Tuli nyt vielä tämä Catherinen spessuversio hommailtua, kun kerran kohtuuhintaan sain. Eikös täälläkin muutamalla ollut tämä? Olettekos diggailleet? Pitäisi olla ainakin hieman kypsempää tarinankerrontaa, kuin mihin toimintapeleissä ollaan yleensä totuttu.
Itseä ei pahemmin pelien läpäisy stressaa. Jos joku peli rupeaa tuntumaan pakkopullalta on aika siirtyä seuraavaan ja palata edelliseen pellin vaikka myöhemmin. Pelien ostaminen ei toisaalta ole lähtenyt kovinkaan näpeistä vaan tällä hetkellä oikeastaan kaksi peliä, joita tulee jauhettua: Pokemon White nopeisiin käsikonsolisessioihin ja Dark Souls sitten vähän pidempiin setteihin. Pelit tuntuvat sen verran hyviltä, että ei ole tarvetta pelailla muita pelejä. Nykyään tosin aika harva uusi peli edes kiinnostaa, joten pahempia kuumotteluja ei tule.
Retropelejä olen ostanut sadepäivien varalle ja onhan se mukava aina silloin tällöin selailla hyllyä ja napata joku suosikkiklasari pikku pelailuihin ja rypeä nostalgiassa.
Oijoi Trash it! Tuli nuorena pelattua tuota paljon kavereiden kanssa. Muistelen että kyseessä oli aika vaikea peli, tai sitten ei vaan osattu.
Joo tuli joskus aikanaan demoa hakattua ja hauskahan se oli. Pitää tsekata miten peli uppoaa näin vuosien jälkeen, haastetta taisi tosiaan olla ihan mukavasti.
Azure Dreams on hauska ropeilu vuodelta -97. Aika kankeata grafiikkaa, mutta pelattavuus on kondiksessa ja tunnelma nostalginen. Santa Claus Saves the Earth on varmaan yksi paskimmista 2D-loikista, jota olen testannut, mutta onhan tuo hauska olla hyllyssä. On aikamoinen harvinaisuuskin.
Sinänsä olisi ihan jees tuo helpompi moodi, että kärsimättömämmätkin pelaajat pääsisivät kokemaan pelin hienon tunnelman ja alueet sekä bossit.
Toisaalta peli on nimenomaan vaikeustasonsa takia erittäin kiehtova. Kaikki pelaajat ovat aloittaessaan samalla viivalla ja rämpivät omin ja muiden neuvoin eteenpäin pelin haasteiden edessä. Eri vaikeustasojen puuttuessa ei auta kitistä vaan on vain edettävä pelin vaikeustason mukaan. Pelin luonne hieman muuttuisi jos olisikin helpompi tie pelin läpi. Houkutus helpotukseen kasvaa ja luovuttamisesta tulee houkuttelevampaa.
Enkä nyt oikein tiedä toisiko tuo helpompi moodi pelin pariin merkittävästi lisää pelaajia. Dark Souls easy-modella tuntuu jotenkin järjettömältä, kun koko peli nimenomaan perustuu tuohon vaikeuteen.
Joo vois linkkailla kunhan saa laitettua matskut purkkiin. Siitä hyvä tilanne, että frendeillä on paljon suhteita erilaisiin musaharrastajiin ja studiotilat saadaan käyttöön tarvittaessa pientä korvausta vastaan. Vielä kun oppisi kunnolla hinkkaamaan sitä ProToolsia, siitä on vuosia aikaa kun on viimeksi pyöritellyt. Keikoillakin olisi kiva käydä, mutta tämä kyllä edellyttää että saadaan matsku tiukemmaksi. Noh nyt on viikottain pari kertaa treenit, joten eiköhän tämä tästä.
Kahvia menee noin 4 kuppia päivässä. Ja sitä on tosiaan saatava päivittäin, muuten on aivan rikki. Myös hedareita ilmaantuu.
Kessua ja nuuskaa menee keitolla ollessa, mutta selvinpäin en käytä kumpaakaan. Ei riittäisi millään fyrkat kyseisiin tapoihin jos säännöllisesti painaisi.
Viimein kerkesi taas jatkamaan hieman tätäkin eteenpäin.
13h takana ja tällä pelikerralla kaatui se Gaping Dragon siellä Depthsissä. Oli suht vittumainen bossi kun oma hahmo ei tehnyt juuri lainkaan damagea ja matsi vain jatkui ja jatkui. Varmaan jollain kuudennella kerralla sain sen viimein lahdattua kun rupesi oppimaan bossin liikkeet. Tuhosin myös sen hännän ekana niin pystyi pyörimään siellä perseen puolella ja laittamaan iskua hieman turvallisemmin. Yhtään flaskia ei ollut enää bossin lopussa ja enkkuakin joku sentti, mutta kyllähän se tipahti. Hyvät adret saa päälle näissä bosseissa kun meinaa mennä tiukoille.
Kävin myös tappamassa sen perhosen siellä metsissä. Aika iisi oli loppujen lopuksi kun oppi väistämään ne hakeutuvat tykitykset pyörimällä. Erittäin hieno bossi kyseessä. Ja bossin theme oli taivallinen:
Seuraavaksi sitten Blighttowniin. Ei mitään hajua mitä odottaa mestalta. Kävin jo vähän siinä huulilla pyörimässä ja kyllähän se aika uhkaavalta vaikutti värimaailman muuttuessa myrkyllisen vihreäksi. Sinne pitäisi sitten laskeutua.
Musatouhujen kanssa on mennyt aika lujaa viimeaikoina ja se onkin syönyt suurimman osan vapaa-ajasta. Bänditouhut ovat lähteneet sairaan hyvin liikkelle ja uusia biisejä on syntynyt kovaan tahtiin. Musiikillisesti kemiat synkkaavat erityisen hyvin ja soittelu ja ideoiden heittely on helppoa kun voi referoida helposti muihin bändeihin.
Alkuaikoina jammailtiin juurikin tuollaista krauttis/noisea ja otettiin tuosta Canin Tago Magostakin kohtia joita vietiin eteenpäin. Nyt on sitten listalla ainoastaan omaa matskua ja aikaa menee eniten biisien nysväämiseen ja sovittamiseen. Äänittämään pitäisi lähteä kunhan saadaan vain hiottua ja soitettua tiukoiksi biisit.
Uutta Grizzly Bearia on tullut luukuteltua jonkin verran. Todella hienoa kamaa. Tässä maistiaisia uudelta levyltä, tuntuu olevan tuotannollisesti aika monimuotoinen albumi.
Itseltäkin löytyy tuo DQIX hyllystä. Pelasin peliä siihen asti kun tuli vastaan se joku kivivastus siellä kylässä ja otin todella pahasti dunkkuun. Jotenkin tuntuu oudolta kasvatella niitä kolmea generoitua hahmoa, joilla ei ole mitään osaa tarinassa. Jotain tein väärin, sillä tuntui ettei taisteluista saanut expaa nimeksikään ja hahmojen kasvattaminen oli todella hidasta. Myöskään fyrkat eivät riittäneet mihinkään.
Pitää laittaa jossain vaiheessa uudestaan tulille sillä sarjan muut osat ovat maistuneet uskomattoman hyvin. En tiedä mikä tässä oli, kun ei oikein lähtenyt. Onko peli enemmän grindiheavy kuin muut sarjan osat?
PS1-pelien hommailu jatkuu. Tällä kertaa tuli osteltua Dark Souls-höyryissä From Softwaren aiempi roolipeli King's Field. Aika erilaiset pelit kyseessä, mutta lähtökohdat tuntuvat olevan samat: pelaaja sysätään synkkään maailmaan sen enempää jauhamatta. Floating Runner on mielenkiintoinen 3D-tasoloikka ajoilta ennen Mario 64:ää. Hauska katsella kuinka kehittäjät ovat painineet yrittäessään luoda 3D-seikkailua paskalla tietämyksellä 3D-kehityksestä. Aivan paska peli siis kyseessä, mutta aikamoinen harvinaisuus jo.
DS:lle on tullut myös hommailtua kaikenlaista. Yoshi tuntui jo pienen pelailun jälkeen sata kertaa paremmalta kuin paska NSMB. Graffat huomattavasti omaperäisemmät, tietenkin. Suikoden Tierkreis on loistava ja todella aliarvostettu rope DS:llä. Pelin pahin moka oli oikeastaan se, että sillä ei ollut paljonkaan tekemistä aiempien sarjan pelien kanssa, mutta kyllähän tässäkin on sitä Suikoden-fiilistä messissä. Musat ja graffat loistavat.
Noin 9 timmaa takana. Juuri kaatui Capra Demon siellä Lower Undead Burghissa. Jostain luin, että olisi aika vittumainen bossi ja moni jäänyt siihen jumittamaan, mutta yllättäen se tipahti ensimmäisellä yrittämällä. Vastus helpottui kun sai ne koirat siitä ympäriltä pyörimästä, ne sen attackit olivat sen verran hitaita, että siinä kerkesi lataamaan staminaa seuraavaan torjuntaan. Aivan hilkulle se meni ja jossain vaiheessa oli joku milli enkkua jäljellä, mutta kerkesin just ja just vetämään flaskin naamaan. Hyvä fiilis.
Kävin myös siellä metsässä pyörimässä, oli kyllä hienon tunnelmallinen mesta. Siellä etenin siihen saakka, kunnes delasin siihen, kun niitä hyökkäyksiä ei oikein voinut torjua. Oli muuten saatanan hieno vastus ja se musa sopi siihen täydellisesti.
Kolmas bossi kukistettu (ne Gargoylet siellä katolla). Olipas kohtalaisen nihkeä taisto kun saa ekan monsterin enkut puoliväliin niin sinne pamahtaa vielä toinen samanlainen pyörimään. Varmaan yli kymmenen kertaa testasin bossia ja kukistuihan se viimein kun vain malttoi hieman pysytellä etäänpänä. Näiden pomojen jälkeen on aina huojentunut olo ja taas voi jatkaa huomenna hyvin mielin seikkailua. Hahmo tuntuu kyllä aika raskaalta tällä hetkellä painavine haarniskoineen, mutta eipä auta. Nyt pitääkin sitten vähän tsekkailla minne sitä lähtisi seuraavaksi pyörimään.
Kuusi tuntia takana. Tällä hetkellä painelen Undead Parishissa siellä katedraalin tienoilla. Löin juuri sen isomman knightin sieltä sisältä. Varusteina on tällä hetkellä siltä armored boarilta pudonnut boar-kypärä (on muuten suht härskin näköinen villisikamaskeineen) ja miekkana Claymore, jonka taoin +4:ään. Nyt muuten kaatuu rivivihollista. Taikoja en ole käyttänyt juuri lainkaan, mitä nyt hieman tykittelin sitä boaria läheiseltä sillalta.
Hyvin on tuntunut peli toistaiseksi etenevän vaikka lievää hampaiden kiristelyäkin on useita kertoja ilmennyt. Eipä ole mikään peli imaissut vähään aikaan yhtä mukaansa ja kokoajan tekisi mieli käydä tsekkaamassa, mitä seuraavan kulman takana odottelee pelaajan päänmenoksi.
Pamahti pieni kesäflunssakin päälle ja peli on oivallista saikkupelailtavaa. Mikäs sen mukavampaa.
Pelin menun musiikki on muuten mahtava, tulee hienot ICO-vibat:
Itselle jäänyt tästä genistä mieleen ainoastaan kourallinen pelejä, kun puhutaan isoista konsoleista. Omistan boksin ja sen tarjonnasta miellän erinomaisiksi kokemuksiksi seuraavat:
Red Dead Redemption Fallout 3 ja NV Dark Souls Shmupit Tales of Vesperia Deadly Premonition
Aika lyhyeksi jää lista kun miettii, että edellisissä sukupolvissa loistavia kokemuksia on ollut roppakaupalla. Lista olisi varmasti suurempi jos omistaisin Wiin, mutta eipä sielläkään mitään överiä ole tarjolla.
Jeejee Rising Star Games tuo Dreamcastin kulttiklassikon Under Defeatin Xbox 360 ja PS3-remaken Eurooppaan. Peliä en ole ikinä testannut, mutta ilmeisesti aika hieno old-school tykitys kyseessä. Nasta saada vähän perinteisempääkin räminää noiden Cave-porttien rinnalle.
No huhhuh, on tää kyllä melkoinen peli. Nyt on neljä tuntia takana ja kukistin sen Taurus Demonin siellä sillalla. Sairaan palkitsevaa kun edistyy pelissä hetken hinkkauksen jälkeen. Tämän pelin pelaamisen prosessi on oikeastaan aika samankaltainen kuin shmupeissa. Tiettyjä kohtia ja tasoja hinkataan useita kertoja kun ne sitten jossain vaiheessa jää selkäytimeen ja pelissä pääsee taas eteenpäin. Myös tietyt SOTC vibat tulee kun pelissä kukistetaan isoja bosseja kauniissa ympäristöissä orkesterimusan säestämänä.
Peli on jotenkin aivan omaa luokkaansa, tunnelmaltaan verraton ja pelimekaanikaltaan nerokas. Musat ovat olleet myös sairaan kovat, pidän pelin kuoromeiningeistä ja musat muistuttavat hieman SMT:Strange Journeytä. Ilmeisesti jokaisella bossilla on omat teemansa, joka antaa niille lisäluonnetta.
Koko ajan hirveä pelko perseen alla ja epätoivoiset fiilikset pelin etenemisen suhteen, mutta kyllähän sitä edistymistä tasaiseen tahtiin tulee. Odottelenkin jo kuumottavampia mestoja ja tunnelmia. Saas nähdä kuinka pitkälle omilla taidoilla pelissä pötkitään.
Pelin pelaamisen aloittamisen jälkeen eivät ole muut pelit tuntuneet yhtään miltään. Tässä on sellaista raakaa tylyyttä jota ei tule nykyään enää vastaan muissa peleissä. Kädestä ei pidetä ja pelaaja heitetään suoraan huippuvaarallisen maailmaan sen enempää opastamatta, mieletöntä.
Älä nyt jumalauta kysele kaikkea etukäteen. Kokeile ja erehdy. Vittuunnu. Lepy. Kokeile uudestaan.
Joo ehkä ihan hyvä vääntää alkuun kohtalaisen sokkona. Pari tuntia takana ja peli on imaissut mukanaan totaalisesti. Maailma on jotenkin äärettömän kiehtova.
Dark Soulsin LE löytyi uutena hintaan 29,90, joten oli hyvä syy tsekata mistä pelisarjassa on oikeastaan kyse. Vetäsin sen ekan alueen ja hyvinhän tämä maistuu. Aika paljon tässä on aloittelijalle ihmeteltävää, mutta eiköhän tämä tästä. Kunhan koittaa jotenkin edes pysyä hengissä.
Viime genissä PS2 oli kyllä aivan suvereeni yksinoikeuspelien osalta. Jokaisesta genrestä löytyi todellisia helmiä. Oli japsiropea, shmuppeja, taktiikkaropeja, taidepelejä, rytmipelejä, seikkailua ym. Itselle kovimpia mainitsemattomia: Dragon Quest VIII, Klonoa 2, Suikoden V, Disgaea, Phantom Brave, Mana Khemia, ZOE 2, Persona 4, We Love Katamari, Gradius V.
Cubelle löytyi todellisia helmiä, mutta niitä oli harmittavan vähän. Listaamattomista peleistä voisi mainita Baten Kaitosin, joka on ropejen kärkipäätä.
Ekan boksin tarjonnasta en niin perusta. Liikaa yhdentekeviä länkkäriryminöitä.
Dreamcast saavutti myöhäisemmässä vaiheessa mainetta mainiona arcade-konsolina ja koneelle julkaistiin klassikkoshmuppeja ja parhaat mätkintäpelit. Nykygenistä Xbox 360 on ottanut Dreamcastin paikan ja pelitarjonnassa on havaittavissa samanlaista arcadejuhlaa kuin DC:n kulta-aikoina. Varsinkin nyt konsolin elinkaaren lopussa sille on kehitetty paljon hyviä yksinoikeusarcadepelejä.
Vähän oli tylsähkö tuo uusi Crystal Castles. Pitänee kuunnella koko levy tosin ennen dumaamista, mutta ei tuo Plague mitenkään hirveästi odotuksia nostanut.
Kyllähän noiden pelien hinnat tulevat kohoamaan jos vain kysyntä pysyy samanlaisena. Pelikeräilystä on tullut ilmiö ja kerääjien määrä on lähivuosina noussut. Uskon, että pelien keräily pysyy suosittuna esimerkiksi levyjen ja sarjisten keräilyn tapaan. Myös nostalgiannälkäisten pelaajien tulotaso on noussut iän karttuessa, mikä johtaa kohonneisiin hintoihin.
Propsit Thurston Moore Jazzarin mainitsemisesta, kelpaisi itsellekin noiseprojektiin toiseksi kepiksi.
No perkele, hieman koukussa näihin Pokemoneihin. Heart Goldia olen nyt junnannut 52 tuntia ja peli sen kuin jatkaa tarjoiluaan. Kaikki 16 Badgea on tullut hommattua, nyt olen koittanut noita legendaryja pyydystää, viimeisimpänä tarttui Mewtwo ja Zapdos. Seuraavaksi Lugiaa hommaamaan. Myös Gameboy player löytyy, jolla musat voi vaihtaa 8-bittisiksi, aijai mikä tunnelma. Musat ovat muutenkin olleet helvetin kovat koko pelin ajan. Vaikka en ole tätä aiemmin Pokemonia kunnolla pelannutkaan, peli tuntuu jo nyt erittäin nostalgiselta. Pokemoneja on dexissa vasta 130, eli vielä olis joku 300 jäljellä, huh. Kattoo nyt kuinka paljon noita jaksaa loppupeleissä keräillä. Täytyy tässä vaiheessa sanoa, että kyseessä on kyllä rehellisesti kovin peli mitä omistan DS:lle.
Kävin vielä tänään hommaamassa Anttilasta Whiten, joten pitäisi taas sateisille kesäilloille riittää pelailtavaa. Saas nähdä miten peli pärjää vertailussa HG:lle. Pitäisi olla kuitenkin kohtalaisen kova peli myös tämä Gen V:kin?
Alundra on tosiaan loistava Zelda-klooni hyvillä musilla ja kiperillä puzzleilla. Muistan jääneeni johonkin jumiin ja peli on vieläkin kesken, voisi ottaa työn alle kun kerkiää. Overboardia tuli demolla hakattua. Peli oli värikäs ja hauska, mutta myös petollisen vaikea ja muistan jo pelkän demon aiheuttaneen hampaiden kiristystä. Guardians Crusade löytyy hyllystä, mutta sitäkään en ole vielä kerennyt testaamaan, pitäisi olla aika leppoisa rope kyseessä. Fear Effectin voisi hommailla hyllyyn. 32-bittinen lesboilu kiinnostaa.
Sitten niitä hieman oudompia titteleitä, jotka jäivät valitettavan vähälle huomiolle, mutta ovat silti älyttömän hyviä. Näitähän tällä konsolilla riittää kun lähtee hieman kaivelemaan.
Rapid Reload oli yksi konsolin julkaisupeleistä, mutta siitä ei ole kukaan koskaan kuullutkaan. Pelihän on Gunstar Heroes-klooni ja oikeastaan täysin samanlainen peli paremmilla graffoilla. Spekulaatiota on myös käyty osallistuiko GH:n tekijät tämän pelin tekemiseen ja onko kyseessä sittenkin aito jatko-osa.
Herc's Adventures on isometrinen 2D toiminta, jota voisi verrata vaikka Zeldaan. Graffat ovat hienot ja piirroselokuvamaiset.
Pocket Fighter on Capcomin hassuttelumätkintä ja sisältää hahmoja Street Fightereista ja Darkstalkerseista. Ei mitään liian syvällistä, mutta hauskaa mätkyttelyä.
Tail Concerto julkaistiin myös Euroopassa, mutta tosin vain Ranskassa. Peli on kepeä seikkailu, jossa päätarkoituksena on keräillä pahiskissat pois pyörimästä. Graffat muistuttavat MM Legendsiä. Peli on siis ainoastaan ranskan kielinen, mutta hyvin sitä pelaili lukion ranskaa opiskelleena. Peli sai myös jatko-osan DS:lle, Solatorobon, joka on myös aivan loistava peli.
Adventures of Lomax oli Lemmings spin-off. Aikakaudelle ominaista oli, että jokaisesta sarjasta piti tehdä tasoloikka ja niin myös Lemmings-hahmo oli oiva maskotti. Hienoa 2D-grafiikkaa ja hauskaa loikintaa. Niin hienot graffat.
Perkeles näitähän tulee paljon. Lisää unohdettuja helmiä myöhemmin!
Noniin aika pamauttaa PS1-fiilistelytopikki käyntiin.
Itselle PS1 on se nostalgisin pelikonsoli kaikista, vaikka se ei ollutkaan ensimmäinen omistamani pelikone (NES vei tämän paikan). Muistan kun sain laitteen ensimmäistä kertaa testaukseen ja laitoin ekan Spyron pyörimään. Graffat räjäytti tajunnan ja uuden Dual Shockin värähtelyt olivat maagisia. Sen jälkeen konsoli oli kovassa käytössä ja pelailtavaa eri genreistä löytyi aivan helvetisti.
Kovimmat pelit:
Demo 1:stä tuli pyöriteltyä useasti ja T-Rexiä ihmeteltyä. CD:llä oli myös loistavan Tombin demo, joka vain jatkui ja jatkui. Monesti tuli kyseistä peliä pyöriteltyä ja myöhemmin hommasin vielä koko version. Sairaan hieno metroid-klooni hauskoilla kentillä.
Grandia veti meikäläisen japsiropejen maailmaan. Yhtäkkiä hiffasin mistä koko genressä on kyse ja aloin nauttimaan suuresti seikkailuista ja NPC:lle puhumisesta. Tahti ei ollut yhtä hektinen kuin tasoloikissa. Ekassa kaupungissa tuli pyörittyä huolella ja musat ilahduttava edelleen.
Megaman Legendsissä vanhan sankarin seikkailut jatkuivat kolmiulotteisena ja seikkailupainotteisena. Pelissä oli iso maailma, hauskoja hahmoja ja paljon löydettävää sälää. Graffat ovat myös hieman animetyyliset ja muistuttavat cel-shadingiä. Ääninäyttely on paskaa, mutta kuuluu nostalgiafiilistelyihin.
Castlevania Symphony of the Night. Peli oli hankalasti saatavissa siinä vaiheessa kun siitä ensimmäisen kerran kuulin ja oli saavuttanut myös mainetta PS1:sen yhtenä parhaimpana pelinä. Pakko se oli silloin aikanaan hoitaa ja ensimmäinen kopioni oli loose huuto.netistä. Peli ei kuitenkaan pettänyt, päinvastoin se räjäytti tajunnan ja on edelleen itselle varmaan paras peli ikinä.
Final Fantasy IX oli mieletön kokemus aikanaan ja en voinut uskoa kuinka hienolta se näytti esirendattuine taustoineen. Peli näyttää edelleenkin loistavalta noiden taustojen takia ja herääkin kysymys miksi enää ei käytetä esirendattuja taustoja? Muistan kun pelasin tätä uudenkarhealla PS2:sellani ja broidi kysyi, että näyttäisikö peli muka yhtä hyvältä PS1:sessä.
Nooniin siinä nyt alkajaisiksi jotain pelejä. Laittakaahan mielipelejänne kehiin ja stooreja niistä tulemaan! Varmaan suurin osa kuitenkin omistanut kyseisen konsolin jossain vaiheessa. Myös unohdetuista helmistä olisi kiva kuulla!
Näytä kirjoitukset
