En ole mikään koululiikunnan suurfani, oikeastaan olen tähän asti vihannut sitä hyvinkin paljon, mutta näkee niitä poikkeuksiakin. Lukion osalla liikunta on minulla vasta alkanut, mutta kumman hyvä fiilis on jäänyt nyt päälle. Tänäänkin tuli kuntoiltua oikeasti kunnolla, eikä tunti sisältänyt mitään silkkaa pelien pelailua. Tunti koostui salin päästä toiseen juoksemiseen ja "tauoilla" tehtiin lihaskuntoliikkeitä kunnes taas juostiin. Kieltämättä tuo kuulostaa tuskalta, mutta kumman hyvä fiilis tuli jälkikäteen. Näin ei ole tullut kuntoiltua futisharrastuksen loppumisen jälkeen.
Siis jos tämä kerta suorana tulee niin miks ei vain paikan päälle tunkemaan Tai sitten ei. Jos sängyn pohjalta ylös pääsen noin aikaisin, niin pakkohan se on katsoa.
Ei ollut vielä sinisiä... ja samaa mieltä kyllä siinä, että Wiille Pikmin 3 on ihan pakollinen. Oliko tämä ihan Shigerun omaa käsialaa? En ihmettelisi.
Kuullut jotain, että Shigerulla välähti Pikmin takapihaansa katsellessa. Tiedä sitten onko tieto aivan täyttä puutaheinää Herralla kyllä oli ainakin jollain tapaa messissä.
Itseä ärsyttää tällä hetkelle se, että pelasin tätä pelia ihan innoissani jonkun viikon sen oston jälkeen. Mutta sitten tuli postista Yakuza, jonka läpäiseminen keskeytti Personan peluun aika pahasti. Nyt ongelmana on se, että en vain jotenkin onnistu aloittamaan pelin peluuta uudelleen...
No, pitää pinnistää josko kohta saisi fiilistä pelaamisen. Nyt on muutenkin niin paljon pelaamattomia pelejä, etten tiedä mitä pelaisi. Lopputuloksen en saa oikein pelattua yhtään mitään
Itsellänikin on jokus fiilis jonkin pelin kanssa, ettei vain millään jaksaisi. Kuitenkin kun peliä lähtee pelaamaan jonkin aikaa, niin johan siinä fiilis palaa.
Ja itse asiaan:
50 pelituntia kohta kasassa ja neljännen blockin katto on saavutettu. Itse juoni alkaa kohta varmaankin etenemään oikein urakalla erinäisistä syistä johtuen.
Kovia juonen käänteitä odottelenkin tällä hetkellä, joten intoa pelaamiseen riittää. Ihmettelen suuresti, miten en tähän kyllästy.
Väännetäänpäs ensimmäistä keskustelua laudalle ja katsotaan kuinka pahasti se haukutaan lyttyyn.
Vaikka suomalainen televisio tarjoaakin enää laimeaa Tilt.tv:ttä, riittää kuitenkin kaikenmaailman peliohjelmista silti puhuttavaa. Olihan meillä vanhoina hyvinä aikoina mitä mahtavimpia peliohjelmia aina Game OveristaSubidoon, joista jälkimmäisessä mukana oli muun muuassa Pelaajassakin häärännyt Harro Grönberg. Kokemuksia, mielipiteitä ja muuta keskustelua siis peliohjelmista.
Omalla kohdallani peliohjelmat ovat olleet tärkeitä jo todella pienestä nassikasta asti. Kasvoin Game Overin sekä wanhan Tilt-ohjleman parissa, joilla on ollut suuri osa pelaamisinnostukseni kanssa. Varsinkin Game Over oli nuorempana ehdottomia suosikki ohjelmiani. Se tarjosi peliarvostelua, hassun hauskan juontajan, läjän teknisiä ongelmia sekä mahdollisuuden seurata erilaisten ihmisten pelailua hieman hankalammilla kontrolleilla. Vielä kun tämä kaikki tosiaan liittyi peleihin, olin myyty.
Game Overin kuitenkin loputtua, jatkoi Tilt elämäänsä. Olen kyseistä ohjelmaa seurannut aivan alusta asti, joten side ohjelmaa kohtaan on vahva ja entisen juontaja Jaana Pelkosen ääni suorastaan porautunut päähäni, kuten myös muutaman arvostelujen lukijan. Tilt olikin joka lauantain kohokohta ja kesät suorastaan maailman loppuja ohjelman jäädessä tauolle. Tuolloin kuitenkin selvisin katsomalla ohjelmia nauhalta yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin lopulta tapahtui jotain, mitä harmittelen vieläkin. Tilt alkoi tuntua huonolta. Totesin kuinka osissa arvosteluissa valitettiin aivan älyttömistä asioista, tai muuten vain ne tuntuivat jotenkin amatöörimäisiltä. Osa arvosteluista alkoi tuntumaan myös todella tyngiltä, joista ei saanut juurikaan mitään irti. On toki ymmärrettävää, että ohjelma tulee kerran viikossa (no okei yhtä jaksoa tuputetaan 3 kertaa!), jolloin tilaa on saatava mahdollisimman monelle arvosteluille. Miksi he eivät kuitenkaan voi tunkea osaa arvioistaan nettisivuilleen, jonka mainostukseen kuluu ohjelmassa aivan tuhottomasti aikaa, puhumattakaan javapeli "esittelyistä" ja mainoksista, jotka voisi jättää suosiolla nettiin. Näin olisi kummasti aikaa tehdä jopa kattavampia arvosteluja. Itse juontajaakin tuputetaan nykyään aivan liikaa. Ennen ohjelmassa sentään tuli arvostelu heti arvostelun perään, nykyään joka väliin tungetaan juontaja Wheelerin naamaa, eleitä ja muita pelleilyjä, joiden kanssa räjähtää pää. Tahdon katsoa peliohjelmaa, en hytkyvää naista! Kuulostipas oudolta.
Tiedä kuitenkaan sitten, onko aika tosiaan kullannut muistot. Onko Tilt loppujen lopuksi ollutkin aina sitä samaa sontaa, johon kyllästyy vanhetessa? En ainakaan suostu uskomaan niin. Onhan vuosien varrella ohjelmassa tapahtunut vain niin paljon muutoksia. En myöskään ole ainut, joka ohjelman laadusta on valittanut.
Tiltin rinnalla nähtiin aikoinaan myös Neloselta tullut Play, josta monet muistavat varmasti parhaiten Puhan sekä Huttusen. Ohjelma tuli aikaan, jolloin olin vielä niin sanottu "Tilt-fani". En uskonut Playn pystyvän haastamaan yhtä sen ajan kukkulan kuningasta. Pakko se on kuitenkin myönnettävä, että Play oli hyvä. Arvosteluja ei yhteen ohjelmaan mahtunut paljoa, mutta se korvattiin paneutumalla mukana olleisiin peleihin hyvin. Ensin näytettiin arvostelu pelistä, jonka jälkeen Puha ja Huttunen kävivät läpi peliä vielä keskustelun muodossa. Keskustelussa tuli toki ilmi jo arvostelussa olleita asioita, mutta irtosi niistä muutakin. Kuitenkin tämä loistava idea murtui siihen, kun Puhan väitettiin puhuvan epäselvästi. Mitä helvettiä ihmiset!? Myöhemmin keskustelut ohjelmasta katosivatkin (ainakin näin muistaisin?) ja riesaksi saatiin vielä aivan kamalan ärsyttävä juontaja. Lopulta koko ohjelma lopetettiin. Se oli synkkä hetki.
Toinen peli ohjelma, jossa yksi sen erikoisuuksista oli keskusteleminen, oli Subido. Harmikseni ohjelma tuli kuitenkin Subtv:ltä, mitä meillä (kuten ei tuohon aikaan monilla muullakaan) näkynyt. Lopulta tuo muodostui omalla kohdallani eduksi. Äitini nimittäin nauhoitti minulle jaksoja töissään, minkä johdosta omistan tälläkin hetkellä kaapillisen Subidoa VHS:llä. Ainoastaan jaksoja yhden kuukauden ajalta puuttuu. Turhaankaan ne eivät kaapissa ole, sillä aina joskus päätän katsoa jokaisen jaksoni järjestyksessä. Mukavaa hupia ja muistoja.
Itse ohjelmassa minua viehätti “erilainen” tyyli pelien testaukselle. Juontajat pelasivat studiossaan pelejä, kertoivat mielipiteitään, näyttivät pelin ominaisuuksia ja heittivät sen verran huonoa läppää, että välillä oli pakko nauraa. Toki ohjelmassa oli mukana ihan perusarvosteluja, haastatteluja ja uutisia ja jopa pelaajien kommentteja. Subidon yksi erikoisuus suurimman osan elinajastaan oli nimittäin kehykset, joka oli ainakin allekirjoittaneen mielestä ovela idea. Kehyksissä näkyi uusia kuvia tulevista peleistä, uutisia ja vieläpä pelaajien lähettämiä kommentteja pelattavista peleistä. Kehykset kuitenkin poistettiin ohjelman loppuvaiheiden paikkeilla, sillä valittajat iskivät jälleen. Itse ruutu, jossa juontajat itse hilluivat ja pelailivat oli pienehkö. Itseäni se ei häirinnyt parin ensimmäisen jakson jälkeen ollenkaan, mutta osa ihmisistä ei vain pääse moisesta pikkuasiasta yli. Lopulta myös Subido koki loppunsa. Ohjelma ei ehtinyt pyöriä vuottakaan, mutta itse ainakin ehdin rakastua ohjelmaan. Se on edelleenkin yksi suosikeistani.
Moontv:n peliohjelmisto on myös kerännyt kehuja. Harmikseni olen nähnyt tasan 10 minuuttia kyseisen kanavan ohjelmistoa. Tuolloin kanavalla pyöri Pikmin arvostelu, mutta yksinkertaisesti mitään muuta en ohjelmasta muista. Harmi. Jaksojakaan ei taida olla missään nähtävillä - vai onko!?
Viimeisenä minulla on hämärä muisto Nelosella pyörineestä peliohjelmasta, joka ei kuitenkaan ole Play. Kyseinen ohjelma tuli arkiaamuisin ja siinä pelasivat lapset (tai nuoret) toisiaan vastaan erilaisissa peleissä. Ohjelmaa oli noihin aikoihin mukavaa katsella, mutta harmikseni näin sitä todella vähän. Aika nimittäin, jolloin ohjelma tuli, oli sen verran huono, että aina lähetys vaiheessa piti kesken kaiken painua kouluun...vai tarhassako minä vasta silloin olin? No hauska ohjelma oli kuitenkin kyseessä. Elinikä ohjelmalla ei myöskään tainnut olla kovinkaan pitkä.
Peliohjelmia on tullut siis vuosien varrella katseltua useita. Ne ovat vaikuttaneet pelaamisintohimoon ja muutama ohjelma sai minut myös unelmoimaan tulevaisuudestani. En tahdo palomieheksi tai astronautiksi. Tahdon tehdä töitä pelien parissa!
Kaikenlaisen sekoilun jälkeen sain sen vartijan Tartaruksessa viimeinkin kaadettua. Pari leveliä tuli hahmoille hommailtua ja panostettua muun muuassa tulta kestäviin hahmoihin ja Personiin ennen taistelua. Kyseinen vartija nimittäin käytti kaikkiin osuvaa tuli-iskua allmightin lisäksi. Eipä noilla treenaamisilla kuitenkaan loppujen lopuksi väliä ollut, kun tuuriakin oli hieman messissä. Vielä lisänä magic mirroreita pari kappaletta, niin vihollinen käytännössä hoiteli itsensä. Ainoastaan yksi tiukka kohta ehti tulla, mutta siitäkin selvisin kunnialla.
Nyt päälle 40 tuntia pelattu ja päähenkilö on levelillä 44. tartaruksessa Blockin 4:n puoliväli tuli myös juuri vastaan.
Jottai nykyiset peluut menisi silkaksi Persona 3:n hakkuuksi, tuli tänään hommattua jälleen "uusi" peli. Breath of Fire: Dragon Quarter löytyi nimittäin Citymarketin suurehkostakin alelaarista hintaan 19.95, minkä totesin hyvinkin kohtuulliseksi. Läjästä löytyi myös muun muuassa Canis Canem Edit, God Hand sekä Street Fighter Alpha...mikä lie kokoelma, joista jokainen oli hyvä ehdokas pelihyllyyn. Jostain syystä kuitenkin päädyin valitsemaan BoF:n, eikä oikeastaan haittaa valinta pätkääkään.
Lohikäärme neljänneksessä eniten tällä hetkellä keihtoo sen taistelusysteemmi. Hahmoja liikutetaan ja käsketään iskemään vuoroillaan perinteiseltä kuulostavaan tapaan, mutta pelin taistelut ovat silti tietyllä tavalla jännittävämpiä kuin monessa muussa genren pelissä. Jo se, että viholliset ovat välillä pirun vahvoja ja liikkuvat ikävissä laumoissa, ei riitä, vaan taistelut käydää juuri siinä kohtaa kartalla, jossa viholliset kohdataan. Tästä itse ainakin pidän jossakin määrin. Harmi vain, että normaalit rivitaistelutkin venyvät välillä turhan pitkiksi.
Jos jostain on valitettava, niin alueet ovat aivan liian pimeitä. Onhan siinä painostava fiilis hiippailla ympäri kenttiä ja miettiä missä kohtaa vihollinen mahtaa piileksiä, mutta pimeys kyllä häiritsee minua silti aivan liikaa. Ei ole mukavaa kävellä rauhassa kunnes yks kaks olet piiritetty valtaisan vihollislauman toimesta, josta sinulla ei vielä hetki sitten ollut mitään tietoa.
Kuitenkin fiilis on tällä hetkellä hyvä. Vaikken ole aikeissa vetää tätä peliä suoralta kädeltä läpi, pelannen sitä silti suht ahkeraan. Peli on ostettu tylsiä hetkiä silmällä pitäen.
Nyt tuli vastaan sitten se, mitä hieman pelkäsinkin. Kyseessä on siis bossi (tai no vartija) joka tykittää hahmoilta kerrasta yli puolet healtheista ja lähes seuraavana nirhaa. Ei oo kivaa ei. Tällä hetkellä ainoana vaihtoehtona taitaa olla joko se, että hommailen aivan helvetisti kaikkia parantavaa krääsää, tai sitten grindailla, että hp kasvaisi.
Eikö muka resistancet auta? Sukukaja?
Itse en ole vielä törmännyt yhteenkään vastukseen joka olisi tuntunut edes etäisesti ylivoimaiselta, mutta olenkin pelannut vasta 25 tuntia.
Hyvin vähäistä apua tuntuisi olevan. Täytyy spämmiä kunnolla, kunnes lopulta huomaa olevansa kuollut. Nice. Tai sitten en vain osaa. Se mahdollisuus on aina olemassa. Paska tuurikin hoitannee osan hommistaan.
EDIT: Olen muuten unohtanut selvittää iskun elementin täysin. Ainakin yhdessä vaiheessa kylläkin tuntui, ettei moista kylläkään olisi Täytyypä tutkia tarkemmin.
Nyt tuli vastaan sitten se, mitä hieman pelkäsinkin. Kyseessä on siis bossi (tai no vartija) joka tykittää hahmoilta kerrasta yli puolet healtheista ja lähes seuraavana nirhaa. Ei oo kivaa ei. Tällä hetkellä ainoana vaihtoehtona taitaa olla joko se, että hommailen aivan helvetisti kaikkia parantavaa krääsää, tai sitten grindailla, että hp kasvaisi.
Eilen eksyin Prismaan ja siellähän möllötti Falcon-mallinen (175W) pro-boksi hyllyssä hintaan 279 euroa. Kaappasin matkaan. Nyt olen onnellinen Xbox 360:n omistaja. Pelejä en vielä ostanut, kun kaverilta saan lainaan niitä aika paljon. Forza 2 maksoi Prismassa niin helvetisti, että ostan sen muualta. Ratti ja polkimet pitäisi myös löytää nyt jostain.
Muistaakseni Forza 2 oli juuri yksi niistä peleistä, joka lähtisi hulluilta päiviltä hintaan 29.90.
Ja homma sen kuin etenee. Pelikello näyttää n. 30 tuntia ja vielä peli maittaa. Päähenkilö on nyt levelillä 32 ja Tartaruksessa neljäs block menossa. Tulipa samalla törmättyä tällä hetkellä haastavimpaan vartijaan. Healthia ei meinannut saada kyseiseltä otukselta laskemaan sitten millään kiitos kohvahkon defencen ja charmin-iskun, jonka avulla omat hahmot parantelivat vastustajaa pariinkin otteeseen. Vielä kun vastuksne iskut olivat kovia ja osa niistä osui peräti jokaiseen hahmoon, oli soppa valmis.
Jonkin aikaa kamppailin, kunnes kaikki muut paitsi päähenkilö olivat kuolleet. Olin jo luopunut toivosta ja päätin leikitellä hetken ennen Game overi, kunnes tajusin pärjääväni päähenkilöllä yksin paremmin kuin joukolla. Lopulta puolentunnin hitaan mätön jälkeen sain kuin sainkin tapettua vartijan. Se vaati vain hemmetisti parantelua ja Personan joka blockaa wind-iskut täysin. Kyllä tuli hyvä fiilis voiton jälkeen.
Siis hä? Uusivat Pinky & The Brainin ja sitten puhutte Animaanisesta?
Siis Pinky & Brain tuli ainakin alkujaan Animaanisissa kunnes lopulta kai saivat oman sarjansa. Eli Animaanisista puhutaan, koska Brainit och Pinkyt ovat siellä.
Legendaarista peliohjelm Game Overia on viimein tullut kunnolla näkyviin YouTubeen ja allekirjoittanut on aivan innoissaan. Parempaa ohjelmaa ei ole ja tuskin tuleekaan :')
Nyt kun tuli taas arvosteluharrastus aloitettua, niin tungetaas tänne viimeisin tuotos. Laatu voi olla vähän mitä on, kun ei ole vähään ikaan tullut kirjoiteltua, mutta toivottavasti se paranee tässä kirjoitellessa. Ja palautetta saa antaa
Devil May Cry 4
Testattu: PS3
Paholaisen on jälleen aika itkeä, tirauttaa, pillittää, porata, vetistellä, vuodattaa, kyynelehtiä ja niin edelleen. Capcomin suositun sarjan neljäs osa osui hyvään väliin, sillä mätkintään keskittyvä toimintapeligenre elää kovan suosion aikaa. Vai ihanko muuten vain Ninja Gaiden ja God of War kiinnostaa ihmisiä ja kauppojen hyllyt täyttyvät näitä kopioivista peleistä?
Vanhaa hyväksi todettua kaavaa ei olekaan Devil May Cryssa lähdetty juurikaan muuttamaan. Demonien kaataminen sujuu suurin piirtein samalla tavalla kuin ennenkin unohtamatta tyyliä sekä huonoa läppää.
Nerokas Nero
Ehdottomasti suurin uudistus on uusi hahmo Nero, joka muistuttaa edellisistä osista tuttua Dantea niin hiuksiltaan, pukeutumisiltaan kuin jonkin verran jutuiltaankin - jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja Dantelle. Taisteluissakaan ero ei hahmojen välillä ole päätähuimaava, mutta silti voi helposti todeta Neron olevan riisutumpi versio niin kyvyiltään kuin aseiltaan. Neron miekka sekä ampuma-ase toimivat suurin piirtein samalla tavoin kuin Danten vastaavat, joten ainoaksi Neron erikoisuudeksi jää demonikäsi. Kyseinen käsi toimii sekä aseena että myös eräänlaisena “heittokoukkuna” tasoloikkakohdissa. Mistään suuresta lisäyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Tasoloikissa käytettynä kyky tuntuu selvästi päälle liimatulta ja taisteluissa se on vain kiva pikkulisä, josta on loppujen lopuksi vain harvoin suurempaa hyötyä. Olisikin ollut toivottavaa, että Neron kyseisellä kyvyllä olisi enemmän käyttötarkoituksia, mutta nyt se vain jää laimeaksi pikkuviritykseksi.
Dante on onneksi aikalailla toista maata. Perinteinen mätkintä sujuu samoin kuin Nerolla, mutta useat eri tyylivaihtoehdot ja aseet tekevät hänestä hyvinkin monipuolisen. Aseita ja tyylejä voi vaihtaa vaikkapa kesken taistelun tuoksinan, mikä auttaakin hyvin taktikoimisessa ja tuo mukavaa vaihtelua jos tietynlainen taisteleminen alkaa tympiä. Muutama tyyli ja ase jäänee kuitenkin monella käyttämättä, varsinkin nyt kun tyylit eivät kehity käytön mukaan kuten kolmannessa Devil May Cryssa.
Tyylien kehittämisen lisäksi myös muidenkin kykyjen saanti on muutettu. Enää uusien kikkojen osto ei vaadi demoneiden tappamisesta saatuja orbeja, vaan jokaisen tehtävän lopussa pelaaja saa “Proud Souliksi” kutsuttuja pisteitä, joita hän sitten käyttää uusiin kykyihin tai tyylien kehittelyyn. Hyvänä puolena hahmon kehittelemisessä on vielä se, että jos jotkin kyvyt ei miellytä, voi ne poistaa käytöstä ja sijoittaa Proud Soulit uusiksi muihin kykyihin. Näin pelaaja välttyy hahmonsa pilaamiselta.
Kaikki ok
Kolmannen osan laimean tarinan jälkeen on mukaan saatu eeppistä maailman pelastamismeininkiä mukaan. Mistään kovinkaan erikoisesta ja muistettavasta juonesta ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse.
Kaikki saa alkunsa, kun demoni Spardaa palvovan kultin seremoniaan iskee kuokkavieras, Dante, joka ensitöikseen ampuu kultin johtohahmon ja teurastaa lisäksi muutaman rivisotilaan. Tätähän DMC:n uusi päähenkilö Nero ei sulata, vaan painuu Danten perään selvittääkseen mistä ihmeestä on oikein kyse.
Itse asiassa jopa hieno alku lupaa hyvinkin mielenkiintoisaa tarinaa, mutta pettymys on väistämättä edessä. Juonenkäänteitä toki piisaa, mutta ne ovat niin ennalta arvattavia, että tarinan tähtihetket ovat tiedossa parin tunnin peluun jälkeen.
Onneksi juonen ei tarvitsekaan tällaisessa pelissä suurinta laatua olla. Pelin tärkein osa, eli taisteleminen, sujuu nimittäin hyvin, vaikkakin aloittelijalle hahmot voivat tuntua aluksi kankeilta. Vanhat taitajat sen sijaan ovat heti kuin kotonaan, sillä taistelu hoituu juuri samalla tapaa kuin ennenkin. Kuitenkin kyseiset pelaajat saavat vastineeksi huomata pelin laskeneen vaikeustason. Vihollisten iskut ovat hyvin helposti ennalta luettavissa, ne ovat heikohkoja ja tämän kaiken lisäksi peli tarjoaa runsaasti parantavia esineitä. Osa pomovastuksista tuo poikkeuksia tähän kaavaan, mutta silti pelaaja huomaa kukistaneen ne paljon vähemmällä vaivalla kuin esimerkiksi kolmannen osan häiriköt. Onneksi sentään tarpeeksi pelatessa aukeaa uusia haastavampia vaikeustasoja.
Graafisesti peli on hienoa katseltavaa. Varsinkin maisemia on ilo katsella, mutta toki myös muutkin asiat on onnistuttu tekemään täyttääkseen nykypäivän standardeja. Äänet sen sijaan jakavat varmasti mielipiteitä. Ääninäyttely on mukiinmenevää, mutta pelin hieman kovemman luokan musiikki tympii varmasti useita. Loppua sille ei näykkään, vaan paria samaa biisiä renkutetaan pitkään ja hartaasti alusta loppuun. Onneksi suurin osa musiikeista sentään jää mätkinnän ja keskittymisen taustalle, eikä niihin lopulta kiinnitä huomiota juurikaan ellei ole lapsuudestaan asti kuunnellut silkkaa klassista.
Mitä siis jää käteen? Neljäs demoniteurastusretki ei muuta sarjaansa merkittävästi, mutta se ei estä sitä tosiasiaa, että tästä voi edelleenkin nauttia. Jos ei ole siis lopen kyllästynyt genreen tai olisi kiinnostunut kokeilemaan, on Devil May Cry 4 varma hankinta. Se ei ole genrensä paras, mutta silti kaukana huonoista tekeleistä.
Eikös se pääsiäisloman loppuun ollut, elikkä tänään viimeiset ajat. Pyrin saamaan jotain aikaiseksi. Viime testillä meni kyllä niin penkin alle ettei kehtaa edes aikaa ilmoittaa
2D-meininkiä näytti olevan paljoltikin ja sekös innostaa. En kuitenkaan voi millään uskoa saavanai samanlaisia kiksejä enää nykyään uudesta Sonicista kuin vanhoista legendoista. Tuokin näyttää minulle ehkäpä liiankin vauhdikkaalta ja jotenkin kenttäsuunnittelukaan ei loppujen lopuksi iske. Tokihan sitä mielenkiinnolla odotellaan mitä tästäkin tulee.
Tänään pikku tauko Personasta, mutta hyväähän se vain tekee. Eilen saavutin toisen blockin huipun Tartaruksessa ja pelikello näyttää semmoista 18 tuntia. Päähenkilö on siinä 21 levelinen Personien ollessa hieman vähemmän, mutta kyllä niitä kohta taas tulee fuseteltua. Sain myös viimein couragen ja charmin nousemaan yhdellä tasolla. Nyt vain venaillaan seuraavaa täyttä kuuta
Itselläni on itse asiassa jo AI hahmojen kuoleminen vaikea tehtävä. Yukari on tipahtanut pari kertaa ja silloin kun ainoa Game Over napsahti kuoli päähenkilö. Vähänkin huonoa tuuria ja peli voi olla siis siinä. Mukavaa jännitystä tämä tuo peliin.
Näytä kirjoitukset
Tai sitten ei. Jos sängyn pohjalta ylös pääsen noin aikaisin, niin pakkohan se on katsoa.
Herralla kyllä oli ainakin jollain tapaa messissä.
Ei vain satu siihen olla blockaavaa tai edes juurikaan kestävää personaa juuri löytyvän. Täytyypä koittaa hieman viritellä niitä.
