttakaan hetkeä, joka vastaisi arvostelijoiden nostattamaa hypeä. Twisted Suites ja Tomb Suite ovat olleet tähän mennessä parhaimmat alueet, mutta niissäkin on omat ongelmansa. Kehno ratkaisu myös tuo, että nämä kerrokset pitää aina suorittaa pelin haluamassa järjestyksessä. Koko hotelliteema on sekin turha, kun nämä kerrokset ovat vain jotain maailmoja, jotka ovat niputettu yhteen kokonaiseen rakennukseen. Periaatteessa se ja sama, vaikka koko peli jatkuisi aina E. Gaddin laboratoriosta, josta professorimme sitten teleporttaisi Luigin jonnekin huitsin Nevadaan.
Ja ne pelin kontrollit. Luigilla tähtääminen tuntuu irvokkaalta joka kerta, kun pitäisi suorittaa jotain vauhdikasta pomotaistelua tai ylipäätään tainnuttaa ja pyydystää kummituksia. Ei tätä kyllä voi suositella; pelissä on kustu niin monta perusasiaa, että kehotan korkeintaan nappaamaan jostakin alelaarista mukaan. Tai ehkä tämä toimii sellaisena koko perheen pelinä paremmin, muuten ei kyllä tarjoa edes pulmanratkonnan osalta oikein mitään ainakaan tylsälle aikuiselle.
Ai niin, ja pelissä joutuu välillä palaamaan takaisin vanhoille alueille, mutta niissä ei ole koskaan mitään uutta, vaan lähinnä jotain puuttuvan imurinosan etsimistä tai haamukissan metsästämistä. Turhaa pitkittämistä, kuten myös ne jatkuvat yhteenotot kummitusten kanssa. Hohhoijaa.
Jotenkin tuossa Demon's Soulsissa häiritsee se, miten "kliiniseltä" koko peli näyttää nyt. Alkuperäisessä oli säröjä siellä sun täällä, minkä lisäksi sen yleisvaikutelma oli hyvällä tapaa "wonky". Sellainen ruma ja outo maailma, jossa kaikki tuntui vähän luonnottomalta. Jopa alkuperäinen soundtrack on synkkä, tässä sen sijaan turhan mahtipontinen. Mutta ehkä tämä on vain sitä nostalgiaa...
Jaahas. Ajattelin, että tämän olisi viimein voinut pelata läpi asti, kun GC-versio jäi aikanaan kesken. En koskaan päässyt kokemaan tätä moninpelinä kaverin kanssa, joten nyt olisi ollut ehkä mahdollisuudet siihenkin. Onneksi pelin upeata soundtrackia ei voi pilata.
En oikein tiedä, mitä ajatella tästä Luigi's Mansion 3:sta. Ehkä tämä tästä paranee vielä. Ongelmana on siis se, että E. Gadd paljastaa ainakin alussa pelaajalle kokonaisia puzzleja eikä tykkää kauheasti, jos jää tutkimaan paikkoja itsenäisesti. Tutoriaaleja tungetaan jatkuvasti kurkusta alas ja jopa Gooigi oli pakko vääntää rautalangasta. Koirakin älähtää, jossei kulje suoraan "oikeaan paikkaan". Lisäksi yhtä osiota oli pitkitetty keinotekoisesti, kun haamulta saatu hissinappi varastettiin hiirien toimesta kahteen kertaan ja sitä sai tämän myötä etsiä siitä samaisesta kerroksesta sen kymmenisen minuuttia. Tuo ei tuonut pelattavuuteen yhtään mitään, koska hiirien olinpaikka oli aina tiedossa.
Yleensä en käytä tätä termiä edes haasteettomista peleistä, mutta kolmatta Luigi's Mansionia tekisi jo vähän mieli morkata lastenpeliksi. Ei se nyt voi olla oikeasti niin, että tästäkin on pitänyt vääntää tällainen valmiiksi pureskeltu hömppäpeli. Luulin tämän pelisuunnittelun jääneen Wii-aikakaudelle, jolloin Nintendo-pelien mukana saattoi tulla pahimmillaan jotain opetus-DVD:eitä.
Todellinen syy väen möksähtämiseen piilee todennäköisesti tyttörakkaudessa ja Abbyn lihaksikkaissa käsivarsissa (omg onko olemassa pelihahmo ilman anorektikon BMI:tä ja silareita!??)
Jooh, eiköhän tämän projektin voida todeta olevan jo jonkinasteinen clusterfuck. Pelistä ei tiedetä vieläkään yhtään mitään ja ilmeisesti sen kehityskin on aloitettu jossakin välissä kokonaan alusta. Sikäli aika paha tilanne, jos vertaa muihin ikuisuusprojekteihin, joista on saatu samassa ajassa ulos vähintään yksi pelin tyyliä ilmentävä traileri. Metroid Prime 4:stä sen sijaan ei ole esitelty muuta kuin yksi logo, joka sekin näyttää pikaisesti kyhätyltä. Ottaen huomioon nykystandardit ja sarjan suosion, en ihmettelisi ollenkaan, vaikka Retro Studios olisi ihan kusessa tämän pelin kanssa. Koko peliteollisuus on ottanut jo niin suuria teknisiä harppauksia vuoden 2007 jälkeen, ettei tämä projekti ole varmana sieltä helpoimmasta päästä.
Nyt täytyy kyllä kirjoittaa pieni ylistysviesti, kun en sitä jo tuon aikaisemman The Last of Us Part II -viestin yhteyteen sisällyttänyt...
Olen pelannut tässä kuussa jo kaksi kertaa ensimmäisen The Last of Usin ja tänään aion aloittaa uuden pelitallennuksen myös kakkosessa. Tiedän, että tämä on aikamoinen klisee nimenomaan sarjan ensimmäisestä osasta puhuttaessa, mutta pidän sitä tarinallisesti parhaimpana videopelinä. Se on yksinkertaisesti nerokas ja aivan täydellisesti rytmitetty. Viimeistään syksyn lopussa sitä aina jotenkin tajuaa, miten uskottava ja hiottu pelin käsikirjoitus on. Kyseessä ei ole myöskään mikään kovin mutkikas tarina, jossa ilmenisi suuria juonenkäänteitä, vaan nimenomaan tarkkaan suunniteltu ja johdonmukainen kokonaisuus, joka etenee määrätietoisesti alusta loppuun saakka. Melkein kuin hyvä kirja tai elokuva, jota seuraa laadukkaan dialogin ja hahmojen välisen dynamiikan vuoksi. Jo yksinään tällaiset kohtaukset onnistuvat olemaan jotenkin niin tunnerikkaita, kun tietää, mitä kaikkea hahmot ovat ennättäneet kokea tuohon mennessä. Varsinkin Ellien puheesta välittyy tässä kohtaa selvä väsymys, epätoivo ja turhautuneisuus.
Mitä taas tulee pelin maailmaan, niin onhan se varmaan paras omassa lajityypissään. Resident Evil -sarjassa on ihan hauskaa lueskella välillä niitä T-virusta käsitteleviä viestejä, muttei edellä mainittu tunnu silti konseptina kovin realistiselta. The Last of Us sen sijaan käyttää zombi-ideoidensa lähdemateriaalina meidän maailmassa esiintyviä oikeita ilmiöitä, mikä sopii myös täydellisesti yhteen sen kanssa, millä tavoin ihmisyys tuodaan esiin näissä peleissä. Kaiken kaikkiaan pidän sarjaa todella fiksusti kirjoitettuna, mihin liittyen toivonkin hartaasti, ettei mukaan ahdeta koskaan mitään korkealentoisia juttuja, kuten yliluonnollisuuksia.
Tähän loppuun on vielä pakko kehua (taas kerran) Gustavo Santaolallan musiikkia. Ei kyllä varmasti kukaan muu olisi osannut säveltää yhtä osuvia kappaleita näihin peleihin. Esimerkiksi Beyond Desolation korostaa täydellisesti kakkosen lopun jättämiä tuntemuksia.
Sillä välin sitä nautiskelee nyky-genin kulta-ajasta - peleistä kuten TLoU2 ja Ghost of Tsushima.
Jeah, tämäpä juuri. PS5 lähtee kyllä ostoon jo ihan sillä perusteella, että laitteelle tulee jatkoa Sonyn tutuille sarjoille, mutten silti ole ostamassa ainakaan tuota ensimmäistä mallia. Tällä sukupolvella opin kantapään kautta sen, että kannattaa odottaa ihan suosiolla parempaa mallia. Nyt kun oma vanha PS4 on alkanut näyttämään hajoamisen merkkejä, niin ostoslistalla saattaa olla pian Pro-malli. Ghost of Tsushimaa pelailee sillä varmasti ihan mielellään, puhumattakaan muista PS4-kirjaston helmistä (esim. Spider-Man), jotka odottavat edelleen korkkaamista.
Uusi sukupolvi ei kiinnosta yhtään tällä hetkellä. Nintendokin on ollut lomilla Switchinsä kanssa jo sen verran pitkään, ettei haittaisi, vaikka pidentäisivät sen elinkaarta. Oikeastaan toivon tätä.
Ensi vuonna voisi olla vuorossa sitten part V, jota varten ihmiset voivatkin alkaa jo suunnittelemaan kappalelistaansa. Tai jos nyt ainakin tähdätään siihen, ettei menisi taas viittä vuotta ennen kuin uusi äänestys polkaistaan käyntiin.
Olisiko vaikka klo 12.00 huomenna takarajaksi ja ekana ehtivä/kehtaava ratkaisee sen jälkeen, jos tilanne on vielä tasan. Jos tulee vielä ääniä ja voittaja ratkeaa muuten, niin sillä hyvä, klo 12 kuitenkin takarajana?
Tänään tuli myös itse saatua The Last of Us Part II päätökseen. Omat tuntemukset pelistä ovat päällisin puolin positiiviset, minkä lisäksi en vain tajua tämän ympärillä pyörivää kohua. Odottivatko ihmiset jotakin Joelin ja Ellien matkan toisintoa vai mistä oikein kiikastaa?
Pelillisestihän The Last of Us Part II on hyvin vaikuttava kokemus. Varsinkin yhteenotot ihmisten kanssa ovat aidosti kuvottavia, mistä iso kiitos kuuluu pelin audiovisuaaliselle toteutukselle. En usko törmänneeni tätä väkivaltaisempaan tapaukseen koskaan aikaisemmin, sillä monessa muussa pelissä ihmisviholliset tuntuvat tavalla tai toisella jotenkin epäinhimillistetyiltä. Tässä sen sijaan huomasin aika ajoin miettiväni, haluanko nyt välttämättä ampua nuolen kurkkuun, vaikka se nopeuttaisikin etenemistä merkittävästi. Toinen huomionarvoinen piirre oli ympäristöjen yksityiskohtaisuus, mikä teki paikkojen nuohoamisesta miellyttävää. Sama vaivannäkö korostui taloihin jätetyissä viesteissä ja Ellien päiväkirjassa, mitä pidän luonnollisesti hyvänä kerrontatapana. Pelkäsin samoin tartunnan saaneiden jäävän liikaa taka-alalle, mutta onneksi tämä pelko osoittautui vääräksi. Pelistä löytyy itse asiassa eräs varsin irvokas ilmestys, jonka suunnittelija ansaitsisi kyllä jonkin tunnustuksen. Kyseessä on nimittäin luonnossa esiintyvä ilmiö, jota tavataan ainakin rotilla.
Ja sitten varsinaisiin spoilereihin:
Kaiken kaikkiaan The Last of Us Part II on aivan törkeän hyvä peli. On sääli, että jotkut tyrmäävät tämän valmiiksi siksi, koska pelin juonenkäänteet eivät ole välttämättä mieluisia paperilla. Olen törmännyt paljon kehnompiinkin videopelitarinoihin ja tässä ei edes ollut kyse mistään sellaisesta. Etenkin loppu on säväyttävä ja herättää ajatuksia.
Näytä kirjoitukset
Cave Story 3D olisi kieltämättä jännä kuriositeetti kokoelmaan. Eiköhän tuosta tosin saa ihan hyvät rahat joltakulta keräilijältä viimeistään Huuto.netistä tai eBaysta.
Jopa The Clone Warsit kiinnostavat suhteellisen paljon tällä hetkellä.
Tai jos nyt ainakin tähdätään siihen, ettei menisi taas viittä vuotta ennen kuin uusi äänestys polkaistaan käyntiin.