Tullut väännettyä kohta pari viikkoa Ōkamidenia. Menen varmaan pian jossain pelin lopussa kun löytyy jo kaikki maalaustekniikat paitsi se viimeinen. Jotenkin tämä on vain samalla tavalla pitkäveteinen kuin DS-Zeldat, muuten kyllä olisin jo tämän läpäissyt, mutta ei. Tykkään pulmanratkonnasta peleissä, mutta tässä se on jotenkin niin lapsenkengissä.
Ihan hyvä peli tämä kyllä on, ei vain meinaa jaksaa kun tekisi mieli jo vaihtaa Paper Mario: Sticker Stariin tai Minish Capiin. Jotain kivoja uudistuksiakin tähän ollaan saatu, kuten esimerkiksi sidekickien vaihtuminen ja hyödyntäminen, eikä pelin musiikeissakaan ole mitään vikaa.
Itsellä jäi Okamiden kans kesken, ja lopulta myin pelin tarpeettomana eteenpäin. Periaatteessa se oli ihan jees, mutta jostain syystä pelaamisesta puuttui kaikki se taika mitä pääpeli pursuaa. Pidemmän päälle en halunnut tylsistyttää itseäni niin upean universumin parissa, ja peli jäi siihen.
Kävin tänään päiväleffassa, kun oli koulun ja duunien välillä sopivasti luppoaikaa. Mitään oikeasti mielenkiintoista ei kuitenkaan juuri silloin pyörinyt, joten päädyin katsomaan Jack Reacherin. Trailerin joskus nähneenä leffa vaikutti todella mauttomalta ja hajuttomalta toimintafilkalta, eikä odotuksia ollut lainkaan.
Vielä mitä, todella tyylikästä kakkaa. Geneerisen ulkokuoren alta paljastui ikään kuin moderni westerni. Leffa alkaa todella upeasti hitaalla herkuttelevalla snaippauskohtauksella, ja samaa tahtia jatketaan. Tilanteet pelataan rauhassa eikä hiljaisuutta pelätä. Leffa oli yli puolivälissään kun tajusin, ettei musiikkia tosiaankaan käytetä juuri lainkaan. Pääosassa ovat ympäristöt: askelten kaiku, renkaiden kirskunta, leuassa asti tuntuvat laukaukset, dialogi. Myös toiminnan leikkaamisessa pätevät samat säännöt. Poissa on nykyleffoista tuttu salamasota. Iskut ehtii nähdä, kuulla ja tuntea, mikä ainoastaan auttaa immersiossa. Lisäksi tappeluita on, loppushowdownia lukuunottamatta, vain pari pienempää sekä yksi takaa-ajokohtaus.
Tom Cruise vetää samaa tuttua viileää roolia, mutta habitus sopii leffaan loistavasti, joten en jaksanut häiriintyä. Muukin hahmokaarti on sekä tiivis että toimiva. Oli todella kiva nähdä Duvallia taas isolla kankaalla(lisää niitä länkkäriviboja). Stoori itsessään ei ole hirveän kummoinen, mutta jokunen kiva oivallus löytyy kuitenkin ja ennen kaikkea juonen yleinen presentaatio on todella onnistunutta. Kaari kantaa kyllä parituntisen leffan mainiosti, vaikka uudelleenkatseluarvoa ei kyllä juurikaan ole.
Aina yhtä hienoa mennä katsomaan leffaa heikoin odotuksin ja oikeasti yllättyä positiivisesti. Vaikka nollaodotukset varmasti paransivat kokemusta entisestään (eikä kyseessä toki ole mikään ajaton mestariteos), niin väitän kyllä, että Jack Reacher erottuu tässä ADHD-toiminnan maailmassa edukseen. Mainostus - niin posterit kuin trailerit - vetävät aivan harhaan filkan todellisesta luonteesta, mikä on harmi. Olenkin siis oikein tyytyväinen, että tuli käytyä.
Siinä rinnalla lainasin kaverilta ensimmäisen Borderlandsin. Pelin maailmassa on noin sata kertaa enemmän sielua kuin Vanquishin ja huumori kukkii kivasti, mutta itse pelaaminen ei jostain syystä vain maistu. Ammuskelu tuntuu jostain syystä kauhean pliisulta eikä toiminta muutenkaan tyydytä. Viholliskatraskin käy ainakin alussa kovasti tylsäksi, kun vastaan tulee vain perusjantteria ja paikallista koiraa.
Selitys:
Toinen on ehta toimintapeli, toisen taustalla pyörii Diablo-tyylinen naksuttelupeli satunnaisnumerogeneraattoreineen.
Ja toisen jatko-osa on kaikilla osa-alueillaan ylivertainen ensimmäiseen Borderlandsiin nähden. Suosittelen siirtymään suoraan kakkoseen. Toki jos myös erehtyy pelaamaan yksin niin on kokemus suht perseestä.
Sehän on toki selvää, että kaksi aivan erilaista peliä kyseessä. Lähinnä yllätyin tuossa Borderissa itse pelaamisen ankeudesta, kun peli kuitenkin on käytännössä FPS:ää sivukrumeluurilla. Se on kyllä varmasti totta, että kavereiden kanssa tuosta saisi enemmän irti. Kattoos ny. Jos ei napostele, niin sitten sitä kakkosta jostain vertailun vuoksi.
olen alkanut lämmetä Microsoftin käyttiksille ja suunnittelutyylille yhä enemmän.
Saa nähdä mitä Microsoftilla on mielessä, jos käyttikselle on varattu jopa 3 gigaa muistia. Guide on Xbox 360:llä näppärä idea, mutta paikoitellen ärsyttävän hidas. Jokaista valikkoa ladataan vähän liian kauan. Kyse ei ole kuin muutamista sekunneista, mutta lisämuistilla Guiden saisi varmaan toimimaan salamannopeasti. PS3:n in-game XMB oli vielä hitaampi. Noin muuten pidän XMB:stä. Se toimii nopeasti. Xboxin käyttiksessä ärsyttää kaikki siirtymäanimaatiot. Miksi kaikki ei voi aueta heti? Mitä nyt olen Windows Phoneja räplännyt, niin samat animaatiot taitavat sielläkin olla? Toivottavasti MS keksii tuon nykyisen Xboxin tiilikäyttiksen tilalle jotain muuta. Onhan se ihan nätti, mutta se suorastaan huutaa kosketusnäyttöä. Xbox Smartglass on tavallaan vastaus tuohon, mutta on se nyt hieman typerää heittää ohjain sivuun ja napata tabletti/puhelin käteen.
Itsekin pidän XMB:stä todella paljon. Simppeli, nopea, nätti, käytännöllinen. Preferoin nykyään tällaista suunnittelua turhan krumeluurin aiheuttaman pienenkään hidastelun edelle. Onkin harmillista, että Sony päätti kurauttaa Storensa entisestään puskemalla ruudun täyteen kaikkea isoa. Vaikka tuo kyllä stögäilee sen verran, että koodaajassakin on varmasti syyttämistä.
Anyhoo, toivon kovasti että uusi pleikkari pitää XMB:stä kiinni. Kestää siitä joitain asioita parannella, ja toki muilla konsolin käyttöön liittyvillä alueilla Sonylla on kovastikin petraamista, mutta pohjalla on ehdottomasti tämän sukupolven miellyttävin käyttis.
Tuli ladattua PS-Storesta (Plus-jäsenille ilmainen) Vanquish. Stoori ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta pelaamisessa on kyllä fiilistä. Aluksi hirveän kaoottiseen toimintaan pääsee nopsaan sisälle, kontrollit ovat simppelin toimivat ja ennen kaikkea peli pyörii taivaallisesti. Lisäksi eeppisyys palkitsee. En olisi odottanut koukuttuvani tähän näin, mutta toimii. Missiotkin on jaettu juuri sopiviin paloihin tutun "yksi etappi vielä" -fiiliksen luomiseksi.
Siinä rinnalla lainasin kaverilta ensimmäisen Borderlandsin. Pelin maailmassa on noin sata kertaa enemmän sielua kuin Vanquishin ja huumori kukkii kivasti, mutta itse pelaaminen ei jostain syystä vain maistu. Ammuskelu tuntuu jostain syystä kauhean pliisulta eikä toiminta muutenkaan tyydytä. Viholliskatraskin käy ainakin alussa kovasti tylsäksi, kun vastaan tulee vain perusjantteria ja paikallista koiraa.
Olisin jostain syystä mielelläni tykännyt jälkimmäisestä enemmän, mutta timanttinen pelattavuus ja suoraviivainen toiminta vie tässä tapauksessa voiton. Annan kyllä Borderlandsille vielä mahdollisuuden, mutta sitä ennen kiskaisen ehdottomasti Vanquishin kautta loputkin adrenaliinit suoniin.
...Alkupuoli sinällään oli ihan kiinnostavaa, mutta jotenkin leffan starttaus oli niin pitkitettyä. Taisi olla leffasta jo 1/3 mennyt, kun jotain tapahtui....
Kuten sanoit, alkupuoli tosiaan on kiinnostava, ja tunnelmassaan ehdottomasti elokuvan parasta antia. Siihen perinteisempään vauhdikkaaseen avaruusriehumiseen siirrytään minusta aivan liian nopeasti. Onhan sekin toki viihdyttävää, ja näissä on hyvä muistaa, että pääasiassa leffat suunnataan nuoremmille. Alkupuolisko on kuitenkin ehdottomasti sielukkainta kamaa, mitä lafkalta on nähty. Ei ehkä parasta, mutta sielukkainta.
Itse opiskelen viidettä vuotta yliopistossa ja ei ole todellakaan mikään kiire siihen viiden päivän oravanpyörään. Saatan tehdä viikossa kaksi päivää töitä, käydä yhtenä päivänä luennoilla ja släkkäillä pari arkipäivää sekä viikonlopun. Mahtavaa aikaa kaikin puolin. Fyrkkaa ei ole, mutta eipä sitä tarvikaan mitenkään älyttömästi. Jos sitä olisi enemmän ostelisin varmaan tavaroita, joilla en loppupeleissä tee mitään. Nyt vietän aikaa salilla, bänditreeniksellä, paikallisilla pikkukeikoilla, mimmifrendin kanssa ja kavereiden kanssa.
Minäkään en stressaa tuon koulun kanssa, vaan opiskelen rauhallisessa mutta säännöllisessä tahdissa(n. 40op per vuosi). Töitä tulee kuitenkin tehtyä 3-4 iltaa viikossa koulun lisäksi, plus extraopetukset tai keikat ja niiden treenit, jolloin äkkiä viikko täyttyykin päivistä, jolloin kotoa läksii aamulla kouluun ja takaisin tulee illalla töiden jälkeen 21-24 välillä. Opetan siis tanssia työkseni tällä hetkellä, jos se on joltain mennyt ohi. Hyviä hommia ehdottomasti, ja liikuntapuoli hoituu näppärästi semihyvälle mallille siinä ohella, mutta ei tuota vapaa-aikaa ihan liikaa ole. Toisaalta, pitkiä päiviä on yliopistolaisena helppo tasoittaa, kun ei sinne luennoille mikään pakko ole mennä. Aamupäivän ottaminen omiin hommiin, nukkumiseen tai etätöihin onnistuu siis, mikäli kalloa alkaa painaa.
Tällä kaavalla on menty jo useampi vuosi, joten siinä mielessä esim. TK:n mainitsema viideltä kotiin tuleminen töistä kuulostaa mukavalta vaihtelulta. Olisi siistiä tehdä päivisin reippaasti töitä, tehdä nykyistä enemmän rahaa ja saada kaikki illat oikeasti vapaaksi. Lisäksi saisi/jaksaisi suunnitella omia treenejä ja menoja paremmin, jos ei tarvitsi opetustöitä tehdä. Mutta en minä sitäkään kaavaa koko elämääni halua tehdä, vaikka se juuri nyt kiinnostaakin. Onneksi kiintopisteitä ja kiinnostuksen kohteita löytyy jo nyt monilta aloilta, joten kaikkia munia ei (toivottavasti) tarvitse ikinä latoa yhteen koriin.
On tämä kyllä pakkohankinta jos muutkin DS:n tekstiseikkailut ovat vähänkin iskeneet. Ei ehkä aivan Ghost Trickin tasoa, mutta jokseenkin päräyttävää settiä silti. Pitää varmaan alkaa suunnittelemaan Virtue's Last Rewardin hommaamista, vaikka olen kuullut että peli on pienoinen pettymys loisteliaan 999:n jälkeen...
Hommaa ehdottomasti. Palkitsee varmasti, varsinkin kun 999 on tuoreena mielessä. Tunnelmaltaan hieman erilainen pelihän se on, mutta hyvää kamaa silti. Ei tämän tyylisiä teoksia liikaa tehdä.
Niin, ja nyt kun mainitsit asiasta, niin tuli sitten aloitettua tarinaniksoissa Ghost Trick uusiksi VLR:n jälkeen. Kuin vanhaa ystävää halaisi. Ne musat, se nerokas idea ja hulvaton dialogi, ne huikeat hahmoanimaatiot! Vertaaminen 999:iin on tosin vähän heikoilla jäillä luistelua, kun ovat lähtökohdiltaan, tunnelmiltaan ja tyyleiltään lähemmäs kuin yö ja päivä. Henk. koht. 999 teki aikanaan ehkä suuremman vaikutuksen.
Twin Peaksia olen katsellut Netflixistä viime päivinä. Neljä ensimmäistä jaksoa takana ja sarjan tunnelma on lyönyt kerta kaikkiaan ällikällä.
Se on kyllä aivan omaa luokkaansa. Käsittämätöntä miten vähemmän tosiaan on enemmän, kun nyansseilla osataan oikeasti pelata. DVD-boksin ostamisen jälkeen olen katsonut sarjan jo pariin kertaan lävitse, ja melkein tekisi mieli taas ottaa projekti. Mutta annetaan nyt kypsyä vielä hetki.
Itse sen sijaan katsoin Netflixissä tarjolla olleet kolme kautta Californicationia. Jo Duchovny riittää syyksi tykätä sarjasta, mutta onhan tässä hyvä meininki muutenkin. Eritoten ensimmäisellä kaudella dialogi on timanttista, asetelma ytimekäs ja sarja tarjoilee sopivassa suhteessa sekoilua ja tunnelmointia. Toisella kaudella fokus ikävä kyllä hukkuu ajoittain hieman, ja samoin kolmoskauden alkua vaivasi päämäärättömyys. Siinä mielessä siis, että kakkoskauden loppuun pedatut asetelmat eivät tuntuneet enää pätevän ollenkaan. Hank ja Karen eivät olleet yhtäkkiä lainkaan niin vakavissaan toisistaan kuin oli annettu ymmärtää, Beccan teiniangstailu tuli liian äkkiä ja sekoilun määrä oli muutenkin liiallista. Loppua kohden homma kuitenkin taas paranee, ja viimeinen jakso olikin sitten sellaista emotionaalista all in -kamaa, että myönnän puhaltaneeni pienen itkun. Pakko rakastaa sarjaa, joka pystyy yllättämään näin.
Onko täällä sarjaa kuinka pitkälle katsoneita? Pysyykö homma kasassa tai mielekkäänä myöhemmillä kausilla? Itse en ole ihan vakuuttunut, pystytäänkö laatua pitämään yllä vai meneekö samojen panojen toistamiseksi, mutta aion silti jossain vaiheessa jatkaa sarjan katsomista. Potentiaalia kyllä on ja toivoisin kovasti, että se saadaan myös lunastettua.
Naarmuttaako levyjä? Kuinka uusi konsoli on? Minulla oli joskus eka Uncharted levyllisenä ja ihmettelin kun peli vain latasi ja latasi. Katsoin sitten levyyn ja huomasin yhden ainoan pienen, mutta kuitenkin suht syvän naarmun.
Konsoli on pari kolme vuotta vanha Slim, eikä siis naarmuta levyjä. Ongelma ilmenee kaikilla peleillä, ja ovat olleet timanttisessa kunnossa sekä ennen käyttöä että käytön ja näiden lukuongelmien jälkeen. Tässä videossa kone käyttäytyy juuri samoin kuin minullakin.
Toistaiseksi kaikki hyvin, parilla pelilevyllä ja BRD-leffalla testaillut.
Mites, onko muilla ilmaantunut nyt loppuvuodesta/viimeisimmän firmispäivityksen jälkeen ongelmia Blu-ray-levyjen lukemisen kanssa? Itsellä alkoi - nyt jälkeenpäin ajatellen hyvin pian päivityksen jälkeen - reistailemaan pelilevyjen luku(DVD:t toimivat). Naksutteli hetken menemään, sitten kuului ääni kuin konsoli olisi yrittänyt ulostaa levyä, ja sen jälkeen nada. Peli jää sisään mutta ei ilmaannu valikkoon. Poistuu kyllä eject-napista ongelmitta.
Jouluna ei kuitenkaan ihan hirveästi tullut kotikonsolilla pelattua, ja kun homma yleensä parilla yrityksellä lähti skulaamaan, en ajatellut asiaa sen pidemmälle. Eilen ja tänään huolestuin kuitenkin oikeasti, kun meininki jatkui ja tuntui pahenevan. Tänään googlailin viimein asiaa ajan kanssa ja löysin parikin jippoa. "Restore file systems" -valinnan ajaminen recoveryvalikosta tuntuu tehneen tehtävänsä. Ilmoitti korvaavansa jotain korruptoitunutta, ja nyt kerran kokeilleena kaikenlainen naksutus oli levynlukemisesta hävinnyt ja peli pyörähti ilolla käyntiin. Toivottavasti ongelma ei palaa tai ole pilannut laseria yrittäessään runkata levyjä käyntiin.
Netissä oli siis habatusta, että kolme neljä vuotta sitten jonkun firmispäivityksen kanssa oli laajemmin levinnyt tällaista ongelmaa, mutta löysin myös muutaman ihan tuoreen entryn about samasta asiasta. Oli ihan ohjevideoita tehty asian korjaamiseen marraskuussa. Tiedä sitten tuliko se päivityksestä vai mikä siinä on, mutta luulisi siinä tapauksessa jollain muullakin täällä olleen murhetta. Toisaalta sen tiedän kans, että Mass Effect 2 korkkaaminen oli se hetki, jolloin vaikeudet alkoivat ja sen jälkeen muutkin yskivät, mutta tokkopa se pelikään siellä on mitään rikkonut.
Olin laittamassa linkkiketjuun, mutta nostalgiakyynelten määrä sai livauttamaan linkin kuitenkin tälle puolelle.
Ei toki tunnu missään jos peliä ei ole pelannut, mutta meillä päin tämä on ehkä se all-time-hakatuin lapsuuden peli ja täydellinen änäri. Enkä ollut nähnyt introa yli kymmeneen vuoteen. Sisältö tavallaan muistissa, ja silti eeppisyys tuli yllätyksenä.
Itsellä on tullut koskettua Pokemon-sarjaan aika harvakseltaan. Lapsena pelasin enemmän kaikkia mahdollisia versioita, mutta Gold-HeartGold-välillä en koskenut yhteenkään Poksuun. Ja nyt uusimmat versiot ovat myös jääneet väliin, kun rakkaudesta Goldiin tykitin HG:illa itseni ähkyyn. Sinänsä ihan kiva, kun säilyy se tietty mystiikka ja uutuudenviehätys näin.
Siksipä X ja Y oikeasti uusilla visuilla kiinnostavat kyllä, sillä tuore näkemys sarjaan maistuisi. Toki olisi tärkeää, että peleistä löytyisi jotain freesiä sisältöäkin. Mutta seurantaan menee, ehdottomasti.
Ole hiukan katsellut alennusmyynneistä läppäriä vaimolle. Alkaa vuonna 2002 ostettu Fujitsu-Siemens olemaan jo aika käyttökelvoton tehoiltaan (Uskomattoman hyvin kyllä palvellut. Akku on tietysti jo ihan käyttökelvoton, mutta huollossa ei käynyt kuin kerran eikä muuta. Uskomatonta.). Olen huomannut että tämä hakuprosessi on nörtille aika perseestä. Prossun pitäisi totta kai olla Intelin i3 tai i5, että kestää kauemmin kuin pari vuotta. Mutta en millään viitisi ottaa edellisen sukupolven prossua (2xxx) vaan uudemman (3xxx). Teho erot ovat kuitenkin testien perusteella selvät. Ja tähtäimenähän olisi luonnollisesti Asus. Suurin syy tähän on melkeinpä 24kk takuu. Acerikin olisi varmaan ihan jees ja on halvampi, mutta 12kk takuu mietityttää. Ja myönnän, Acer merkkinäkin epäilyttää (vaikka sanoinkin aikaisemmin että tämän perusteella ei päätöksiä kannata tehdä). Kaiken tämän lisäksi hankaloittaa vielä budjetti, alle 600€, mieluusti selvästi alle. *ittu...
Gigantissa on huomiseen asti vielä tarjous Acerista jossa kaikki vaatimukset sinänsä toteutuu (jopa takuu!), mutta kun se prkl on Acer... Joten, tuli mieleen onko täällä kenelläkään mielessä Asuksen läppäreitä jotka olisivat harkinnan arvoisia? Jos ei ole, huomenna on todennäköisesti Acer kainalossa...
Yksi omakohtainen neuvo: ÄLÄ. KOSKAAN. OSTA. ACERIA!
Ostin pari vuotta sitten kesällä 999€ ovh:lla olevan(plussa-tarjouksessa 699€) 18,2-tuumaisen koneen, joka on ollut hintaansa nähden aivan susi. Kävi jo alle puoli vuotta ostamisen jälkeen takuuhuollossa, kun usb-portit ei toimineet kunnolla ja kone kaatuili itsestään. Akkukin on, tietysti, tässä vaiheessa jo siinä tilanteessa, että ei pidä puolta tuntia - tuntia enempää latausta. Luulisi, että jos ostaa tuon hintaluokan koneen, saisi jotain laatua, mutta ei näköjään Acerin kanssa.
Juuri olinkin tulossa kertomaan oman omakohtaisen neuvoni: Acerit ovat oikein luotettavia koneita.
Mulla ei siis eläissäni ole ollut muita kuin Acerin läppäreitä, ja kaikki ovat toimineet moitteetta useita vuosia. Ensimmäiseen koneeseen piti tosin asentaa Windows kerran uusiksi kun yksi valmisasennettu ohjelma oli jotenkin korruptoitunut, ja tässä uusimmassa oli aika paljon shovelwarea valmiiksi asennettuna, mutta mieluummin kai liikaa kuin liian vähän. Vartin siivoamisella hyvä. Itse kone on nyt vuoden vanha ja aivan mahtava. Timanttinen akkukesto edelleen, eikä muitakaan rauta- tai softapuolen ongelmia ole ilmaantunut. Kevyt, nätti, näppärä, hyvät liitännät. Huonoin puoli lienee glossy näyttö, mutta sen tiesin jo ostaessani eikä sinänsä mene brändin piikkiin. Edellistä konetta käytin täysipäiväisesti noin viisi vuotta. Akkukesto suli siinä olemattomiin, mutta tämä oli täysin omaa syytäni, kun roikotin konetta alkuvuosina piuhannokassa koko ajan. Dorka mikä dorka.
Mutta niin, susikappaleita löytyy varmasti kaikilta merkeiltä, ja siksi nämä omakohtaiset kauhukokemukset ovat aina vähän toisarvoista materiaalia. Toki jos näyttää siltä, että jostain koneesta on erityisen paljon hulabaloota netissä, niin varmaan kannattaa vältellä. Itse olen kuitenkin ollut tyytyväinen Acerien käyttäjä jo pitkään, ja kurkkaan varmaan jatkossakin ekana iso-A:n tarjonnan kunhan uuden koneen tarve tulee. Mitä toki ei toivottavasti tapahdu jokuseen vuoteen.
Jimmy Page, Jack White ja U2:n Edge kertovat tarinoitaan ja vetävät jamisession. Näin tämän Oulun Musiikkivideofestareilla teatterissa aikoinaan, todella hyviä pärinöitä. Kovia äijiä, hienoa musaa, makeita mietteitä.
Nyt varmaan kannattaisi päivittää oma 3DS XL -versioon. Tammikuun 15. päivään mennessä Club Nintendoon laitteen rekisteröineet saavat latauskoodin yhteen seuraavista peleistä: Super Mario 3D Land, Nintendo presents: New Style Boutique, New Art Academy, Freakyforms Deluxe Your Creations, Alive! ja Professor Layton and the Miracle Mask. Super Mario 3D tietenkin jo omistetaan, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi Layton - varmaan ihan hyvä sekin.
Täytyy nyt miettiä vielä. 3DS on ollut mulle vähän pettymys pelivalikoiman suhteen, vaikka Paper Mario nyt vähän korjaakin.
Onkos kukaan saanut tuota alennusta toimimaan Suomesta ostetussa konsolissa? Laitteen mukana ei tullut Club Nintendo-lapuketta, niin en oikein tiedä mitä sinne pitäisi syöttää. Tuo Club Nintendohan ei ole Suomessa käytössä.
Hoho, juuri kaivelinkin XL-boksia läpi ja ihmettelin kun en muista moista nähneeni.
Kyllähän siellä 'flixissä alkaa leffoja vuoden parin takaa jo olla, kuten Contagion ja Iron Sky. Toki uunituoreet leffat kelpaisivat, mutta jos hinnat pidetään alhaalla osaltaan välttämällä ihan tuoreinta kamaa ja kalliita yksinoikeuksia, niin valitsen mieluummin nykyisen mallin. Ne muutaman kuumimmat tapaukset pyrkii kuitenkin katsomaan leffassa ja voi ostaa myös hyllyynsä. Kaiken sen muun 90% elokuvatarjonnasta ehtii katsomaan vähän myöhemminkin, vaikkapa Netflixistä. Lisäksi näytti olevan joku Netflix-originaali poliittinen draamasarja tulossa. Varmaan aika perushuttua, mutta ihan jo Kevin Spaceyn vuoksi joutunee kurkkaamaan.
Pakko kyllä kehaista taas kerran palvelua. Homma toimii käsittämättömän sujuvasti ja katsottavaa on jo nyt jonossa roppakaupalla - puhumattakaan siitä, että lisäystahti näyttää olevan ainoastaan kasvussa. Mistä päästäänkin siihen ainoaan palvelun suurempaan puutteeseen, jonka Epikin jo mainitsi: watchlistin puutteeseen. Palkitsisi todella. Onko tämän tulosta ollut jotain puhetta, tai ovatko käyttäjät pistäneet palautetta Netflixin suuntaan asiasta? Ei luulisi olevan vaikea toteuttaa ja tuntuu kuitenkin aika essential-osalta tällaista palvelua. Yksi katselulistaus olisi jo alku, mutta kieltämättä haaveilen jo vapaasti muokattavista soittolistoista, kuten Spotifyssa. Vois pitää erillään jo katsotut lempileffansa, vaikkapa kategorioiden mukaan, ja omassa listassa sitten ne näkemättömät kiinnostavat tapaukset.
On ollut ihana huomata, että sellainen sattumanvarainen tusina-aleleffojen ostelu on pudonnut käytännössä nollaan. Ainoastaan kovimmat leffat ja hienoimmat uudet julkaisut hyllyyn, muuhun katselutarpeeseen riittää parhaillaan Netflix mainiosti. Olen jo nyt katsonut lukuisia vanhempia leffoja - sarjoja - jotka pitäisi kyllä olla nähtynä, mutta ei ole saanut aikaiseksi. Katselu on vaan niin helppoa. Uudet sarjat ovat osittain vähän eri asemassa, mutta so not.
Selväähän se on, Super Mario Brosilla mennään. Kerralla standardit kuntoon tasoloikinnalle - joka olikin se yleisin genre parin sukupolven ajan - sekä timantinkoville kontrolleille.
16-bit
16-bittistä aikakautta hallitsee Nintendo ja SNES ja minusta SNESin makein peli on Donkey Kong Country. Tähän on lukuisia syitä. Ensinnäkin se tekninen puoli. Peli näyttää edelleen hyvältä, ja on taatusti räjäytellyt silmämunia aikanaan. Kauniit taustat, 3D-tyyliset hahmot, jo vain. Lisäksi musiikki soundaa hyvältä ja on rakkaudella sävelletty. DKC myös osoittaa, että peleillä voi olla taiteellista painolastia. Kukapa olisi osannut odottaa, että 16-bittinen apinatasoloikka päätyy kenttädesignin ja musiikin avulla luomaan eräitä tunnelmallisimmista maailmoista ja hetkistä koskaan. Kaikin puolin next gen -shittiä.
32- / 64-bit
Super Mario 64 on ehdottomasti 3D-pelien etunenässä, mutta koska tasoloikka muuten alkoi olla harvemmassa näihin aikoihin, paukauttaisin itsekin tähän mieluummin Metal Gear Solidin. Tarinavetoisuus on ollut vahvasti kasvussa tuolloin, ja Kojiman huuruiset kuvitelmat ovat huikea edelläkävijä, mitä vahvasti käsikirjoitettuun pelaamiseen tulee.
PS2, Xbox, Gamecube -generation
Noniin, selkeitä määrittäjiä alkaa olla aina vain vaikeampi löytää. Tämähän oli hands-down PS2-aikakausi. Konsoli vei markkinat mennen, tullen ja palatessa kahdesti, ja pelivalikoima oli valtava. Pakko ehkä mennä helpolla ja valita itsekin GTAIII. Antoi kasvot sekä väkivaltaisille peleille että hiekkalaatikkopeleille, ja molempia onkin sittemmin riittänyt.
Xbox 360, PS3, Wii -generation
Nykysukupolvi on ollut selkeää kahtiajaon aikaa. Toisaalla Triple-A-nimikkeet kasvavat entisestään ja pelit ovat massiivisia sekä näyttävät upeilta. FPS on paljolti se juttu. On kuitenkin selvää, ettei kasvu voi jatkua tällaisenaan, mistä kertovatkin lukuisat pelitalojen kaatumiset. Toisaalla, selkeänä vastavoimana, porskuttaa indie-skene vahvana. Ilman massiivisten julkaisijoiden vaatimuksia kehittäjillä on ollut vapaus luoda taiteellisia pelejä, erikoisia kokeellisia konsepteja tai sitä vanhaa timantinkovaa pelattavuutta ilman karkkia ja krumeluuria. Siksi näkisinkin, että nimenomaan indie- ja latauspelit ovat tämän sukupolven määrittäjiä. Ne kertovat selvästi, missä megatuotannoissa usein mennään pieleen ja miten pelaajat pääasiassa alkavat taas kaivata sisältöä ja pelattavuutta isojen maailmojen, graffaherkun tai liiketunnistuksen sijaan. Tai vähintään niiden lisäksi. Jalustalle nostettava peli voisi olla käytännössä olla mikä vaan(Journey, Limbo, Mark Of The Ninja, Trine, Braid, Humble Bundlet yleensä), mutta sanotaan vaikka Super Meat Boy. Sopivan pienen mittakaavan peli, jossa vaatimattomampi ulkoasu antaa tilaa itse herkulliselle pelattavuudelle ja haastavuudelle.
'Flix on paras juuri sarjojen katsomiseen, joten kiva saada siltä osin lisää tarjontaa.
Tämä on kyllä totta. Sarjojen katselu on todella vaivatonta, ja näin tulee helpommin kokeiltua myös sarjoja joihin ei muuten välttämättä tutustuisi. Tai niitä, joita "pitäisi" katsoa, mutta ei koskaan saa aikaiseksi.
Ah niin, siitä puheenollen pitikin mainita, että Netflixistähän löytyy myös Pushing Daisies -sarjan molemmat tuotantokaudet. Katselin ekasta tuotantokaudesta leijonanosan aikanaan Canalilta, mutta sittemmin unohdin koko sarjan olemassaolon. Sarjan fantastinen ulkoasu ei varmasti sovi kaikille, mutta jos sen läpi osaa katsoa - tai jos esim. Amélie maistuu - niin erikoisesta premissistä, hulvattomasta dialogista ja pohjimmiltaan raskaahkon viitekehyksen leikkisästä käsittelystä saa varmasti paljon irti. Suosittelen antamaan sarjalle mahdollisuuden ainakin parin jakson verran, ilahduttavan erilainen tuotos.
Nice! Stargaten uudelleenkatselu on ollut tämän syksyn juttu, mutta olen jo kasikaudessa menossa. Silti voi olla, että joskus on kätevämpää heittää Netflix tulille kuin kaivaa DVD hyllystä, eli tervetullut vaihtoehto viimeisten kausien katsomiseen. Suosittelen kyllä, ehdottomasti yksi lempparisarjojani!
Sen sijaan Californicationia olen katsonut kovin satunnaisesti, joten taidan pyöräyttää nuo kaudet läpi seuraavaksi.
Eniten on tänä vuonna - kuten varmaan useimpina vuosina - tullut kaivettua ja kuunneltua vanhoja uutuuksia. Onneksi jokunen uusikin julkaisu on siunannut levyhyllyä. Jos yksi pitäisi valita vuoden levyksi, on se eittämättä tämä:
Soeniahan tuli jo buustattua albumin julkaisun aikoihin, tässä posti. Cognitive on levy, jossa taito ja maltti kulkevat mahtavasti käsi kädessä. Makeita rytmejä, breikkejä ja tilutusta on, ja kuukausienkin jälkeen biiseistä löytyi uusia elementtejä, mutta samalla musiikki on todella lähestyttävää eikä punainen lanka katoa showkeissaukseen Päälle vielä hunajaista laulantaa, ja kyllä käy. Eniten soittoja tänä vuonna.
Humble Indie Bundle 7:ssa (jälleen) paljon hyvää kakkaa. Itse olen toistaiseksi missannut monta lähtökohtaisesti kovaa tapausta, kuten Cave Story, Grimrock, Binding of Isaac ja Offspring Fling (propsit jo pelkästään trailerista). Lisäksi messissä vino pino soundtrackeja ja itselle ehkä kovimpana tapauksena Netflix-ketjussakin kehuttu Indie Game: The Movie.
Average hinta alta seitsemän dollarin, eli totutusti koko sisältöön pääsee halvalla käsiksi.
Steam-shoppailu, tuo jokavuotinen jouluperinne. Onneksi vahingot ovat toistaiseksi pysyneet aika pieninä. Portal 2 tuli ostettua jo pari päivää sitten alta femman, ja nyt täräytin ostoskoriin Walking Deadin ja Super Meat Boyn, yhteensä viitisentoista euroa.
Lisäksi tarjousäänestyksessä näytti olevan Mark Of The Ninja, eli jos tuosta tipahtaa lähipäivinä se 50% tai enemmän pois, niin voi joutua sijoittamaan. Muuten tämä alkaisi - toivottavasti - olemaan vähäksi aikaa tässä.
Jahas, josko sitä joulunviettoon. Rauhallista joulua vaan lautalaisillekin.
Jo vain. Ekat glögit, jouluoluet, kinkkumaistiaiset ja kylmäsavuporo-valkosipulipikkelssi-leivät(pakollinen jouluruoka) ovat jo takana, eli aika syvällä pelissä tässä joulun suhteen ollaan. Tänään lisää safkaa, saunaa ja varmaan vähän lahjojakin. Sitä odotellessa suunnitelmissa pelkkää joikkelin venytystä. Kyllä mieli lepää.
Vuoden paras peli (GOTY):Batman: Arkham City Oman käden oikeudella tähän, kun pelin viimeisimmät versiot on julkaistu vasta tänä vuonna ja oma läpipeluu venähti tälle vuodelle. Vuoden odotetuin peli, eikä todellakaan pettänyt. Stoorin kaari ei ollut aivan niin toimiva kuin ekassa osassa, mutta pelillisesti taas aivan nextillä levelillä. Merkittävintä tässä pelissä - kuten edellisessäkin - on kuitenkin se, että vaikka tekemistä on perkeleesti, jaksaa salaisuuksia etsiä harvinaisen hyvin viimeiseen pisaraan asti. Nautittava pelattavuus, rikas universumi ja mielekäs tekeminen luovat makean kolminaisuuden, jossa kaikki aspektit tukevat toinen toisiaan. Paras lisenssipeli koskaan, ja vuoden paras peli.
Vuoden paras wanha peli:Bastion ja DKC Bastion nyt ei ole kauhean wanha peli, mutta kuitenkin viime vuoden puolelta. Enkä ehtinyt sitä pelata kuin vasta tänä vuonna. Simppelin monipuolisesti pelattava, haastetta saa about niin paljon kuin haluaa, stoori kiinnostaa, musiikki vie mennessään ja visut hivelee silmiä. Ei juurikaan pahaa sanottavaa. Viime vuoden ladattava peli.
Super Nindendon oston jälkeen on monia vanhoja klasareita saanut pelattua uudestaan siinä oikeassa muodossaan, ja DKC(sekä yksi että kaksi) vie sydämeni kerta toisensa jälkeen. Upeaa tasoloikkaa makeissa kentissä sillä tunnetusti parhaalla musiikilla. DKC2:n soundtrack saattaa olla vuoden kuunnelluin levy. 2012 oli meillä päin Donkkarin renesanssia.
Vuoden pettymys:Mass Effect -sarja Tai tarkemmin sanottuna kakkososa. Olin innostunut oikeasti sarjaan perehtymisestä, mutta tarina ei jostain syystä napannut heti kuten oletin, ja ennen kaikkea pelimekaniikka oli sairaan ankeeta. Toki tilanne olisi voinut olla toisenlainen, jos olisin aloittanut boksilla tai PC:llä ekasta osasta, mutta se ei tässä vaiheessa ollut mahdollista. Oli miten oli, kesken jäi nopeasti. Katsotaan saanko palattua sarjan pariin vielä joskus.
Vuoden yllättäjä:Dragon's Dogma Puskista pukkasi todella nautittava toimintaroolipeli. Perinteiset itämaiset ropet tai vuoropohjainen taistelu ei ole koskaan napannut, joten mulle tähän oli paketoitu kaikki parhaat mahdolliset aspektit. Ilahduttavan perinnepohjaisesta universumista on ensinnäkin kaivettu yllättävän huuruinen stoori, joka keskivaiheen yskimisestä huolimatta palkitsi lopulta valtavasti. Parasta DD:ssä ovat kuitenkin taistelut, jotka ovat mainioiden kontrollien ja eeppisten vastusten vuoksi todella nautittavaa kamaa. Masoniin yhdyn kyllä täysin siinä, että loppua kohden vihujen tasoskaalaus ei ihan riitä ja taisteluista tuli paljolti läpijuoksua(toki silti viihdyttävää). Olisin mielelläni pelannut pidempään loharinjälkeistä hc-maailmaa, oli virkistävää ottaa pitkästä aikaa dunkkuun. Samaten alun kuumotuksista on lämpimiä muistoja. Ensimmäinen chimeramättö, huhhei!
Eniveis, todellinen yllättäjä. Vei minut uuden genren pariin heti kerralla kunnolla.
Vuoden nintendopeli:Virtue's Last Reward Nintendo-pelaaminen on ollut tänä vuonna aika vähäistä, kun 3DS tuli ostettua vasta loppuvuodesta eikä uusimpia kotikonsoleita itseltä löydy. Silti uskallan sanoa, että se, miten peli on kutkuttanut mielenkiintoa, luonut tunnelmallisia tilanteita ja pistänyt ajatukset sprinttijuoksuun, on Nintendon konsoleilla jotain oikeasti merkittävää. Koukuttavaa kamaa.
Vuoden pleikkaripeli: Tässä pyöritään akselilla Arkham City - Rayman Origins - Dragon's Dogma, mutta pitää katsoa olenko unohtanut jotain. Lisäksi pelaisin mielelläni Catherinen (ja mahdollisesti Darksiders 2:n) ennen kuin alan sanomaan, sillä on kutina, että sieltä löytyy lisää parhautta.
Vuoden PC-peli:
Vuoden ladattava peli:Journey Hands down. Odotin, koin, rakastuin. On todella hämmästyttävää, että peli nousi jäätävän hypensä tasolle. Todella upea seikkailu ja todellinen taidonnäyte multimedian voimasta.
Vuoden kannettava peli:Super Mario 3D Land Uusien kannettavien pelien pelaaminen jäi sekin hieman vähäksi käsikonsolimurroksen vuoksi, mutta näistä mitä ehdin kokeilla, viskattakoon Mario tähän laariin. Ei paras Mario missään nimessä, mutta nättiä ja viihdyttävää loikintaa silti. Luojalle kiitos salamaailmoista, muuten olisi jäänyt kovin torsoksi(vaikka toistivathan nekin vähän itseään). Eniveis, 3D Land on nimenomaan loistavaa kannettavaa pelaamista vapaan tallennuksen ja kompaktien kenttien vuoksi. Täydellinen pikasessareille.
Voi luoja, onhan tuota tullut katsottua! Olin unohtanut koko sarjan. Käsittämätöntä miten puski muistikuvia noista hahmoista heti kehiin. Yllätysnostalgia, parasta.
Olin juuri tulossa ihmettelemään, että onko tuo Euroopassakin tulossa noilla kansilla? Muutenkin sopivan överiä taidetta, mutta varsinkin normi-HD-muottiin verrattuna todella nätit kuoret. Se perusdesign on kokoelmassa kuin kokoelmassa niin ankea, että mieluummin melkein lataan noita HD-versioita kuin ostan hyllyyn.
Eihän se nyt mennyt ihan niinkuin Strömsössä...
No voi ny helvetti. Ei voi käsittää kuka näistä päättää ja tykkää.
(En tosin varmaan Hitmania ole ostamassa, mutta hyvä mieli kunnon kannesta olisi silti tullut.)
Haha, vieläkö täällä stressataan. Nyt kattoon hophop se 3D HFR -versio, hyvä se on. Plus, kuten monesti mainittu, se formu jota varten leffa on tehty. Eihän se täydellinen tekniikka ole, mutta ehdottomasti parasta kolmedeetä mitä on nähty, eli jo senkin puolesta nähtävä ainakin kerran. Ja jos ei sitten maistu, niin jatkossa sitä kaksdeetä tosiaan riittää ja on saatavilla.
Näytä kirjoitukset
