Heinäkuun lopussa kuukaudeksi jenkkeihin. Ensin Las Vegasiin Hip Hopin MM-kisoihin, ja samalla mielellään kaikki maailman show't ja sirkukset tsekataan, ja sieltä jatketaan Losiin, jossa neljä täyttä viikkoa. Rantabulevardia silmän kantamattomiin, shoppailua, tanssitunteja, ilmainen maijoittuminen...puhdasta täydellisyyttä toisin sanoen. Ei paljon nämä kevättalven paskasäät nappaa.
Katsoin eilen Hairspray -musikaalielokuvan. Vähän kirpaisee, mutta pakko antaa neljä tähteä.
Jes, joku muukin piti tästä pätkästä.
Musiikki meni heti jalan alle ja hymy nousi huulille. Loppujydänssin aikana en meinannut enää pysyä penkissäni, sen verran tiukkaa menoa ruudulla pyöri. Isot pisteet massiivisille tanssikoreografioille(skillful kids, I'll tell you that).
Hairsprayn kanssa on varsin mielellään hetken naiivi.
Oli eilen tarkoitus auttaa kaveria matikanopiskelussa. Sen sijaan päätettiinkin päivän kuluessa alkaa ottaa kaljaa pienellä porukalla, jossain vaiheessa pelattiin rommishoteilla juomapeliä, ja päädyttiin lopulta baariin. Tietysti, mitäs muutakaan ihminen tiistai-iltana tekisi...
Mäkin hajosin tähän quote-akrobatiaan. Vähän kuin pahimpien(parhaimpien?) Neonomide-postien lukeminen back in the day. Nyt vain sivistyssanaston korvaavat lyhennesekamelska. PW, AJ, JFA, T&T, HC, TJ, RFTA, FVK, NAFTA, EFTA, NATO, come on!
Ettet vain kärsisi ns. "eka-on-paras" syndrooman aiheuttamista harhaluuloista.
Muuten hyvä kierto, mutta ottaen huomioon ettei eka ole paras, niin todennäköisesti en.
Verraten Apolloon, ekassa Phoenixissa(ja koko alkuperäisessä trilogiassa samoin tein) on hienoa se, että siinä saa ihan oikeasti olla niskan päällä. Tai ehkä se on väärin sanottu, sillä Iso-P on suurimman osan ajasta ihan pihalla(jolloin lopputulosta, eli totuutta ajatellen, ovat kyllä kaikki muutkin), ja Mia joutuu vinkkaamaan ajoittain oikeaan suuntaan, mutta noin niinkuin basically se on silti pelaaja itse joka saa/joutuu keksimään kaikki ne out-there ratkaisut ja livahtamaan kiperistä tilanteista. Juuri sopivaa veitsenterällä keikkumista, jatkuvia yllätyksiä ja aivomyrskyilyä.
Apollossa ajoittain suorastaan vihasin Phoenixiä, jolla tuntuu olevan kaikki avaimet, joka ei kerro tasan mitään, ja jota ilman Apollosta ei olisi mihinkään. Ja ylipäätänsä kaikki tietävä, tajuavat ja hoksaavat pelaajaa enemmän. Klavierkin tarttui monesti ristiriitoihin, jotka olivat sen keissille vahingollisia, kun Apollo kerran oli jo luovuttanut. Eivätkä nämä olleet mitään mahdottomia pattitilanteita, mitä monasti aiemmin oltiin nähty. Aiemmissa peleissä vastapuoli ei noin vain tarjoillut ratkaisuja(joka vielä dramatisoitiin sanoiksi Phoenixin ja Edgeyn keskinäisestä luottamuksesta totuuden etsimisessä vissiin Justice For Allissa, hieno hetki se). Apollon ehdottomasti paras hetki olikin, kun seitsemän vuoden mysteerin palaset sai ihan itse koota yhteen(olkootkin ettei osio ollut millään lailla looginen).
Onnistumisen huuman vähyys/turhautumisen paljous jättää siis Apollon ekan Phoenixin jälkeen. Vaikka eipä silti, ovat ekan osan keissitkin rautaa, ja siitä löytyy tiukin hahmokaarti(noniin, nyt päästiin nostalgiaan). Ei Apollon tässä seurassa silti hävetä tarvitse, sillä tiukka peli sekin on.
Niin, ja Jean Armstrongin soisi jäävän pelaamisen historiaan. Äijän(?) esittely aiheutti suurimman posahduksen koskaan ikinä.
Meh, ei tämä ekaa Phoenixia voita millään(niinno, mun mielestä T&T:kin ohitti sen vain karvan tahi parin mitalla), edes vaikka täältäkin tippuu isot pisteet rohkeasta ja monipolvisesta ekasta keissistä. Kokonaisuus puhuu painavasti, ja sarjan aloittaja nyt vaan on uskomattoman tasapainoinen ja aikaa kestävä kokonaisuus.
Tämä ei muuta sitä, että Apollo oli pirun hyvä peli, mutta isoveikka on vielä voittamatta. Ja helposti. Jatkolle tämä lupaa silti hyvää, ja tietyin parannuksin seuraavat osat voivat pyöräyttää asian päälaelleen. Niin ainakin sopii toivoa.
Tuli viikonvaihteessa ja alkuviikosta katsottua paljon leffoja. Joukkoon mahtui mm:
Liar Liar: Minusta sitä hauskempaa Carrey-komediaa. Täynnä klassisia heittoja("The God damn pen is blue!"), kreisiä tilannehuumoria ja rutkasti naamanvääntelyä. Niin, ja sisältää siirrappisen lopun. Pidin, ja pidän.
Porco Rosso: Tämä pyöri mukavaksi yllätyksekseni Tennispalatsissa, ja pitihän se kurkata. Diggasin. Alkuun leffa tuntui vähän vaisulta, mutta pääsi pian kaikilla tahoilla vauhtiin. Upeita saaristomaisemia, sinisiä taivaita, seesteisiä tunnelmia ja hienoa musiikkia. Parasta tässä ovat kuitenkin nuo slapstick-huumorin kuninkaalliset, eli ne ilmapiraattiheebot. Ja muutenkin yllättävän huumoripitoinen kuva. Viihdettä aina ah niin eeppiseen loppukamppailuun asti.
Emperor's New Groove: Tämän piirrospätkän olen aina hallunnut nähdä, niin rääviltä se vaikuttaa, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi. Nyt minua kuitenkin pakkosivistettiin. Yksinkertaisesti hulvaton pätkä. Beware of the groove! Groooveee..... 'Nuff said.
Austin Powers: Agenttiparodia-sarjan ensimmäinen osa on klassikko, ja sattui sattuneesta syystä(Shagadelic Box, beibe!) valinnaksi eräänä myöhäisiltana tässä alkuviikosta. Leffaseurani nukkui leijonanosan tästä pätkästä, mutta itse sinnittelin ja tiirailin kuvan loppuun asti. Mitäpä tästä voisi sanoa? Kuten kaikki dorkakomediat, se toimii jos fiilis on oikea. Nyt oltiin jo melkeinpä liian väsyneitä, mutta nauratti se silti.
Gilbert Grape: Vähän vanhempi kuva, jossa pääosissa ovat Johnny Depp sekä junnu-Leonardo Di Caprio. Leo vetää kyllä semisti kehitysvammaisena pojankoltiaisena elämänsä roolin(mikä on kyllä vähän surullista, kun otetaan huomioon että leffoja on tehty vielä piitkään tämän jälkeen), eikä Depp jää pekkaa pahemmaksi. Suloisenkarvas kuvaus pienestä paikkakunnasta, ihmissuhteista ja -kohtaloista. Loppuun puhalsin melkein itkun. Pidin.
Legend: Joku vanha leffa tämäkin, ja yksi Tom Cruisen varhaisimpia elokuvia aikakaudelta, jolloin meidän pikku skientologillamme oli vielä pirun vinot hampaat ja orastavat YK:t(yhdistyneet kulmakarvat). Ei varsinaisesti mikään upea elokuvakokemus, mutta mielenkiintoinen pätkä kyllä. Puhtaasti lavastuspohjaiset metsät, lumituiskut ja luolat näyttivät paikoitellen jopa upeilta, ja musiikkitarjonta oli jännän eteeristä. Niin, ja pisteet tonttusankarista nimeltään Brown Tom.
Näiden lisäksi katsoin vielä jonkun varmaan 60-luvulla tehdyn leffan, joka paljastui alkuperäiseksi Nutty Professor -leffaksi(nimeä en kuitenkaan varmasti tiedä) ja joka löytyi ystävättäreni joltain iänvanhalta VHS-kassulta. Nörtti tiedeaineiden opettaja kehittää litkun, jolla vanha kunnon Buddy Love pääsee irti. Tämä orkkis-Buddy soittelee pianoa savuisissa ja tyylikkäissä rafloissa, ja hurmaa naisia hurjilla sanankäänteillään. Pian hommat alkavat kuitenkin mennä päin honkia, ja lopulta on tehtävä oikea ratkaisu, kerrottava totuus, ja niinpä proffa saa lopulta unelmiensa naisen aivan omana itsenään. Huraa, ei mitään uutta siellä. Vaan kyllä tämä minusta hauskempi oli kuin nämä Eddie Murphy -tekeleet.
Sitäpaitsi äijä pelästyi kaikkein eniten sitä tilannetta
Jumalauta, kun istuu sängyllä ihan rauhassa ja yhtäkkiä tuommoinen raavas mies karjaisee kuin huomista ei olisikaan, niin kyllä siinä vähemmästäkin pelästyy.
Sitäpaitsi mehän lähdettiin lopulta kuitenkin menemään, Raperin haukkumisesta huolimatta, kun ei sulla sen kissan kanssa tullut siitä pelaamisesta yhtään mitään.
Itse en oikein välitä tilailla kenkiä netistä koska mun käsitykseni mukaan kokojärjestelmä vaihtelee niin paljon eri merkkien välillä.
Tämon ihan totta. Enintään jos tietää jonkun tietyn merkin tietyn koon olevan sopiva, niin voi melko hyvin luottaa jonkun muunkin kengän/mallin siltä brändiltä natsaavan samoilla seuduilla. Siltikään ei tule koskaan tilattua kenkiä(eikä kyllä paljoa muitakaan vaatteita) netistä, paljon mukavampi fiilis ostaa popot kun on omaan jalkaan testannut, että ne ovat kaikin puolin mukavat.
Ei sillä, etteikö jostain Footlockerista saisi pirun hienoja snikuja tilattua milloin vain...
Popot-kenkäkaupasta Stadin Isorobalta hain itselleni vuoden päräyttävimmät tossut kesään. Karkausvuoden kunniaksi Puma on julkaissut tällaisen myrkkysammakkomalliston(kolme eri kuosia) klassisesta Clyde-sneakeristaan, ja kyljen kuosi mukailee ihan oikeasti yhden maailman myrkyllisimmän sammakon nahkaa. Mikäs sen kuulimpaa?
OVH 110e. Puhuin itselleni kyllä tuntuvan alennuksen, mutta kyseessä ovat silti kalleimmat tennarit joihin koskaan olen sijoittanut. Mä en vaan yksinkertaisesti voinut poistua liikkeestä ilman näitä.
Jouluna saaneeni viallisen GH3:sen tilalle sain viimeinkin uuden. Tämän kanssahan on painittu jo hetki, kun ensin odotettiin turhaan uusia kappaleita liikkeeseen, ja sitten ne palauttivat suosiolla rahat. Sen jälkeen hetki meni vielä laiskuutta potiessa.
Vielä en tosin ole ehtinyt kokeilla, toimiiko skitta tällä kertaa. Sormet ristiin.
Himputti, unohdin ottaa viimeisen(?) kerran turpaani Puzzle Bobblessa.
Nohnoh, otithan sentään turpaasi siinä Bobblen sukulaispelissä, jonka nimeä en muista, ja jonka hahmodesigni oli oli mitä, 13-vuotiaan tekemää? Ja jossa hävisit jopa voittaessasi.
Hei, ja terveiset hieman pitkäksi venähtäneeltä Hesan reissulta. Kotiuduin vasta eilen. Eniveis, miitissä oli jälleen erittäin rattoisaa. Gears of War -skabasta herui taas rispektiä jedimestarille, Brawl oli aevan älytön paketti(jota Lanttu oli selvästi pelannut aevan liikaa ), Naomi oli nätti ku sika pienenä, Solid pelkäsi Zeldaa niin että meinasi alleen laskea, Epin saapuminen räjäytti loputkin potit, koko ilta suolattiin niin miitissä olijoita kuin kaikkia muitakin ihmisiä maailmassa, ja muutenkin vallitsi sellainen yleinen pelaamisen harmonian, naurunremakan ja viharakkauden ilmapiiri. Dope.
Loppuillasta pistettiin vielä miggen kanssa koko porukkaa turpaan Worms Armageddonissa, ja siitä eteenpäin suurin osa porukasta taisikin feidata(tai oli jo feidannut). Ei muuta kun seuraavalla kerralla enemmän ihmisiä myöhempään, niin hyvä tulee.
Iso kiitos jälleen kerran finnikselle yösijasta, devuläjästä(universumin tiukin hinta-laatu-suhde) sekä koko perinteen rakentamisesta, ja paikalla olijoille hengen luomisesta. Kyllä näihin kekkereihin ihan mielellään reissaa vaikka vähän kauempaakin.
Jäädään odottelemaan nro 16:sta, ja Virtua Striker -megaturnausta.
Terveisin, -Shrek
Peeäs. Meillä jäi sitten Freijon kanssa sen Quendanin kaksinpelin testailu. Otetaan ensi kerralla vaikka saman tien EBA:t messiin, mä koitan saada Kaanin tanssimaan sitä ennen.
Ja missäs hitossa se TK:n miittikooste vieläkin viipyy?
Minä ja mun PictoChat-laite(mitä, voiko sillä pelatakin!?) tullaan mahdollisesti kans siihen samaan junaan, Helsingistä käsin tosin. Olen siis varaamassa paikkoja(se takavaunu tuli nyt sitten sovittua) kun työ muut suikkaatte Pasilasta kyytiin.
Kiittää ehditte sittenkin.
Peeäs. Ja tulkaa rohkeasti joku lyömään, jos näyttää että mä eläinrakkaudessani mussutan pikku-Zeldalle siirrappia koko päivän ja unohdan kaiken muun olemassaolon.
Kävin itsekin Anttilassa tänään. Oulun alepelilaarit(tai ennemminkin niiden puute) tuottivat karvaan pettymyksen, mutta devubokseja tarttui sentään käteen.
MacGyverin kolmas kausi pari kymppiä(tätähän on saanut tähän hintaan jo iät ajat) ja Rocky Complete Saga kolmisen kymppiä. Seuraavaa Stargaten suomijulkaisua(kausi 3) saa vielä hetken odottaa, joten mikäpäs sen parempaa odotusseuraa kuin Mäkikaivuri.
Kyllä ja kyllä. Eli voisin ihan hyvin toimia muulina, jos sieltä jotain kaipailet, mutta kuulosti vähän siltä ettei vissiin(?) tarvitse, kun helmet omistit jo.
Omaankaan makuun ei näyttänyt olevan mitään järisyttävää, kun Ico Ja SotC löytyy täältäkin. Ellei siellä sitten piile joku megaylläri. Jos nyt tulee kuitenkin lähdettyä käymään, niin esim. Simpsonit olisi varmaan ihan veikeä paketti kokeilla tuohon hintaan. Pitää katsella.
Hypetytään nyt kaikki yhdessä Espoon Ärrän maan parhaasta pelivalikoimasta.
Volbeatin Rock The Rebel/Metal The Devil ollut kuuntelussa. Varsin hauska levy. Levyn nimen mukaan Volbeat on sekoitus rehellistä jenkkirokkia malliin Johnny Cash(jota tributoidaan selkeiden bluesahtavalla rallilla Sad Man's Tongue) sekä metallia. Tuplabasarit paukkuu, riffit ovat rapeita ja laulajalla on mehevän syvä ääni. Kaiken kaikkiaan erittäin omintakeinen soundi. Aluksi en ollut oikein varma, kaikki biisit kuulostivat tosi samanlaisilta, mutta nyt tämä alkaa maistua jo aika hyvin.
Velipoika kuvasi ennakkoon levyä sellaisena, jota kuunnellessa alkaa heti tekemään mieli kaljaa. Taidatkos sen paremmin sanoa. Suosittelen tutustumaan jo ihan kuriositeettina.
Reipas päivä. Pistelin We <3 Katamarin pakettiin, ainakin noin virallisesti. Parannella ja fiilistellähän siinä voi aina ja ikuisesti, ja tulen sitä varmasti harrastamaan niinä päivinä, kun maailma nakkaa bashaa niskaan. Upea peli(nyt loppumetreillä irtosi faneiltakin jo lähes positiivista palautetta -> my day was made).
Samoin tein lopetin yhden käsittämättömän aikakauden elämässäni, ja jatkoin Okamia. Se on nyt ollut tauolla vajaan vuoden, noin 35 pelituntia alla ja savetus Oni Islandin "eteisessä". Maistuu aika pirun hyvältä taas. Siitäkin huolimatta etteivät saaren ankeahkot sisätilat vielä muistuta täydellä voimalla pelin kauneudesta, tai että parissa ekassa mätössä meinasi tulla heti samoin tein turpaan, kun ne hyödyllisimmät sutitekniikat ovat unohtuneet tyystin. Kyllä tästä kuitenkin vielä vauhtiin päästää.
Tätä tahtia ei enää olla kaukana siitä, että pääsen korkkaamaan God Handin. Siinäpä taatusti ikimuistoinen päivä.
Tänään latailin sitten Rockboxin, ja ajattelin laittaa sen pelikuntoon samantien. Muuten hyvä, mutta bootloader ei tunnista koneessa kiinni olevaa soitinta, ja kaipailee samaa tiettyä mediansiirtomoodia jota Media Playerikin aikoinaan. Hate to repeat myself, mutta ei tässä pirulaisessa ole tasan minkäänlaisia USB-moodeja asetuksissa(tai muuallakaan), vaikka kaikki tahot manuaalia myöten niin väittävät. Niin että kiitos Microsoft, Sansa & Rockbox, näillä eväillä vedettiin 100% allekirjoittaneen elämänhalusta ja uskosta oikeuteen viemäriin.
(Niin no, olihan siellä sivuilla toinenkin bootloader jollekin e200R-sarjalle, mikälie se sitten, että sama joskus kokeilla vaikka sitä huvin ja urheilun vuoksi, ellei tässä muu auta. Kattoos nyt.)
Hehheh, tosi epävarma olo oli viimekerralla kävellä finnikselle yksin, vaikka suurin piirtein rietin tiesikin. Olin jo yhdessä vaiheessa ihan varma, että käännyin kerrostaloalueille ihan väärästä kohtaa. Vaan sitten se lähikauppa pelasti päiväni ja todisti toisin. Jospa tällä kertaa askel olisi varmempi.
Mulla on ainakin luonnollisesti DS mukana, jos sisäiset taiteilijat sattuu vaatimaan joukolla huomiota.
Niin, ja iso peukalo TK:n miittikoosteelle. Onhan sitä jo odoteltukin.
Äh, piti katsoa, mainostus oli meinaan jonnin verran herättänyt mielenkiintoa. Erittäin harvinaista millekään kotimaiselle sarjalle.
"Voimankäyttövälinettä sovelletaan harkiten, eikä koskaan päähän."
Niin ja muuten, EuroSport näkyy edelleen analogisena(gidissähän se taitaakin olla maksullinen kanava). Tiesinhän minä että tämä telkkarin pimenemisellä peloittelu oli paskapuhetta.
LOTRit pamahti postilaatikkoon tänään. Katsoin Fellowshipin saman tien, ja se oli yllättävänkin piristävä kokemus. Tässähän tätä extraa ei vielä ollut kauheasti, mutta kaikki lisätyt(tai siis palautetut, u know) kohtaukset tuntuivat todella luonnollisilta. Lupaa hyvää niihin strategisempiin lisäyksiin kahdessa muussa. Killeri leffa.
Huomenna Tornit, ja toivottavasti ehdin katsoa tällä viikolla Kuninkaan Paluunkin. Ensi viikko jäisi sitten kivasti extramatskumaratoonaukseen.
Hoh, MacGyver tosiaan, Riku on selvästi yrittänyt palata kasikytäluvulle mulletin voimalla. Ja hodarin(tai mikälie sillä on kourassa). Ei se vaan enää toimi. Sääli.
Onneksi todellisuutta voi paeta onnistuneemmin dvd-boksien pariin.
Se elämäni paras peliaika oli silloin joskus, kun en omistanut yhtään konsolia. Kaverin luona NESillä aloitettiin nämä hommat, ja siitä jossain vaiheessa SNESin kimppuun parin muun kaverin luona. Välillä sain varmaan puoleksi vuodeksi Sega Megadriven perhetutuilta lainaan, ja hakkasin kaikki sen hittipelit puhki(jotain Soniciakin monta kertaa päivässä, niin yksin kuin kaksinpelinä).
Sitten saapui se joulu, jona kaveri soitti mökiltään, että paketista oli paljastunut N64 ja Super Mario 64. Kingeintä ikinä, enkä itse ollut saanut mitään niin siistiä. Mutta skidinä sillä ei ollut mitään väliä, kun yhdessä oltiin kaikki päivät kuitenkin, ja suurin osa siitä pelattiin. Fiilis oli aivan sama kuin olisi itse saanut Nipan. Pitkän aikaa ei sitten muuta pelatukaan. Mario, Carmageddon, DK64, Goldeneye, Mario Kart ja monet muut parhauden välikappaleet olivat sen ajan juttu. Kyllä kuusnelonen rispektinsä ansaitsee.
Pikkuhiljaa tuli sitten se PSone-aika, myöskin totaalista parhautta, ja myöskin ainoastaan kavereiden luona. Samaan aikaan hakattiin kyllä Nintendo 64:stakin aktiivisesti, ja jossain vaiheessa sain joululahjaksi tykin tietokoneen, jolloin Änärin ja Tomb Raidereiden hakkaaminen liittyi kuvaan. Vuoden parin päästä koitti PS2:sen lanseeraus, ja sen serkkuni sai heti julkaisussa. Vielä meni siis hetki, kun SSX:ää, Rayman Revolutionia, Crashia ja mitäs lie tauhkaa silloin aluksi oli tarjolla, piti pelailla jonkun muun luona.
Vaan sitten, PS2 ja THPS3, tykein kombo ikinä(njoo, saatan olla puolueellinen), löytyi omista joululahjoistani. Ensimmäinen oikeasti oma konsoli. Muistaria en saanut heti, mutta se ei estänyt Career-moden hakkaamista monta tuntia päivässä, melkein läpi asti. Ja joka kerta konsolin sulkeminen sattui todella, kun ei voinut tallentaa. Pian tämä ongelma kuitenkin hoitui, ja loppu on historiaa. Sen jälkeen olin pitkään yhden konsolin mies, omistuksellisesti ainakin, kunnes oli pakko ostaa DS Lite(PW, beibi) ja pian myös PSP.
Mikä sen "yhkomin" sitten tekee? Vähän häilyvä käsite se minusta on, sillä yhden konsolin omistava ihminen voi pelata monipuolisemmin kuin kukaan. Ja samaten todennäköisesti jokaisella, vaikka omistaisi kaikki mahdolliset konsolit ja pelaisi niillä aktiivisesti, on joku lempi-konsoli, jonka pelit ovat syystä tai toisesta sydäntä lähinnä. Mun kohdalla finanssipolitiikka ja hajallaan olevat intressit määräävät aika pitkälti sen, että useampaa saman sukupolven kotikonsolia en tule koskaan omistamaan. Todella pitkään se oli(ja on) PS2, ja kyllä ne parhaat pelit löytyvät sille, ei siitä pääse mihinkään. Pelijuureni ovat kuitenkin jossain aivan muualla, ja edelleen kaikki uuden sukupolven konsolit ovat kavereiden luona pelattavissa. Tämä lokkeiluhan on mulle koko pelaamisen sydän, jos lapsuuteen katsoo.
Ei tästä äijästä yhden konsolin miestä saa millään.
Voi elämäni kevät miten herkullista matskua tämä viimeinen keissi tarjoilee. Apollon alusta tähän asti matkan varrella roikkumaan jääneet langat punoutuvat kovaa vauhtia. Piti tänään tehdä vaikka mitä, mutta enhän minä pääsee tämä pirulaisen äärestä niin millään.
Edelleen syväanalyysi vasta läpipeluun jälkeen, mutta(ja älä tsekkaa ellei neljäs episodi ole läpi)...
EDIT. And the deed is done:
Huhhei, eiköhän siinä ollut katharsista yhdelle illalle. Ei muuta kuin jatkoa odottelemaan, kyllä tästä on Apollon hyvä jatkaa.
Nyt tekisi kyllä kovasti mieli palata vanhempien, eritoten ensimmäisen osan pariin. Taidan kuitenkin antaa olla ainakin hetken, ja katsoa sitten otanko vain kerran pelatun kolmosen käsittelyyn, vai pelaanko ties kuinka monetta kertaa debyyttiä. T&T:tä todennäköisesti, muuten käy vielä niin että pitää kahlata koko sarja jälleen, ja se käy jo työstä.
Noista nimistä minä en tiedä mitään, mitä nyt joitain kävin tässä lunttimassa samalla, mutta vanhoja suokkareita ovat mm. Mayan ja Gumshoen teemat, itse asiassa kaikkien pelien vastalause-biisit(näitähän on yleensä kaksi, joista toisesta on vielä kaksi variaatiota), Godotin teema, kolmosen upean eeppinen oikeusistunnon aloittelubiisi, Steel Samurai -tunnari ja erityisesti sen hidas versio kakkosen lopussa(toimii aivan törkeän hyvin) ja myös useimmat noista muistelu/elegia-tunteiluista(jo pelkästään ykkösessä näitä on varmaan ainakin viisi).
Lähinnä sydäntä taitavat kuitenkin olla kakkosen keissinratkaisu-kipale(tippa linssiin joka ikinen kerta), herkempi versio Mayan teemasta("Turnabout Sisters' Ballad", ykkösen lopun hyvästelyissä) sekä kahden ensimmäisen pelin lopputeksti-biisit(näihin on sitoutunut niin paljon hyviä fiiliksiä, muistoja ja aurinkoisia kesäpäiviä). Ehkä kolmosenkin, en tähään hätään muista oliko se kuumaa kakkaa.
Erikoismaininnan ansaitsee eräältä bonus-levyltä löytynyt raita, joka on kooste kolmosen parhaimmista biiseistä oikeilla instrumenteilla(samoja versioita kuin trailerissa siis). Alusta loppuun totaalisen upeaa kamaa, ja viimeistään kun vastalause-teeman kitaralaini eksyykin tapailemaan Mayan teemaa, on tunne mitä parhain. Tämän jälkeen oli aluksi vaikeaa tottua itse pelin versioihin, koska ne kuulostivat ymmärrettävästi hieman laihoilta.
Oli sitten pakko heittää tässä fiilistellessä soimaan kahden ekan pelin soundtrack. Kultaisia muistoja. Kolmonen on vielä hommaamatta. Tuo orkesteri-levykin kiinnostaisi, mutta vielä kovempi juttu olisi Gyakuten Meets Jazz Soul -platta, joka sekin ehdittiin myydä Play-Asiasta loppuun. Pitäisi tarttua näihin tilaisuuksiin. Ehkä se vielä jostain löytyy.
Feivoreita on kyllä vaikea sanoa, sillä niin paljon maailman kingeintä musiikkia nämä pelit sisältävät. Pelissä ne luovat mitä moninaisimpia tunnelmia ja tunteita vahvasti ja hetkessä, ja sellaisenaankin kuunneltuna toimivat loistavasti. Varsinkin, kun jokainen raita herättää jonkinlaisia muistoja siihen liittyvistä tilanteista. Dope as hell.
Apollon biisitarjontaankin on kasvanut melko hyvin sisään, ja jälleen eritoten nuo vastalause-musat toimivat hyvin. Neljäs keissi starttaa tänään. Syväanalyysiä lähipäivinä, kunhan creditsit pyörähtävät ruutuun.
Näytä kirjoitukset
