Bones Brigade Yllättävän mielenkiintoinen skeittaridokkari. Kertoo Tony Hawkin ym. alkuajoista, jolloin skeittauksesta tuli "prosport". Itse en välitä skeittauksesta pätkääkään, mutta tämän katsoi silti mielellään. Eli ei tarvitse olla PetriTNT, että tätä arvostaa.
+1
En itsekään tiedä skeittauksesta tahi sen alakulttuurista tuon taivaallista, mutta dokkari oli erinomainen. Suora, sydämellinen ja valaiseva.
Melkoisia persoonia kaikki tyynni (varsinkin Rodney Mullen), vaikka olivatkin aikalaistensa näkökulmasta "partiopoikia".
Wii U:n Netflix tukee kyllä 'Super HD':ta, eli 1080p:tä. Wii U:sta onkin tullut meillä ensisijainen Netflix -kone, kun omaa parhaimman kuvan ja kätevän kaukosäätimen.
Okei, good to know!
Mitä tuohon MasterTK:n "ostetaan julkkaripäivänä ja valitetaan sniidusta tarjonnasta" -pointtiin tulee, niin en oikein itsekään huomannut missä vaiheessa keskustelu olisi ajautunut alkutaipaleen tarjonnasta nihkeilyksi. Kuten sanottu, jokainen konsoli täyttää potentiaalinsa raamit yleensä vasta useamman vuoden olemassaolon jälkeen (jos silloinkaan), mikä lienee kaikille padiveteraaneille päivänselvä asia. Toki netissä nillitetään ja naljaillaan kaikesta mahdollisesta auringon alla, mutta niin aina.
Itselleni Wii U:n perimmäinen kysymys ei niinkään ole ollut sidonnainen softatarjontaan, hevosvoimiin tai muihin rankatekijöihin. Tapaan jallittaa itseni spekuloimasta kunkin sukupolven yksittäisten konsolien "sielunelämää" tasaisin väliajoin, ja valmistajana Nintendo on aina edustanut minulle sellaista I see what you did there -osastoa, ts. uusien konsolien olemus ja mahdollisuuksien spektri on näyttäytynyt silmämunasissani tietyllä tavalla hyvin helposti sisäistettävänä. Paras esimerkki on tietysti Wii, joka oli konseptina yksinkertaisen nerokas (ja muutti maailmaa tuntuvasti sekä omana yksikkönään että trailblazerina). Wii U sen sijaan, no, se on vielä oudon irvokkaasti kutitteleva kysymysmerkki takaraivossani, koska en yksinkertaisesti oikein pääse "jyvälle" laitteen olemassaolon perusteista, katseli lootaa sitten järki- tahi tunnepuolen vinkkelistä.
Sipaistiin poikien kanssa taannoin Wii U -unboxaus ja laitetesti + parin julkkaritittelin Mulkaisut (ZombiU ja Trine 2: Director's Cut) narulle.
Kuvaamamme Wii U -sessiot olivat itselleni mukavan perehdyttävää kera syventävää osastoa, semminkin kun koko laitteen mielekkyys on hakenut vastausta takaraivossani julkistuksesta lähtien. En ole oikein missään vaiheessa ymmärtänyt... miksi.
Tavallaan voitaneen sanoa, että Wii U:n pintaa rapsuteltuani ymmärrän hitusen paremmin Nintendon tarkoitusperiä Wii U:n elinkaaren suhteen. Laitteen rautatason innovaatiot näyttäytyivät korostetummin (vaikkakin nyanssiosaston pikkukivana) ja uskonkin, että nykykonsoleista Wii U:n mielekkyys on ylivoimaisesti vaikein typistää "etäältä" järkeenkäyväksi. Vaatii reippahasti reilummin oman käden "aaa nyt mä hiffasin" -tyylistä näpräystä kuin Microsoftin ja Sonyn kilpahevoset, methinks.
Silti, siinä kuuluisassa Suuressa MittakaavassaTM laite edustaa ainakin itselleni vielä todella mystistä ja vaikeasti määriteltävää mustaa lammasta pelihardiksen karsinassa anno 2013, enkä ole vieläkään saanut myytyä itselleni sitä ajatusta, että minun olisi omistettava Wii U. Toki totta on sekin, että kiemurat alkavat selkeytyä vasta plusmiinusnolla vuoden sisään, kun muut konsolijätit ovat lyöneet korttinsa pöytään ja nextgen-matsaus alkaa toden teolla.
Kiitokset huomiostanne (ja mahdollisesti anteeksi jo etukäteen). Vaikka allaoleva päräytys ei varsinaisesti podcast-threadin alle sovikaan, muistuttaakseni Nelinpelin muistakin aktiviteeteista jaan nyt kanssanne vuoden 2013 ensimmäisen videomme, joka peilaa herkeämätöntä hinkuamme osana pelien ja pelialan maailmaa siinä muodoista muodokkaimmassa, eli ärhäkän musavideon raameissa. Tämä on teille ja meille, kaikille peleihin auttamattomasti rakastuneille. Ahem:
Ja ennen kuin kysytte miksi, kerrottakoon, että Nelinpelin vinkkelistä kysymys ja vastaus oli miksei.
Hieno homma, mukava kuulla! Vuoden ekasta jaksosta tuli muuten varsin mainio pläjäys, Suomen peliskenen indie-onnistujilta lähtee sekä hyvää opinahoja tulevaisuuden toivoille että palavaa usko itseesi -propagandaa. Nauhoituksissa lensi brofist jos toinenkin, hyvä ettei alkanut mennä kamoja paskaksi siinä tohinassa.
Podcast-threadi on näköjään kasvanut sammalta pitkän tovin, joten elvyttelen ketjua heittämällä Nelinpelin hatun rinkiin (kas kun en ole aiemmin hoksannut, hidas sytytys I guess).
Nelinpeli on tosiaan allekirjoittaneen ja kolmen koijarin pyörittämä pelisaitti, joka sai alkunsa podcastina. Päristelemme eetteriin kahdesti kuussa ja vihdoin joulutauolta palattuamme alamme taas julkaista uuden jakson joka toinen tiistai.
Sikäli mikäli palautteeseen on uskominen, Nelinpeli Podcast on huomionarvoinen lisä suomalaiseen pelipodcast-tarjontaan. Ottakaa kuunteluun ja päättäkää itse.
Uutta jaksoa pukkaa muuten tänään, 15. tammikuuta, vieraana Frozenbyten Mikael Haveri sekä Piinapenkki-haastatteluosiossa Roviolta loikannut Boomlagoon-kolmikko.
Yhdyn edelliseen puhujaan. Kirjahyllyn päältä maailman menoa seuraavat veijarit kuten Alduin, Master Chiefin kypärä, Pip Boy -bobblehead kumppaneineen haluavat vielä lisätä muistutuksen, ettei näiden tilpehöörijärkäleiden mielekkyyttä voi järjellä tai hinta/laatu-suhteilla selittää.
Sen enempää makuasioihin puuttumatta on sen verran pakko halkoa Halo 4 -haukulta siipiä, että H4:n kampanja oli neljän pelaajan co-opina aivan järkyttävän hauska kokemus ja pelitasapainoltaan paluu Halo 3 -aikojen erinomaisuuteen (toisin kuin Legendarylla ikävystyttäväksi puurtamiseksi taantunut Reach). Tosin se tuttu disclaimer on ladottava tiskiin, että kuten edellisissä Halo-sarjalaisissa, yksin en tätäkään kamppista jaksaisi tahkoa kolmatta tuntia.
En perstuntumalta osaa sanoa onko tämä oikea threadi, mutta mikäli jotakuta sattuu kiinnostaa, tehtailin taannoin omien sooloprojektieni ja erinäisten hääräilyjen lempikappaleista sekamelska-medleyn ja tuuppasin höskän linjahille. Vartin verran räimäkkää kiksuhevistä triphopiin, por favor:
Ei huolta, en ota tätä itsepromoamista tavaksi. Olen vain kuulemma tautisen huono ilmoittelemaan luovan työn touhuistani jopa lähimmille ystävilleni, joten yritän parantaa tapani tasaisesti aina vuoden-parin välein.
Vajaat kolme tuntia meni kuin siivillä ja leffan jälkeen virtataso oli vimpan päälle äärimmillään. Huikea kokemus!
Jotenkin Hobitti herätti ainakin meikäpojassa sellaisen lapsekkaan intopinkeän "vanhaa kunnon elokuvan taikaa" -reaktion, jota en muista Sormusten herrojen kanssa kokeneeni, ainakaan ihan samalla volyymilla. Oli huikeita maisemia ja jännittäviä käänteitä, mystinen maailma täynnä hämmästeltävää, jättihukkien selässä öriseviä örkkejä ja uljaita kääpiöprinssejä, maanalaisia kuningaskuntia ja telepaattisia suippokorvia... Unohtui kuulkaatten tämä arkisen harmaa maailma täydellisesti, ainakin hetkeksi. Moisia kokemuksia ei näinä päivinä ainakaan yhtään liikaa voi itselleen tarjota.
Vietin suurimman osan aikaa teatterissa suu auki ja pielet kattoa kohti täysin kankaan tapahtumien vietävänä, ja hoksasin vasta jälkikäteen meditoida leffan kritiikin arvoisia meriittejä. Sen verran täytyy hansikasta läpsytellä, että taistelukohtaukset menivät välillä turhan sekavaksi sinkoiluksi ylivilleine leikkauksineen. Rytmitys yskäisi pari kertaa aika huomiota herättävään sävyyn, eikä lainkaan eri malliin kuin muuan toisen jo mainitun trilogian teatteriversioissa, ikään kuin vinkaten, että "tämä kohtaus täydentyy sitten sulavammaksi siinä puoli tuntia pitemmässä extended-versiossa".
Tuli yytsittyä 2D-versio, joka oli vähäisimpine ulottuvuuksineenkin henkeäsalpaava kokemus mielettömien (cgi-)maisemien ja set designin ansiosta. Itse en silmälasipäisenä ole niin 3D:n perään ja yleensä lähinnä häiritsee tuo tekniikaltaan vielä lapsipuolinen visuaalisen osa-alueen korostaminen (typeriä "tökitään ruutua" -gimmickejä unohtamatta), mutta HFR-version koeajo kieltämättä kiinnostaisi. Ehkäpä pitteepi kurkata toistamiseen.
The Walking Dead. Samalla plakkariin Vuoden alahuulta väpätyttävin kokemus- sekä Vuoden hellyyttävin moraalikompassina toimiva pikkulapsihahmo -pystit.
Paras suomalainen rikos(mini)sarja, Raid, löysi tiensä 'flixiin. Hienoisesta ajan hampaan nakerruksesta huolimatta aivan legendaarisen loistavaa settiä, upeaa dialogia upeiden näyttelijöiden tulkitsemana ja harvinaisen koukuttava tarina. Happy face!
Kannattaa muistaa, että vaikka kuluttaja-asiamies pureskelisi HBO:lle uuden peräreijän tuosta 12kk-pakkokytkystä ja sopimustekninen perseily ottaisi takapakkia, toinen käyttöehtolabyrinttiin piilotettu maalaisjärjen riemuvoitto voi hyvinkin jäädä voimaan: diilin allekirjoittanut asiakas antaa HBO:lle täydet oikeudet jakaa/jälleenmyydä tämän yhteystietoja suoramarkkinointiin sen enempää lupia kyselemättä, ja ko. oikeuden evätäkseen asiakkaan on oltava kirjeitse yhteydessä Ruotsin konttoriin. I shit ye not.
Tervehdys, lauta. 88 kiloa suomalais-irlantilaista lihaa ilmoittautuu. Nimi on Jason, vuosimalli '79. Älkäähän antako vienon härskiintyneisyyden häiritä, vanhuksia ei sitä paitsi saa syrjiä.
Olen suhtkoht pitkän linjan kanki suomalaisvalmisteisen pelilätinän saralla, eka avustajaduuni narahti MikroBitin leivissä silloin kun vuosiluku alkoi vielä ykkösellä ja linja on pitänyt yhden jos toisenkin peli- ja musiikkiaviisin palveluksessa vuosien saatossa. Tätä nykyä toimin pelijournalismin iki-ihanassa maailmassa lähinnä puoligonzona ja enimmäkseen omiin leipiini. Naputtelen juttuja Domeen ja pyöritän omaa Nelinpeli-saittiani kolmen kolmen yhtä lailla pelihullun kera karvaisen ystäväni kanssa. Ohessa porskutan eteenpäin omien luovien ambitioideni airueilla, vuoroin kynän ja kitaran jatkeena.
Laudalle minut ajoi sattuma, jäseneksi lämminhenkisen oloinen tunnelma. Teillä on hyvä juttu meneillään, sallinette jos pyrin ottaa osaa.
Näytä kirjoitukset
