Sitähän oli aivan lapsi näitä kirjoittaessa. Muistan kun faija kommentoi ekan finngamerin miitin jälkeen, että aika vanhoja osa noista tyypeistä. Kelasi varmaan, että mentiin johonkin vanhempien internetkaverien pedarimiittiin.
Haha, tähän voi vahvasti samaistua. En ole koskaan jälkeenpäin kysynyt porukoilta, että muistaako ne sitä kun poika ensimmäisen kerran ilmoitti lähtevänsä tuntemattomien luo Espooseen pelaamaan videopelejä, mutta onhan se voinut vähän erikoiselta vaikuttaa. Mutta päästivät kuitenkin!
Itse olin 16 tai juuri 17 täyttänyt, kun itse uskaltauduin ensimmäistä kertaa mukaan. Taisi äiti etukäteen puolivakavissaan kysäistä millaista porukkaa on kyseessä, mutta eipä tuossa mitään pelkoa esteistä ollut. 11 taisi olla ensimmäinen eikä sen jälkeen ole ainoatakaan enää missata.
Yöpymismuistoista paras on miitti, jossa jäimme TK:n ja Riepun kanssa viimeisinä paikalle aamuyön tunneille. Siinä viiden aikaan alettiin katsomaan aamujunia yöpymisen sijaan ja päädyimme ottamaan piristävän aamuhölkän juna-asemalle, kun täydellinen juna sattui lähtemään reilun vartin myöhemmin.
Itse en ole koskaan ollut aktiivisin kirjoittelija. Osittain laiskuuttani, osittain kyvyttömyyttäny kirjoittaa omalle seulalle riittävää tekstiä järkevässä ajassa. Pitkät viestit vievät usein kohtuuttoman pitkään kirjoittaa. Tästä syystä etenkin alkuun keskityin lähinnä lurkkaamaan. Uskoisin olleeni kirjautuneena boardeille jo kuuluisan "kasetti vs CD" -keskustelun aikoihin, mutta sen sisällöstä ei ole valitettavasti mitään omia mielikuvia. Onneksi muilla riittää tarinoita.
Onneksi jotain on itselläkin muistissa. Suoriltaan tulee mieleen esim. Ikaalisen inkvisiittorit ja "Ken Kutaragi on mun setä"-uhoilija (jonka nimeä en tietenkään muista ) PS3-alkuaikoihin.
Tai siis, piti mennä kuluttamaan lomarahoja, mutta Switchit puuttui hyllystä täysin. Yllättävän suosittuja kapineita siis. Joutunee siis pari hetkeä taas niitäkin odottamaan.
Jopas ovatkin suosittuja vehkeitä. Jenkkien puolelta on saanut lukea ja kuulla laitepulasta, ja sen johdosta trokauksesta lieveilmiönä jo vaikka kuinka pitkään. Suomessa niitä on kuitenkin tuntunut vielä saavan hyvin. Nähtävästi saatavuudessa alkaa olla aukkoja täälläkin joissain kaupoissa. Nopealla hinta.fi tsekkauksella ainakin Telialla, VPD:llä ja Gigantilla vaikuttaa olevan varsin kiitettävästi varastossa, joten trokailusta ei onneksi pitäisi täällä vielä olla kuitenkaan pelkoa.
Eipä tässä jää kyllä mitään epäselväksi. Dragon Slayer on kova, Gungeon ei niinkään. Gungeon on tässä vaiheessa äänestystä selkeästi heikoin lenkki ylipäätään. Varmasti hyvä pelissä, mutta tällaisenaan ei oikein lähde.
Meinasin jo äänestää Axiom Vergeä mutta sitten huomasinkin Deltarunen jääneen soimaan hyväksi hetkeksi taustalle. Niin svengaavaa menoa, että sitä jää kuuntelemaan ihan mielikseen. Axiomin biisi on kuitenkin soundtrackinsa parhaimmistoa.
Puhtaasti kappaleena kuuntelen mieluummin Dragon Slayeria. Mariolle kuitenkin kaikki propsit. Onhan se kutakuinkin parasta Mario-musiikkia sitten 64:n.
Ei tämä Enter the Gungeon oikein pelin ulkopuolella toimi. Hollow Knight ei ole maailman omaperäisin tai tunnistettavin (ei huuda pelkkää Hollow Knightia), mutta kyllä siinä vaan on tunnelmaa.
Deltarune on alkanut kuulostamaan aina vain paremmalta lisäkuunteluilla. Toisaalta Persona 5 toimii hyvänä poikkeuksena sääntöön siinä, etten yleensä niin innostu pelimusiikeista vokaaleilla. Äänestystilanne vaikutti tähän asti tasapeliltä, joten en millään osannut moisten paineiden alla ryhtyä potentiaaliseksi tuomariksi. Puolueeton random.org päätyi paras viidestä -mittelössä tulokseen 3-1 Deltarunen puolesta.
Vaikka Steam Gardens onkin parhaiden Mario-kappaleiden joukossa vuosikausiin, niin yllättäen pelitilanteen ulkopuolella valitsisin ennemmin Catherinen kuunteluun. Siksi ääni sille.
Olen tullut lopputulokseen, etten oikeastaan suurimmalta osin pidä Axiom Vergen musiikeista niin paljoa kuin haluaisin ja alunperin ajattelin. On tämä silti tunnelmallinen pätkä. Jos vastassa olisi ollut Journey to Siliusta, niin silloin valinta olisi luultavasti mennyt toisinpäin.
Pidän Hollow Knightin musiikeista kovin. En kuitenkaan tiedä kääntyvätkö parhaiksi kuuntelukokemuksiksi pelin ulkopuolella. Siksi menen tällä kertaa rehelliselllä ja menevällä pelimusiikilla.
Ei mitään jakoa. Dragon Slayer kisan isoimpia yllätyksiä. AC on alkanut toimimaan hieman paremmin lisäkuunteluilla, mutta peliä pelaamattomana moisella tunnelmapätkällä ei vain ole tarvittavaa kiinnekohtaa.
Dragon on ihan pätevää kasaria, mutta syna-aaltoiltua on sen verran tullut kuunneltua genrenä, ettei tämä oikeastaan tarjoa mitään mielenkiintoista. Ihan ok. Enter the Gungeon menee myös kategoriaan ihan ok mutta rehellisempänä pelimusana ääni sille.
Ohoh, unohtui tämä ihan kokonaan. Pitää lähteä juhannusta juhlistamaan, niin ei ehdi enää äänestellä. Jos äänestysaika jatkuisi vielä ainakin sunnuntaihin, niin voisin koittaa silloin sitten. Eihän noita ääniäkään vielä hirveästi ole...
Itse toivoisin, että lisääntyviä tehoja käytettäisiin ensisijaisesti pelien suorituskyvyn parantamiseen grafiikan sijasta. Silmänkarkki on kivaa, mutta loppuviimein iso osa menee viemäristä alas, jos peli pyörii 30 ruutua sekunnissa (eikä aina sitäkään tasaisesti). Kun itsensä on kerran totuttanut 60+ fps pelaamiseen, niin alemmas ei tee mieli palata. Sitä välillä ihan kateellisena lukee, kuinka Ephram vailla huolen häivää pelaa hirveältä näyttäviä Switch-porttauksia täysillä nauttien. Itse en yksinkertaisesti pystyisi.
4K hehkutus TV:n kautta pelatessa on pelkkää markkinointipuhetta. Itse en ole huomannut mitään merkittävää eroa PC:llä pelatessa reilun pari metrin päässä LG:n 55 tuuman OLEDista. Kyllähän sitä varmasti on, mutta resoluutio tuoma hyppy jää huomattavasti sulavamman kuvan ja korkeammalle hilattavien muiden asetusten jalkoihin. Parhaimmillaan 1080p-resoluutiolla peli pyörii tasaisesti 100+ fps (josta on 120hz 1080p tuen ansiosta oikeasti iloa), siinä missä 4K ei pahimmillaan yltä edes tasaiseen 30. Tämä siis GTX 1070 -näytönohjaimella, jonka pitäisi jäädä jälkeen varsin nätisti seuraavan sukupolven vehkeitä.
Graafisia hyppäyksiä enemmän kiinnostaa nähdä mitä SSD-asemat tekevät pelien latausajoille. Pelit kun voidaan vihdoin suunnitella niiden ehdoilla ja konsolien itsessäänkin pitäisi olla tuunattuna siihen malliin, että pelit voivat ottaa asemista kaiken irti. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) PC jää alustana hetkellisesti pitkästä aikaa selvästi jälkeen, koska sillä puolella ei samanlaista tallennusmedian tiedon luksusta ole. Edes SSD-vaatimus ei välttämättä auttaisi, koska loppuviimein käyttöjärjestelmä rajoittanee käytettävissä olevan kaistan määrää. Käykö jopa niin, että tällä osa-alueella PC hilaa konsolipelien laatua alas? Olisikin ensimmäinen kerta vuosikausiin.
Toisaalta on mielenkiintoista nähdä kuinka paljon konsoleilla saadaan oikeasti iloa irti nopeista SSD-asemista. Vaatinee ihan fundamentaalisia muutoksia pelien/pelimoottorien koodin osalta, sillä PC:llä SATA III -> M.2 PCIe NVMe hyppy ei käytännössä koskaan tunnu tuovan mitään eroa latausaikoihin. Ei vaikka nopeudet kasvavatkin parhaimmillaan moninkertaisesti.
Ilman kontekstia en osaisi edes arvata Double Dragonia pelimusiikiksi. Ihan jees biisi. Pokemon on sen verran pliisu tapaus jo ihan soundeista lähtien, että tämä on helppo valinta.
En ole koskaan saanut kummempia kiksejä suurimmasta osata Mega Manien biiseistä. Tämä ei tee poikkeusta. En tiedä tekeekö Enter the Gungeonkaan, mutta äänimailmassa on mukavasti enemmän lihaa luiden ympärillä.
Pictionary on rehellistä ja menevää pelimusiikkia. Kun tässä kisassa on kuitenkin kyse pelimusiikista, niin valinta on selvä. Mega Man ei herätä suurempia tunteita suuntaan tai toiseen, mutta kappale itsessään voisi olla ihan yhtä hyvin jostain animesta.
Spyroissa on hieno ja tunnistettava tyyli. Tämä kappale ei kuitenkaan erotu muiden joukosta oikein millään tavalla. Axiom Vergessä on vahvempi tunnelma, ja etenkin biisinä tunnistettavampi.
Keskimäärin en juuri innostu vokaaleista pelimusiikissa. Ajattelin, että ehkä tämä FXIII toimisi paremmin pelin kontekstissa, mutta sitten tajusin sen olevan pääteemä, jota ilmeisesti alkumenuissakin kuullaan. Vanhan koulukunnan pelimusiikki Cave Storyn tapaan uppoaa huomattavasti paremmin.
Molemmat ovat varsin minimalistisia tunnelmapätkiä. Tässä tapauksessa vanhassa ei kuitenkaan vara ole parempi. Oikealla pianolla (tai ainakin erinomaisella korvikkeella) tunnelma välittyy vahvemmin.
Turok on hyvä, mutta vaikka rajoitukset ovatkin omiaan luovuudelle, niin tässä tapauksessa rajoitukset tuntuvat estävän parhaan huipun saamisen. Hyvä biisi silti. Steam Gardens yllätti positiivisella tavalla ja jäi mieleen heti ensimmäisellä pelaamiskerralla. Vähintäänkin parhaiden Mario-biisien joukossa sitten Super Mario 64.
En ole Personaa pelannut, mutta soundtrackia olen kuunnellut jonkin verran. Pidän tämän kappaleen tunnelmasta erittäin paljon. Tässä tapauksessa vokaalit myös parantavat biisiä. Shatterhand on omaan korvaani lähinnä peruslaadukas musiikkilooppi, joka ei juuri erotu paremmasta massasta.
Enpäs muistanutkaan oikein biisejä kuunnella ja muistaessa en saanut aikaiseksi. Nopeaa listausta ehtimistäni. Ikävä laittaa ilman kommentteja, mutta jos vaikka ehtisi äänenlaskuun.
EDIT: Katsotaan ehtikö kaikki editit ajoissa. En taida jaksaa jälkikäteen lisäillä kommentteja. Seuraavilla kierroksilla sitten.
Itse viittasin tuohon linkkaamaasi videoon missä 15v vanha PC peli on laitettu pyörimään 4K:lla modernilla PC:llä. Hölmö vertailla sitä yhtään mihinkään.
Niin no. Eipä sille kuvauksen perusteella ollut muuta alkuperäisestä poikkeavaa tehty kuin lisätty laajakuvafixi. Ei FlatOut tietääkseni koskaan mikään Crysis ole ollut, joten ihan yhtä hyvin tuota olisi voitu pyörittää Xbox Onella samalla lopputuloksella. Mikä sitten sinusta olisi parempi vertailukohta? Heinzhän kuitenkin heitti vertauskuvan 2000-luvun alun PC-peleihin.
Minusta on lähinnä hölmöä, että näitä pystyy mitenkään vertailemaan keskenään ulkoasunsa puolesta. Pistin nyt vielä spoilereihin molempien pelien PC-rautavaatimukset Steamista. WRC 8 minimit ovat nykykonsolien rautaa alhaisemmat, ja generaatiohyppy FlatOutin vaatimuksiin on melkoinen...
Vaan eipä sillä. Epin linkkaama video näyttää pahimmalta esimerkiltä mitä nyt muita videoita nopeasti ihmetellyt. Liekö rakennusten ja normaalista poikkeavan geometrian määrä asia, jota pelimoottori ei pysty käsittelemään kunnolla tai joiden asialliseen luomiseen ei annettu tarpeeksi resursseja. Vai onko vika jopa itse videossa? Joka tapauksessa yleisilme on lättänämpi kuin muilla radoilla. Ja kaikin puolin lättänämpi kuin Dirt Rally 2.0:ssa ylipäätään.
15v vanha PC-peli pyörii sulavammin 2020 PC:llä kuin 2019 konsolipeli 2017 käsikonsolilla. No shit...
Niin, ja pelatkaa Dirt Rally 2.0:aa. Tän hetken kovin rallipeli.
Viittasin ihan tuohon Epin linkkaamaan videoon, joka on kuvauksen perusteella Xbox-versiosta. Switchiltä nyt ei niin paljoa voi odotakaan. Minun ihmetykseni koskee siis ihan noita tehokkaampien konsolien versioita. Tuo mainitsemasi Dirt Rally 2.0 vain korostaa WRC 8 rujoutta. Dirt Rally näyttää huomattavasti paremmalta mutta pyörii silti 60 fps.
Vaan pitäneepä testata tuota Dirt Rally 2.0, jossain välin, jos muistaa. Näköjään tuli kera kolmen DLC:n tammikuun humppeli monthlyssä, joka on jäänyt päälle. Viime aikoina on tullut pelattua Bugbearin tuoreinta tuotosta Wreckfestiä, joka sekin on erittäin viihdyttävä tapaus. Ja näyttää ja tuntuu muuten sulavalta asetukset tapissa 100+ fps.
Nyt kyllä näyttää 2000-luvun alun PC-peliltä. Voisi kuvitella että framerate on ainakin kohdillaan.
Ei WRC 8 tosin muillakaan alustoilla se kaunein kukkanen ole.
Xbox- ja PS4-versiot ovat 30fps. Kuin myös NS.
Nyt täytyy kyllä todeta, että jo on harvinaisen karun näköinen nykyaikaiseksi peliksi. Niin karu, ettei pysty käsittämään millä järjellä tuo pyörii vain 30 fps Xboxilla ja PS4:llä. PC-versio vaikuttaa inhimillisemmältä, mutta ei sekään mikään tajunnanräjäyttäjä ole. Ilmeisesti erot vanhojen portattujen rallien ja uusien välillä ovat melko suuret, sillä Turkki näytti selkeästi monia muita paremmalta.
Siltikin jossain on kirjaimellisesti menty metsään, jos 15 vuotta vanha alkuperäinen FlatOut näyttää paremmalta ja pyörii sulavammin. Liian hyvään itseni totuttaneena PC-jääränä tuskin pystyisin enää edes nauttimaan WRC 8 konsoliversiosta.
Uskomatonta settiä! Siliusta pitää kokeilla jo soundrackin takia.
Tuli tässä fiilisteltyä lisää Siliuksen soundtrackia ja harmiteltua kuinka "aliarvostettu" se on. Googlailin NES top 10 soundtrack -listauksia eikä peli löydy käytännössä mistään niistä. Sen sijaan samat pitkälti samat pelit pyörivät miltei joka listassa. Miltei voisi väittää nostalgialla olevan vähintään yhtä paljon arvoa kuin kappaleilla itsellään. SNES puolelta Donkey Kong Country toimii jälleen hyvänä esimerkkinä pelistä, joka usein päätyy erinäisille TOP-listoille, vaikka jatko-osa Diddy's Kong Quest pistää enemmän tai vähemmän paremmaksi käytännössä joka osa-alueella. Ainoa asia jossa se oikeasti häviää on julkaisuajankohta ja siten historiallisessa merkityksessä. Vaan kuinka paljon sille historialle pitäisi antaa painoarvoa muun "yleisen laadun" rinnalla? Voiko historia-arvoa tai nostalgiaa erottaa muista seikoista listoja tehdessä? Haluaako?
Olisi mielenkiintoista tietää kuinka korkealle Silius nousisi, jos se olisi julkaistu edes vuosi aiemmin ja/tai se olisi saanut pitää Terminator-lisessinsä. Nyt se on varmasti valtaosalla ihmisiä jäänyt täysin pimentoon julkaisunsa aikaan.
Itse en aikoinaan pelannut NESillä miltei lainkaan, joten vahvimmat nostalgiaan vaikuttavat piikitykset ovat jääneet saamatta. Musiikkeihin on tullut tutustuttua enemmän jälkikäteen itse pelejä pelaamatta. Upeita melodioita löytyy vaikka mistä, mutta itse annan NES tapauksessa hyvin paljon painoarvoa tekniselle toteutuksellekin. Siliuksen voittanutta sillä saralla ei yksinkertaisesti ole tullut vastaan ottaen huomioon, että se on tehty täysin NES-raudalla ilman kasettiin lisättyjä ominaisuuksia. Yksin teknisyydellähän ei tee mitään, mutta kappaleet itsessäänkin ovat rautaa. Nämä yhdessä tekevät Siliuksen soundtrackista luultavasti ainoan NES-ajoilta, jonka voin ottaa kuunteluun missä tilanteessa tahansa ilman tietyn fiilistelytilan tarvetta.
Journey to Silius ja Crystalis ovat minulle myös uppo-outoja NES-pelejä molemmat. Pienen tutkimustyön jälkeen hauskana kroppitietona selvisi, että Journey to Silius perustui alunperin Terminator-peliin, mutta sellaista siitä ei koskaan tullut, koska kehittäjätiimi menetti lisenssin kehityksen aikana.
Journey to Siliuksessahan on yksi NESin parhaista ja monipuolisimmista soundtrackeista. Suoranaista velhoutta verrattuna 99% muihin konsolin peleihin. Jää 30 sekunnin loopit aika pahasti jalkoihin, kun parhaimmillaan vielä kahden ja puolen minuutin jälkeen kuullaan uutta variaatiota saman kappaleen sisällä. Jos vertaa esimerkiksi Castlevanian alkuun, niin kyllähän se aikamoiselta vitsiltä kuulostaa Siliukseen rinnalla, vaikka melodia klassikoksi onkin noussut. Naoki Kodaka taikoi ääniohjelmoijien kanssa NESistä ulos tavaraa, jonka ei ns. normaalien pelien perusteella uskoisi olevan mahdollista. Samaan tapaan kuin David Wise myöhemmin SNESillä.
Itse peliä en ole vieläkään koskaan pelannut, mutta sen soundtrackia on aina kiva fiilistellä, jos se jossain yhteydessä sattuu nousemaan pinnalle.
No nyt! Valve pudotti aikamoisen pommin. Half-Life 3 on ehtinyt muodostua meemiksi ja tuo meemi on ehtinyt kuolla. Cliff hangeriin jäänyt Half-Life 2: Episode 2 ei sekään koskaan jatkoa nähnyt. Kuitenkin kaikkien näiden vuosien jälkeen Valve on vihdoin julkaisemassa uuden, täyspitkän tripla-A Half-Life: Alyxin, joka sijoittuu ensimmäisen ja toisen osan väliin. Ei aivan sitä mitän monet olisivat ehkä toivoneet, mutta tässä vaiheessa hyvin todennäköisesti merkittävämpi julkaisu kuin mikään perinteinen jatko juonelle olisi ollut.
Half-Life: Alyx on nimittäin puhdas VR-peli. Pituudeltaan luvataan olevan Half-Life 2 mittainen eivätkä tuotantoarvoiltaan ole selkeästi ollut pienen porukan sivuprojekti. Tämän behind the doors -videon perusteella yli 50 hengen tiimi on työskennellyt pelin kanssa useamman vuoden, joka kyllä trailerissa näkyy. Vaikka Valve onkin tuntunut hieman himmailevan viime vuosina, on heidän laatuunsa voinut aina luottaa. Jos sama vanha taika on jäljellä, niin tämä saattaa vihdoin olla se jumalpeli, jota VR on kaivannut. Ainakin itselleni tämä on ensimmäinen VR-peli, joka välittömästi sai sormet pakonomaisesti syyhyämään. Ennakkotilauksia en harrasta, mutta jos laatu on odotettua, niin saatan hyvinkin lipsauttaa ja vihdoin VR-vehkeet hommata.
Witcher kannettavassa muodossa Switchillä on erittäin hieno tekninen saavutus, mutta voi pyhä sylvi kuinka karulta tuo silti näyttääkään. Ihan kuin kaikki downgreidaaminen olisi viimeistelty kippaamalla päälle sangollinen vaseliinia. Hieman eri tunnelma kuin PC:llä pelatessa asetukset tapissa tuplasti (välissä miltei triplasti) isommalla resolla ja triplasti isommalla fps:llä. Toisaalta moisen suorituskyvyn tarjoava näytönohjain maksoi ostohetkellä saman kuin Switch ja Switch Pro yhteensä...
Nuo ruudunpäivitysongelmat kyllä kuulostavat nakertavilta. Ei Nintendon omilta peleiltä moisia ongelmia odottaisi. Etenkään, kun ei tuo graafisestikaan niin kummoinen ole. Pelin täyshintaisuus vain kasvattaa ongelman suuruutta.
Ilman ruudunpäivitysongelmia olisin saattanut jo ostaa pelin. Nyt on niin paljon muutakin pelattavaa odottamassa, että mieluummin panostan niihin, ja palaan mahdollisesti joskus myöhemmin Link's Awakeningin pariin, jos jaksan ja/tai ongelmat on saatu korjattua. Olen tottunut nykyään sen verran hyvään, että keskimäärin 30 fps pelit tuntuvat aika ankeilta. Pelistä riippuen sen kanssa elää, jos fps on tasainen, mutta nämä Link's Awakeningin 60 -> 30 tai jopa alle pudotukset kuulostavat ja näyttävät vielä tasaista 30 fps häiritsevämmältä.
Harmillista, sillä muutoin paketti kuulostaa erittäin hyvältä päivitykseltä. Pelasin pelin aikoinaan läpi ihan Game Boy (Advancella), mutta nykymittapuulla alkuperäisessä on rajoitteensa. Kaksi tavaraslottia pakottavat jatkuvaan tavaroiden vaihteluun, mutta rasittavinta on ikuisuuksia kestävät tekstilaatikot, jos vahingossa sattuu kävelemään liian raskasta esinettä päin, jota ei voi ilman apuvälineitä nostaa.
Nykyajan elämänhelpotukset tekevät kyllä välillä elämän vaikeaksi.
Tehdasnollasin oman puhelimeni tajuamatta, että samalla menee ainoa koodisovellus. Noh, uuden aktivointikoodin sain puhelimessa 25 minuuttia omistajuuttani todisteltua. Onneksi samalla tuli tilattua tunnuslukulaite. Syystä tai toisesta puhelimen koodiohjelma oli unohtanut aktivointinsa. Kaikki vanhat laitteet verkkopankin kautta poistamalla sain tilattua sieltä suoraan uuden aktivoinnin. Muuten olisi pitänyt puhelimeen taas tarttua, koska chattti on poissa pelistä. Nordean asiakas siis itsekin.
Julkaisussaan sisällön puutteesta paljon parjattua, mutta ilmeisesti myöhemmin (paljonkin) paranneltua merirosvoilua. Kaveri patisteli peliporukkaamme latailemaan, kun Microsoftin game passilla eurolla kuukaudeksi saa. Ja hyvä, että patisteli. On nimittäin päräyttävän viihdyttävää pelailua neljän hengen kaveripoppoolla. Peli tasapainoilee juuri sopivasti totisen suorittamisen ja täyden perseilyn välillä, molemmat ääripäät välillä saavuttaen. Tosin suorittamisenkin yhteydessä on aina pilke silmäkulmassa.
Yksinkertaisesti peli pursuaa hyvää mieltä. Ei sillä etteikö moni muukin peli tässä onnistuisi sopivalla porukalla mutta silti harva yhtä hyvin. Vai kuinka monessa muussa pelissä pääsee säestämään muiden ankkurin nostoa kampiliiraa soittamalla? Tai viettämään laatuaikaa olutta ryystämällä ja muiden päälle oksentamalla samalla, kun nämä koittavat lukea kartasta seuraavaa kohdetta? Omia suosikkejani on haistatella heipat hyppäämällä tykin sisään ja ampumalla itseni saarta tutkimaan samalla, kun muut jäävät parkkeeraamaan vielä liikkuvaa laivaa.
Mahdollisista ongelmistaan huolimatta peliä on selkeästi tehty rakkaudella. Meri lienee hienoimpia ja uskottavimpia peleissä toteutuksia ikinä. Sääefektit myrskyine, auringonlaskuine ja revontulineen ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan kauniita. Graafisessa tyylissä on juuri sopivasti omalaatuista henkeä, joka erottaa sen geneerisyydestä. Ääniefekteissä on tilan tuntua. Saaren toiselle puolelle jätetyn laivan kohtalo alkaa kummasti jännittämään, kun sieltä päin alkaa kuulumaan tykin laukauksia. Tai laivan kunnosta, kun liian likelle jätetty käsijarru(=ankkurinpudotus)käännöspysähdyn päätyy rytinään, kitinään ja natinaan. Ensimmäisen "Tuota, meidän (ankkuroitu) laiva muuten uppoo..."-yllätyksen jälkeen joku on aina muistanut tarkistaa sisäkansien tilanteen ennen lopullista rantautumista.
Aika näyttää kuinka paljon viihdykettä peli lopulta tarjoaa. Eilen kolmantena peli-iltamana testattu ensimmäinen tarinatehtävä ainakin vaikutti sen verran mukavalta puuhastelulta, että eiköhän tämän parissa vielä hyvän aikaa seilailla. Suurin ongelma tällä hetkellä laivojen koko. Kiinnostuneita pelaajia tuppaa välillä olevan enemmän kuin isoimpaankaan neljän laivaan mahtuisi. Samalle peliserverillekään ei useammalla ryhmällä pääse kuin tuurilla.
P.S. Pelin toimimaan saaminen oli muuten huonoin käyttäjäkokemus vuosikausiin. Suorastaan hämmästyttävää kuinka surkean systeemin Microsoft on saanut luotua siihen nähden, kuinka paljon heidän konsolipuoltaan on kehuttu.
Nettisivut ovat epämääräiset kuin mitkä. Kirjautumisien ja palveluiden aktivoimisen välillä tunnutaan pyörivän kahden kolmen täysin erilaisen sivun kautta. Kavereiden kanssa peliä pelatakseen pitää ladatta betassa oleva Xbox-app. Appia varten pitää ladata Windowsin uusimmat feature-päivitykset, joita automaattipäivitykset eivät ole ladanneet tai ehdottaneet. Kaksi ensimmäistä latausta epäonnistuvat. Kolmas latauskerta vie lähemmäs tunnin, kun kukin prosentti välillä 80%-87% vie viisi minuuttia ladata. 40 gigan pelin lataamisen jälkeen menee pari tuntia saada ylimääräiset kilkkeet toimimaan niin, että pääsee pelaamaan kavereiden kanssa.
Xbox-appissa ei (ilmeisesti) voi lisätä kavereita, vaan se pitää hoitaa nettisivujen kautta. Käyttäjänimeä ei voi muuttaa. Harmi homma, jos typotit tai olet linkittänyt tyhmän nimen sähköpostiisi 15 vuotta sitten.
Minä kun luulin, että Nintendo elää kivkaudella nettipalveluidensa kanssa...
95% PC-pelaajana fyysisiä versioita ei ole tullut harrastettua juuri laisinkaan. Joskus ääriharvoin, jos paljon digitaalista versiota halvemmalla saa. Ellei jostain syystä halua koteloa hyllyä koristamaan, ovat fyysiset PC-pelit lähinnä nettonegatiivisia käyttäjäkokemukseltaan. Levyiltä tuntuu nykyään lähinnä löytyvät installeri julkaisijan määrittämään pelipalveluun (Steam, Uplay, Origin jne...), joten kaiken pelidatan joutuu lataamaan joka tapauksessa. Aina mukana ei ole edes sitä levyä, pelkkä koodi pelin aktivoimista varten. Omat viimeisimmät fyysiset PC-peliostokset ovat Rainbow Six Siege ja MGS V, jotka sai 10 euron polkuhinnalla Anttilan konkurssialennuksista. Tuossa vaiheessa kumpaakaan ei ollut saanut 20 euroa halvemmalla vielä. Jos välttämättä tuollakaan hinnalla. Itseään kunnioittavana alennushoardaajana en luonnollisesti vielä tänäkään päivänä ole koskenut tuohon MGS V.
Konsoleiden kohdalla tilanne on hieman toinen. Switchille olen ostanut muutaman Nintendon oman pelin fyysisenä, loput eshopista. Sinänsä mieluummin ostaisi kaiken digitaalisena, mutta digitaaliset versiot ovat usein kalliimpia. Taloudesta löytyy myös PS4 Pro, jolle löytyisi muutama kiinnostava nimike. Nekin saatan jossain välin fyysisenä hankkia, jos sillä säästyisi Playstation-tunnuksen luonnin vaivalta.
Mukana on myös pieni luottamuskerroin. Konsoleilla kuluttaja on täysin valmistajan armoilla. Jos valmistaja poistaa pelin kaupasta tai sulkee kaupan kokonaan, on pelit käytännössä täysin menetetty poislukien jo asennettut pelit. Nekin katoavat, jos konsolille käy mitään. PC-puoli on huomattavasti vapaampaa. Tiedostot voi varmuuskopioida vaikka tuhanteen kertaan. Tietyistä kaupoista ostaessa saa DRM-vapaat installerit, jotka toimivat hamaan tulevaisuuteen asti, kunhan yhteensopivuus on kunnossa. Hätätilanteessa voi ladata pelistä kräkätyn version, jos alkuperäistä ei ole saatavilla.
Ei ehkä hypeä, mutta erittäin mielenkiintoista. Joku käytti 8 kuukautta kerätäkseen kaikki ennen ~2019 Nintendon alustoille julkaistut pelit taulukkoon ja teki datan pohjalta kaavioita sun muita. Suurimmaksi osaksi kehittäjä-, julkaisija- ja maalähtöistä informaatiota, mutta löytyypä tuolta myös dataa siitä, kuinka monta kertaa tietyt sanat ovat esiintyneet pelien nimissä. Tämä paljastaa esim. karusti kuinka pahasti Luigi (12) on jäänyt veljensä Marion (153) varjoon. Wariokin (23) on esiintynyt tuplasti enemmän.
Mortal Kombat 11 kohdalla nyt ei voisi fyysisestä puhua siinäkään tilanteessa, että kaikki data olisi kasetilla. Ilmeisesti merkittävän iso osa pelistä on internetmuurin takana. Toisin sanoen tietyt pelimuodot ovat lukittuna, jos pelaat offlinenä. Progressiota ei voi tallentaa, ja nettiyhteyden kanssakin progressio on tuskastuttavan hidasta yhdistettynä isoon randomelementtin. Yksi valitettava modernin nykypelirahastuksen uhri lisää pitkään listaan.
Jos saksakannet eivät pelota, niin Saksan Amazonissa on 23.4. asti 5 Nintendo Switch peliä 150 eurolla -kampanja. Juuri mitään ei vaikuta olevan varastossa, mutta tarjoushinnan saa silti, kunhan valitsee myyjäksi Amazonin. Tosin valitettavasti ainakaan Yoshi's Crafted Worldia ei näytä pystyvän tilaamaan. Tarjous kliketi kliks.
Vähän kiinnostaisi tilata, mutta toisaalta iso osa kiinnostavimmista löytyy jo Wii U:lle. Toisaalta Wii U:lla ei enää jaksaisi Switchin jälkeen millään pelata...
Jos The Midnight uppoaa, niin suosittelen tsekkaamaan myös FM-84, jos ei ole entuudestaan tuttu. Atlas pyörii jatkuvasti genren fanien top-3 listoilla. Kenties tasaisemmin kuin mikään muu yksittäinen albumi. En suoranaisesti ihmettele. Mukavan kevyttä ja hyvätuulista kuunneltavaa.
Instrumentaalista ja vokaaleja noin puolet ja puolet.
Jos haluaa vielä The Midnightiä överimmin häpeilemättömäksi kasarijuustoksi heittää, niin kotimaisella Freeweights ei voi mennä vikaan. Musiikkiketjussa mainittu Gunship on luonnollisesti myös genrensä klassikko, jota ei sovi mennä sivuttaman. Lauletun materiaalin puolelta, joka on musiikillisesti enemmän synthwavea kuin juustoa, voi myös Maxthor putoilla.
Nuo Anor Londonin jousiampujat tuntuvat olevan yksi via dolorosa. Ainakin kaikkien kommenttien perusteella. Muistaakseni itsekin olin noista etukäteen kuullut, mutta en tainnut edes täysin tajuta kohtaa sinne päästyäni. Meni nimittäin läpi ensimmäisellä yrittämällä ilman tuskia tai ihmeempiä kikkailematta.
Ei sillä etteikö pelistä olisi löytynyt muita kohtia, jotka olisivat enemmän tai vähemmän hetkellisesti progressiota hidastaneet.
Ilmeisen hyvä ohjain erittäin hyvässä alennuksessa, jos pelit kiinnostavat eikä niitä entuudestään hyllystä löydy. Toki hinta pelejä huomioimattakin on ohjaimelle n. kympin halvempi kuin missään Suomalaisessa kaupassa tällä hetkellä.
Tälle olisi varmaan keksinyt paremmankin paikan, mutta häikäilemätön mainostus ei tunne rajoja
Elikkäs olemme eebrozgin kanssa kahteen pekkaan työstäneet pikku shmup projektia, joka tunnetaan vaatimattomasti nimellä FinalBoss. Saimme vasta pelin demon valmiiksi ja ajattelin, että sitä voisi tännekin hieman tyrkyttää.
Demosta löytyy huimat kaksi tasoa, kaksi eri vaikeustasoa, co-op sekä kaikenlaista lisätauhkaa, jonka eteen pitää tosin nähdä hieman vaivaa. Jos mainospuheet eivät oikein vakuuta, niin täältä voi katsella trailerin pelin ensimmäisestä tasosta. Huomatkaa tosin, että vaikka trailerin musiikit onkin lainattu muista shmupeista, itse peliin eebrozgi on säveltänyt omat biisit.
Ei tässä kummempaa. Toivotamme mukavia pelihetkiä ja jos siltä tuntuu, niin rakentavaa palautettakin voi toki jakaa.
Hienosti on kyllä kehittynyt sitten tuon yhdeksän vuoden takaisen trailerin.
Vaikka itse olenkin ollut koko ajan tietoinen pelistä, ei sitä ole tullut aiemmin testattua. En noin niin kuin lähtökohtaisesti koskaan ollut shmupien suurin ystävä, vaikka jotkut vanhat alkuperäisen Playstationin demolevyjen ja Mikrobitin vuosittaisilta Huvi & Hyöty -levyiltä löytyneet shareware lentelypelit kivoja olivatkin.
Virallinen julkaisu olikin hyvä hetki katkaista tämä erhe. Jos ei sitten miksikään muuten, niin kaveria tukeakseen. Ja huhheijaa miten käytetty aika näkyykään. Grafiikat ovat tyylikkäät (tosin itse huomasin preferoivani värisokeusmoodia, vaikken värisokea olekaan), äänimaailma upea ja pelattavuus tiukkaa.
Kokemattomuus genressä näkyy kyllä tuloksissa. Reilun tunnin aikana mitä on pelaamaan ehtinyt, en vielä kaikilta tyhmiltä virheiltä kolmanteen kenttään päässyt ilman continuen käyttöä. Kolmannessa kentässä ehdin ilmeisesti puoleen väliin (kolmas power up), kunnes kuolema taas koitti, enkä viitsinyt enää toista continueta saman kentän aikana käyttää. Mistään pistemetsästyksistä tässä vaiheessa on turha puhua.
Genren kokemattomuus näkyy myös eittämättä siinä, että kaikki (ja ilmeisen useat) referenssit muihin genren peleihin menevät auttamatta ohi. Mutta ei se mitään, kun kivaa on. Pitää pistää lisää tunteja sisään myöhemmin.
Mikä olisi paras (=hyvä) luuri hintaluokass 300-400€? Mutsi tarttisi uuden, mutta en näistä oikein osaa sanoa kun tuossakin hintaluokassa piisaa valikoimaa. Joku Honor 9?
Google Pixel CDONista 319€? Saatavilla myös hopeisena.
Itse olen käyttänyt kohta vuoden eikä tuosta osaa oikein pahaa sanoa. En nyt mitenkään supertarkasti puhelinmarkkinoita seuraa, mutta paljoa tuota parempaa hintalaatusuhdetta tuskin voi saada. Toki riippuu hieman mitä puhelimelta kaipaa. Itselleni tuo max 5 tuuman koko ja puhdas Android ovat tärkeitä tekijöitä. Toki vaikka noilla ei niin väliä olisikaan, niin ilmeisesti kamera on myös Pixelissä Honor 9 parempi. Etenkin pimeässä.
Jos saataisiin konsolillekin 60fps porttaus niin kyllähän se olisi pakko taas vähintään läpi pelata. Vanquish on kuitenkin IMO ehkä kaikkien aikojen ”tyylikkäin” peli: kaikki hahmon liikkeistä menujen typografiaan ja yleiseen meininkiin on pelkkää hurmosta ja herkuttelua.
Säästä osa kaiutinbudjettirahoista ja liity PC herrarotuun. Ei tarvitse odotella aataminaikaisia 60fps porttauksia, vaan voi heti hypätä kiinni 120fps sulavuuteen.
Lomaviikon ja juhannuksena saapunen koiranpennun takia pitkälti kotona jumittamisen kunniaksi pelailin pitkästä aikaa useampaakin eri yksinpeliä. Pelausjärjestyksessä siis pelejä kuluneelta viikolta. TL;DR: Jos omistat Switchin tai PC:n, osta Hollow Knight. Jos pidät metroidvanioista, osta Hollow Knight!
Rise of the Tomb Raider
Tämä tuli jossain vaiheessa jonkun Humble Monthlyn mukana. Tomb Raiderin reboot oli ihan pätevä tapaus, mutta itseäni häiritsi juoni ja ennalta-arvattava Hollywoodmaisuus. Odotukset eivät siis olleet aivan huipussaan tämän suhteen.
Peli oli kuitenkin erittäin positiivinen yllätys. Hyvät asiat toimivat yhä, mutta heikommat osat eivät olleet yhtä heikkoja.
Juoni oli tällä kertaa jopa ihan mukiinmenevä. Tärkeimpänä erona tällä kertaa Lara ei ollut jatkuvasti "haavoittuvainen" nuori seikkailija, joka on jatkuvasti itku kurkussa, mutta heti välipätkän jälkeen AK-47 kourassa listimässä generiisiä vihollisia, joiden määrälle saarella ei ole mitään selitystä. Vihainen ja ilkeä pahisjermu lähettämässä yksityisarmeijaansa on geneerinen, mutta paljon uskottavampi syy saada pelaajalle tykinruokaa ammuttavaksi. Toisin sanoen juoni johdatti peliä eteenpäin sen kummempia häiritsemättä. Kirjeistä, kääreistä sun muista taustajuonta tuovista asioista skippasin reilusti yli puolet, kun ei vaan kiinnostanut.
Peli-iloon vaikutti varmasti merkittävästi myös hiiren ja näppäimistön käyttö ohjaimen sijaan. Itse asiassa suunnittelin aluksi jonkinlaista hybridipelaamista, mutta laiskuuttani en jaksanut kiinnittää ohjainta koneeseen. Ongelma Tomb Raiderin kanssa oli, että vaikka pelimaailmassa hyppely ja liikkuminen olikin mukavaa, pilasivat isommat taistelukohtaukset täysin peli-ilon. Ohjaimella ammuskelu on yksinkertaisesti toivottoman kankeaa, kun on tottunut hiiren tarkkuuteen.
Hiiren kanssa toiminta pääsi oikeuksiina, sillä lähtökohtaisesti ammuskelu vaan yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Pääosumien ammuskelu on kivaa puuhaa niin jousipyssyllä, revolverilla kuin kiväärilläkin. Aseissa ja vihollisten ragdolleissa on juuri sopivasti potkua.
(Turhaan) pientä kerättävää kentissä on ehkä liikaakin. "Kaikki kerätään" -mentaliteetista kärsivänä yksittäisten pikkukätköjen noutamiseen meni ehkä liikaakin aikaa. Kohtuullisen paljon noita jäi vielä jäljellekin, mutta pelin läpäistyä noiden perään tuskin jaksaa lähteä. Ekstrahaasteet voisivat olla mielenkiintoisia, mutta niihin liittyvä päälleliimatun oloinen korttisysteemi ja muut "voit avata myös mikromaksuilla" varusteet yms tuntuivat kahdelta yöllä niin luotaan poistyöntäviltä, että tuskin jaksan tarkemmin tuohon puoleen enää perehtyä.
Blossom Tales
Tämä tarttui Switchin E3-alennuksista, osittain Partajeesuksen tarjoustredin ostoviestin innoittamana. Muistelisin ohimennen kuulleeni pelistä myös aiemmin, kuinka Switch-versio pelasti studion, koska Steamiin "pääsy" ei ole enää mikään menestymisen tae. Pikainen googlaus myös vahvisti.
Odotin ihan kivaa pientä seikkailua ja noh. Ihan kivahan tämä on... parhaimmillaan. Eli pettymyshän tämä oli.
Zeldan kopiointi on aivan ilmiselvää, ja vaikka konsepti paperilla vaikuttaakin toimivalta, niin jokin tästä vain puuttuu. Seikkailun tuntua ja uuden löytämisen iloa ei oikein ole. Perus miekansivallus ei tee mitään vahinkoa. Y-namiskaan olisi mahtunut vielä yksi pikanäppäin esineelle (nyt paljon menurumbaa). Pomot ovat onneksi sentään olleet varsin hyviä.
Grafiikat eivät herätä innostusta ja musiikit ovat pahimmillaan jopa huonoja. Esimerkiksi Haven Villagen musiikista ei jäänyt mieleen kuin väärältä kuulostava Zelda's Lullaby -viittaus. Oikeastaan ainut muu edes mieleen jäänyt kappale oli Frost Zone. Se onneksi positiivisena yllätyksenä, jota pelatessa kuunteli oikein mielellään.
Viimeinen linna olisi vielä jälellä. Eiköhän se jossain vaiheessa tule vielä pelattua. Tässä vaiheessa kuitenkin fiilis, ettei ollut 10,9€ hintansa arvoinen. Valitettavasti. Kiva silti, että tarpeeksi menestystä sai lopulta, sillä monelle muulle tämä on vaikuttanut toimivan paremmin.
Hollow Knight (!!!)
Viime vuoden alussa julkaissun, paljon hypetetyn pelin Switch-porttaus julkaistiin E3-viikon aikana. Porttaus on ilmeisen hyvin menestynyt, sillä parissa viikossa sitä on myyty 250 000 kopiota. Oikeastaan tuon uutisen, joidenkin kommenttien ja Blossom Talesin pettymyksen jälkeen päätin ostaa tämän hetken mielijohteesta. PC-version olisi ollut halvempi, mutta tämä jos jokin toimii kannettavassa moodissa. Porttaus on myös erinomainen.
Ja voi että mitä herkkua tämä peli onkaan! Olen metroidvania-genren suuri ystävä, vaikkeivat Castlevaniat minua lainkaan kiinnostakaan (Dawn of Sorrow on ainut pelaamani). Super Metroid on parhaita pelejä ikinä ja rakastan Ori and the Blind Forestia. 12 tuntia pelattua yleinen fiilis pelistä on aivan meganomaalisen mahtava. Suoraan sanoen en tässä vaiheessa keksi yhtään poikkipuolista sanaa peliä kohtaan.
Pelimaailma on vaikuttaa olevan valtava ja äärimmäisen hyvin suunniteltu. Usein nimittäin tuntuu, että tutkittavia suunita olisi vaikka kuinka monta, mutta silti jotenkin maagisesti päätyy aina suuntaan, joka jollain tapaa tuo konkreettista etenemisen tunnetta. Oikeastaan ensimmäinen pieni jumittaminen tapahtui jossain 10 tunnin kohdalla, kun en keksinyt minne enää lähtisi tutkimaan, ja olin unohtanut yhden puoliksi kolutun alueen kokonaan.
Jokaisella alueella on selkeä oma ilmeensä vihollisista lähtien. Vaikka viholliset vaikuttavatkin välillä olevan pelimekaanisesti samoja, on niiden graafinen ilme kuitenkin muokattu alueeseen sopivaksi. En varmasti ole käynyt vielä kaikilla alueilla, mutta 12 tunnin kohdalla pelin sisäinen journal näyttää jo reilut 100 eri vihollista. Jos alkuun pohdinkin graafisen tyylin ja etenkin värimaailman toimivuutta, niin pelin edetessä ne epäilykset ovat tyystin kadonneet.
Äänimaailmakin on erinomaisesti suunnitelta. Musiikki huokuu tunnelmaa. Eri vihollisilla ja NPC:illä kaikilla on omat tunnistettavat äänimaailmansa. Monta salaisuutta on tullut löydettyä niiden avulla. Uusilla alueilla ei näe karttaa ennen kuin moisen on NPC:ltä kulloisellakin alueella ostanut. Joskus pidemmänkin aikaa seikkailtua onkin uskomaton helpotus kuulla kartturin lauleskelu. Vihdoinkin suunnistamiseen saa lisää säännöllisyyttä. Tämänkään jälkeen kartta ei täyty automaattisesti, vaan vasta tallennuspiseentä toimivalle penkille istuttua. Jos on ostanut välineet kartan täydennystä varten.
Kuitenkin tärkeintähän on pelattavuus, ja se jos jokin on kunnossa. Variaatio vihollisten ja pomojen suhteen on aivan eri maailmasta kuin yhdessäkään muussa pelaamassani genren pelissä. Toisaalta taistelulla onkin paljon suurempi rooli kuin vaikka Metroideissa tai Orissa. Jo riviviholliset voivat aiheuttaa suurta vahinkoa huolimattomalla pelaamisella. Hienoimmat hetken ovat kuitenkin pomojen kanssa, jotka ovat hyvällä tapaa haastavia selkeine hyökkäyskuvioineen. Etenkin joistain pomoista voittamisen jälkeen aukeavat haastavammat versiot ovat kutkuttavia haasteita voitettaviksi.
Harmi, että ostin pelin vasta eilen. Huomenna alkaa taas työt viikon loman jälkeen ja tekisi mieli vain pelata. Paras metroidvania ikinä?
Näytä kirjoitukset
) PS3-alkuaikoihin.
Siliusta pitää kokeilla jo soundrackin takia.
