Bioshockin demo oli kiva yllätys.

En oikein ikinä nähnyt sitä jotain, mikä teki Systemi Shock 2:sta pelin, jota tekee siitä niin kovin hienon, joten en lähtenyt pelaamaan Bioshockiakaan ihan kovalla innolla. Demon läpipelanneena en nyt menisi odottamaan pelistä mitään vuosisadan videopelikohokohtaa, kuten GAFfissä kovin moni taitaa tehdä, mutta taisin mitä kokemuksesta aikalailla tykätä.

Rapture tuntuu yllättävän oikealta ollakseen massiivinen vedenalainen kaupunki. Kaupungin aula tuntui aulalta, kuten baari baarilta ja niin edelleen. En tuntenut pelaavani missään vaiheessa videopelin kenttää, tutkin enemmänkin pelottavaa ja joskus kauan sitten yleellistä maailmaa. Ehkä tämä Rapturen sykkivä tunnelma oli syy siihen, miksi eläydyin oudon paljon pelaamiseen. Päästyäni pois tulen ympäröimästä vedestä, annoin hahmoni kyykkiä hetken portailla ja hengähtää; ja kun katsoin miten yksi Big Daddy-otuksista tappoi brutaalisti erään Rapturen asukkaan, minä katsoin hiljaa ja peloissani pylvään takaa kurkkien.
Tykkäsin kovasti myös tavaroiden asettelusta. Melkein kaikki parantumis-itemit ovat alkoholia tai suklaapatukoita tai vastaavia, jotka löytyvät paikoista joista voisi sellaisten tavaroiden löytyvän. Ne hieman jännemmät, taikavoimia lisää antavat tavarat taas löytyvät vihollisilta, joka tuntuu varsin uskottavalta ratkaisulta. Jopa yksi ase ja taikavoima ovat videopelityylisen jalustalla olemisen sijaan asetettu hieman syrjään. Vain pari vessasta löytyvää medkittiä ja keltaisella valolla valaistettu pistooli rikkovat illuusiota.

Tuskin tulen koskaan hankkimaan mitään Collector's Edition-härpäkkeitä, mutta tuo Play-asiassa oleva Asia-versio ehkä hieman houkuttelisi. Sen verran hienoilta lopun pieni traileri näytti. Tosin nyt taisin missata jotain Bioshockistakin: kovasti ovat ihmiset sanoneet tämän olevan ns. älykäs peli, josta en nyt kovin paljoa nähnyt todisteita. . . Pelin taistelu tosin vaatii muutakin kuin huoneeseen ryntäämistä ja kaiken liikkuvan tohjoksi ampumista jo ihan ammusten määrän ja itse aseiden takia, mutta. . . no, ehkä odotin jotain hieman mullistavampaa, kai.

Gondryn Be Kind Rewind näyttää aivan loistavalta!

Olisin ihan tyytynyt vain pelkkään Ghostbusters-pätkään, muu leffa onkin jo ihan extraa vaan.

[keskinkertaisiin]

Sanoin keskinkertaisiin peleihin, sellaisiin kuin Breath of Fire 3 tai Obscure.   

No höh, olen hieman pettynyt.

Tuohan on kuin söisi viiden tähden ravintolan pizzaa roskaruokana. . .

Kannattaa muistaa että minulla on fetissi keskinkertaisiin peleihin - pelaan niitä melkein enemmän kuin oikeasti hyviä pelejä (joista tulee kylläiseksi vähän vähemmästäkin).

Onhan Tuulisti jo kokeillut Livestä löytyvää Vampire Rainin demoa?

Tuplapostaus ou jeah.

Kai tämä on kiertänyt internetin jo ties kuinka monta kertaa, mutta menkööt nyt.

Ruliweb julkaisi Segan Tokyo Game Show-pelilistan, joka on samalla kertaa älyttömän hauska, täysin absurdi, toiveet taivaisiin nostava ja samalla ne murskaava.

Jatko-osat Jet Set Radiolle, Shenmuelle, Space Channelille, Skies of Arcadialle ja Samba de Amigolle,  . . . 

Pääsin viimeinkin Lost Planetin läpi pitkän, pitkän tauon jälkeen. Siitä onkin jo tovi kun viimeksi pelasin 360:lla mitään muuta kuin Gearsia. . .

No, mutta Lost Planet. Jostain syystä pelistä tulee kovasti mieleen P.N.0.3. josta taas tuli mieleen 8- ja 16-bittiset räiskinnät. Johtunee kai siitä miten kummassakin pelissä pelaajaa rankaistaan aika kovaa, jos ei huomioi ympäristöään, vihollisia ja omia liikkeitään. Eli kun joku vihollinen osuu kunnolla, niin sitten tosiaankin sattuu. Pomotkin ovat kummassakin peleissä aivan loistavia, omine liikkumis- ja hyökkäyskuvoineen ja weakspotteineen. Jopa Lost Planetin viimeinen pomo, josta olin lukenut kovasti valitteluja, oli aika kokemus, josta tuli väkisinkin mieleen Zone of the Enderss. Eihän tuo pomo ollut ollenkaan se pelin paras, mutta kivaa vaihtelua se ainakin oli.   Pelin mechat, V.S:ät, ovat tasapainotettu aika kiitettävästi, niillä saa älyttömästi vahinkoa aikaan, mutta ne ovat tarpeeksi hitaita ja kömpelöitä, jos ei osaa käyttää liukuja ja hyppyjä oikein, että tavalliset rivimiehetkin saavat ne romuksi.

Tuskin tulisin tätä peliä toistamiseen läpäisemään, mutta kiitos achievementtien on ihan pakko löytää target markit joka kentästä, ihan vain easyllä näin aluksi. Ja Lost Planetista löytyy ehkä parhaimmat achievementit mistään pelistä: Worm Hunter ja Moth Hunter. Kummankin saanti oli pitkän työn ja tuskan takana, mutta hitsin hauskaa silti oli.

"I'm out."

Ei taida tällä hetkelle olla punaisella värillä kuin HL2:n Oranssi loota ja Ace Combat 6.

Bioshockia, Mass Effectia ja Lost Odysseyta (onko se oikeasti tulossa marraskuussa?) haluaisin mieluiten kokeilla ensin ennen ostoa. Ehkä saisi viimeinkin nuo Hubihubi-kupongit käyttöön. Rogue Galaxykin olisi viimeinkin tulossa Eurooppaan, mutta kovasti on innostus tuota peliä kohtaan laskenut. Olisivat oikeasti saaneet julkaista tuon jo ennen kesää.

Hups! Phantom Hourglasskin on tulossa. Vertaukset Link's Awakeningiin pistävät tuon pelin aikalailla punaiselle.

edit. Olen nyt jostain syystä unohtanut DS:än kokonaan, onhan sieltä Zeldan lisäksi tulossa Chibi-Robo! Park Patrol myös. Vaikkei se ihan niin kivalta näytä kuin Cube-osa, niin silti tuo peli punaisella on.

Hmmh, taitaa ikä painaa ja muisti heikentyä, koska tuleehan ne Dragon Quest-remaket sittenkin. Vähintäänkin jenkkiversiot ovat pakollisia, eikös juu Square-Enix? Tahtoo päästä pelaamaan ainakin  kutososaa.

Sleepy, Seinfeldiä paremmaksi pistetään, ei pelkästään jo yllä olevilla, mutta myös LArry Davidin omalla sarjalla.

Hmm. . . jos Michael Richards olisi vielä tehnyt cameon Curbissa, niin ehkä sitten.

Onhan toki kaikki "floor shitit" ja "I'm a survivor"-jutut aivan loistavia, mutta. . . tosin kun Seinfeldissä, en vain oikein osaa enää katsoa Curbin jaksoja kovin montaa kertaa. Tulee enemmänkin tökittyä kokoajan pause-nappua ja ajateltua, että ei jeesus nyt se Larry tekee noin. Tulee kovin kiusallinen olo, kun sarjaa katsoo. Ei se nyt mikään huono juttu ole ja vaatii aika taitoa tehdä tuollainen vaikutus. Ja no. . . Curbissa tosin on Richard Lewis, joka on aivan loistava mies.

Ja kun Spacedin mainitsit, niin on ihan pakko listata Black Books. Black Books on likainen ja sekainen kirjakauppa, jota juuri ja juuri ylläpitää vihainen irlantilainen mies nimeltä Bernard Black, joka toimii alkoholilla hyvin samalla tavalla kuin auto toimii bensalla. Mukana on oudon karvainen ja sekava apulainen Manny ja yhtälailla alkoholista pitävä, vieressä kauppaa pitävä Fran.

Seinfeld.

Oli päässyt Sharkielle pieni typo, niin piti korjailla.

Mutta tosiaan, ei Seinfeldiä paremmaksi pääse. Jokainen jakso jokaiselta kaudelta katsottu miljardi kertaa ja tällä hetkellä sitä pystyy melkein muistamaan jokaisen dialoginpätkän sitä mukaan kun jaksoa katsoo. Silti yksikään sekunti tai hetki missään jaksossa ei kyllästytä ja kun tätä nyt kirjoittaa, niin tekisi mieli katsoa pari jaksoa. Ja vaikka jokainen hetki ja vitsi on muistissa, niin silti jotain jaksoa katsoessa on vähintäänkin hymy päällä.

"But I don't wanna be a pirate!"

"I'm speechless! I am without speech!"

"Moors!" "Moops!"

"Yeah? Well... I had sex with your wife!"

Ja niin edelleen.

Ghostlight tai joku muu pieni julkaisija voisi alkaa jo miettiä Persona 3:n tuontia Eurooppaan. Deittisimujuttuja, randon-luolastoja ja erikoishyökkäyksiä, jotka saadaan aikaan ampumalla itseään pistoolilla päähän. Tahtoo.

Ja eikös joku S-E:ltä tyrmännyt tuon Dragon Quest-remake-huhun ihan vähän aikaa sitten?

Kai joku on katsonut kakkoselta tulevia uusintoja Nousevan Auringon Kajosta? Markus Kajo + Japani on niin täydellinen yhdistelmä, ettei pienet aivoni voi käsittää. Helposti se parhain kotimainen ohjelma moneen vuoteen.

Outoa miten suomalaisten täytyy päästä pois Suomesta, jotta syntyy hyviä ohjelmia (katso: Madventures).

Criterion julkaisi hetki sitten kauniin DVD-setin, jossa on kolme japanilaisen Hiroshi Teshigaharan elokuvaa, jotka ovat kaikki filmasitointeja Kobo Aben novelleista. Olen jo tovin yrittänyt löytää Aben kirjoja, lähinnä koska hän taitaa olla jonkinlainen esikuva toiselle japanilaiselle kirjailijalle nimeltä Haruki Murakami, mutta turhaan. Teshigaharan elokuvat ovat itsensä Aben käsikirjoittamia, joten tätä lähemmäksi en taida päästä Aben kirjoja lukematta niitä.

Eripuolilla 60-lukua tehdyt elokuvat käsittelevät omilla tavoillaan ihmisen identeettiä, näin tiivistettynä.
Ensimmäiseksi tehty elokuva, Pitfall, kertoo kaivostyöläisestä, joka joutuu murhatuksi oudon, kliinisen valkoiseen pukeutuneen miehen toimesta ja joutuu katsomaan elämää ja maailmaa haamuna.
Toinen elokuva, Woman in the Dunes ei niinkään kerro naisesta dyyneillä, vaan opettajasta, joka suljetaan aavikolla sijaitsevaan kuoppaan. Kuopassa asuu yksinäinen nainen lapioimassa hiekkaa, jotta hiekka ei hautaisi aavikolla sijaitsevaa yksinäistä kylää.
Kolmas elokuva on The Face of Another. Teollisuusonnettomuudessa kasvonsa menettänyt mies saa aivan käsittämättömän psykedeelisen vastaanoton omistavan psykiatrin avulla uudet kasvot korvaavan maskin.

Mistään trilogiasta ei ole kysymys, mutta kovasti samoja juttuja kaikista elokuvista löytyy. Tarkasti rajatut kuvat huoneista, yllättävät zoomaukset, jotka näyttävät jotain mitä ei ensin nähnyt kaukaa tai läheltä, kuvat jaloista ja hiuksista, pienet animaatiot jotka tavallaan rikkovat tai keskeyttävät muun toiminnan ruudulla ja niin edelleen. Iso liittävä tekijä on myös säveltäjä Toru Takemitsu, jonka kylmä ja kolkko, melkein lasinen, musiikki soi jokaisessa kolmessa elokuvassa.

Teshigahara on enemmänkin taiteilija, kuin elokuvaohjaaja, joka on tehnyt muun muassa maalauksia, ikebanaa ja veistoksia, joten jokainen näistä kolmesta elokuvasta ovat käsittämättömän vaikuttavia visuaalisesti. Ja tekisikin hieman mieli pistää tähän kasa kuvia näistä elokuvista, mutta, öh. . . iMovie ei näköjään osaa ottaa screenshotteja. Ehkä teidän kannattaisi siis ostaa tämä setti ihan itse, niin näkisitte pelkkien kuvien sijaan ihan itse elokuvat.

Kyseinen Pan's Labyrinth kiinnostaa kovasti, onko hyväkin?

En nyt oikein ole varma onko Pan hyvä tai huono, mutta ihan kiinnostava se ainakin on. Yllättävän brutaali ja fantasia-jaksot ovat mukavan lyhyitä ja toimivia.

edittiä:
Enpäs muistanutkaan mainita, että kävin katsomassa Inland Empiren toistamiseen. Tiedän, että jossain ketjussa jossain toisella boardilla joskus mainitsin, etten haluaisi tätä elokuvaa toistamiseen nähdä. Kaikkea sitä tekee kun on kivaa seuraa.
Ei se elokuva oikeastaan miksikään muuttunut tällä toisellakaan kerralla. Empire olisi kovasti tarvinnut jotain rajoittavia tekijöitä, nyt tuntuu siltä, että Lynchillä on ollut aivan liian vapaat kädet.

Jossain kohtaa on ilmeisesti tapahtunut repeämä ajankulussa ja noin viiden vuoden kehitys 3D-animaation saralta on kadonnut kokonaan. Mitään muuta selitystä en keksi Beowulfille. Hahmot näyttävät ja liikkuvat aivan kuin ne olisivat otettu jostain ensimmäisten Playstation-pelien FMV-pätkistä.

Luojan kiitos Wes Andersonin the Darjeeling Limited näyttää hurjan paljon paremmalta. Huumori, dialogin tahti, kuvakulmat, elokuvan sijoittaminen suurimmaksi osaksi yhteen kohteeseen (tässä tapauksessa junaan) ja melkein kaikki muukin on täysin samaa mitä edellisissä Andersonin elokuvissa on nähty. Ja muuta en olisi halunnutkaan. Criterion Collectionkin jo ilmoitti julkaisevansa elokuvan DVD:nä kun ehtii.

Adam Sandler.

Mutta eihän Sandler ole Punch-Drunk Lovessa Adam Sandler vaan Barry Egan. . .

Eikös nelos-BoF ollut se Playstationille julkaistu osa, jossa oli käsittämättömän kaunista taidetta? Joku voisi väsätä vaikka kansitaiteesta jonkinlaista avataria minulle. . .

Pitäisi sitä Dragon Quarteria päästä joskus, mutta öh. . . nyt taitaa mennä vähän off-topicin puolelle.

En pääse pelaamaan Dragon Quest VII:tä aluerajoitusten ja sellaisten takia. Onneksi Gamer's Quarter-zinestä (johon kirjoittaa myös Pelaajalehteen jotain juttuja tehnyt Wes Ehrlichman) tuttu Swimmy aloitti eilen pienen projektin, jossa hän dokumentoi DQ7-läpipeluunsa selostuksen kera. Seiska-Dragon Quest kestää suurin piirtein sata tuntia, joten tämä projekti on hyvin mielenkiintoinen.

Parissa ensimmäisessä videopätkässä kiusataan kissoja ja rikotaan ruukkuja, hyvältä näyttää!

...Kai täällä saa kirjoitella ihan tv-sarjoista vaikkei niitä Suomen ohjelmatarjonnasta löydykään?

Cartoon Networkin [adult swim]-osaston parhaimmistoon kuuluva animaatio, Home Movies, on pyörinyt aika ahkeraan DVD-soittimessa viime aikoina kommenttiraitojen kera, ihan vaihtelun vuoksi. Stand-up-koomikon Brendon Smallin luoma sarja pyörii samannimisen ala-asteikäisen lapsen ympärillä; useinmiten ollaan joko Smallin kodin kellarissa tekemässä kahden kaverin kanssa elokuvia pienen kameran avulla, jalkapallokentällä muun muassa alkoholiongelista kärsivän valmentajan (joka ei tiedä jalkapallosta mitään) kera tai sitten koulussa.
Alunperin squigglevision-tekniikalla tehty sarja saa hauskuutensa enimmäkseen näyttelijöistään: Small sekä kasa muita stand-up-koomikoita improvisoivat suuren osan dialogistaan, joten sarjan hahmot ovat periaatteessa karikatyyrejä näyttelijöistään. Tämä tuo sarjaan huimasti vaihtelua huumorin tyyliin absurdista kuivaan ja hyvin pienieleiseen ja dialogi tuntuu aina luontevalta.

Yksi Home Moviesin stand-up-vierailijoista oli Louis C.K. joka sai viime vuonna vain yhteen kauteen päässeen sit-comin Lucky Louie, joka oli aivan pakko katsella. HBO:lla esitetty sarja on varsin outo ilmestys, HBO-tyyliin tuhmia sanoja ja teemoja yhdistettynä perinteiseen sit-com-muottiin (vain kourallinen yksinkertaisia lavasteita, kuvattu yleisön kera ja niin edelleen) on aika outo yhdistelmä. Aika perinteinen perhe (C.K.:n esittämä Louie isänä, perheen elättävä sairaanhoitajaäiti Kim ja uhmaiästä kärsivä pieni tyttö Lucy) kokee varsin kovia rahanpuutteen ja sellaisten kanssa. Välillä aika roisi, hyvin paljon Louis C.K:n stand-up-rutiineista alkunsa saanut huumori elää yhdessä sympaattisten perhehetkien kanssa.
Plussaa tulee kivoimmista tunnusanimaatioista vähään aikaan.

HBO:lla juuri nyt pyörivä Flight of the Conchords on aivan loistava. Kahden Uusi-Seelantilaisen outoja ja tökeröitä ja kiusallisia seikkailuja musiikki"uran" ja tyttöjen ja sellaisten kanssa on ilo katsella. Myös melkein yhtä kiusallisia hassutuksia on tullut katsottua Clark and Michaelista, joka tosin pyörii vain netissä, mutta sallitakoon tämän kerran (sarjan Michael on muuten Arrested Developmentin Michael Cera, joka tekee siitä automaattisesta pakko-katsottavan).

Lopuksi olen yrittänyt katsoa Curb Your Enthusiasmia, mutta nyt kun tietää melkein kaikki jaksot ulkoa, niin en. . . jostain syystä pysty katsomaan yhtäkään jaksoa loppuun. Larry David on kiusallisten tilanteiden kuningas. Pitäisi se vitoskausi ostaa joskus.

Tuntuu oudolta miten vähän siitä puhutaan yhtään missään (NeoGAF).

Yksi syy taitaa olla se, että oikein kukaan ei ostanut peliä.

Mutta Yakuza on oikeasti hyvä peli. Koko peli on mukavan räjähtävä ja brutaali. Harmi vaan, että Sega tuhlasi turhaan rahaa dubbaukseen, johon lätkittiin kasa kohtuu isoja tähtiä. Halvemmalla ja paremmalla tuloksella olisi päästy ihan vain pelkällä tekstityksellä ja originaalilla ääninäyttelyllä.

Jatko-osaakin olisi ihan kiva päästä joskus kokeilemaan, vaikkei se kuulemma kovin ihmeellinen olekaan.

Ace Combat 6:sen demo.

En tiedä mikä tuossa viehättää niin kovasti. Suihkarit ja lentsikat ja suunnilleen kaikki niihin liittyvä tuntuvat typeriltä ja tylsiltä ja Top Gun on aika kamala elokuva. Silti en voi olla pelaamatta tuota puolen tunnin pituista demoa hymy kasvoilla.

Ehkä se juttu on siinä, että Ace Combat-sarja on oikeastaan sitä vihollisten poksauttelua kauniin sinisellä taivaalla. Motivaatiot viholliskoneiden räjäyttämiseen, viholliset, paikat ja sellaisten vaihtelevat, mutta varsinainen peli on sitä samaa, aivan hitsin toimivaa lentelyä ja ammuskelua. Ja nyt pelisarja vihdoinkin näyttää oikeasti hyvälle (tykkään lentää demossa heti alussa parin viholliskoneen ohitse, tehdä täyskäännöksen ja nähdä taivaan täynnää pieniä koneita, ohjuksia ja niiden savuvanoja).

Vielä erikoismainintaa REZin kolmoskentälle, josta löytyy pelin parhain kappale ja se miten Dual Shock lähtee kentän alun jälkeen tärisemään aivan jumalattomasti kappaleen tahtiin.
Ja pakko kuitata vielä Sarkonin jutut Half-Life 2:sta. Tulisi jo lokakuu ja Orange Box.

Pistin juuri tilaukseen Dragon Quest-ohjaimen britti-Amazonista. Siis se PS2-ohjain, joka on sinisen limapallon muotoinen ja näköinen ja niin edelleen.

Näin pari minuuttia tilauksen jälkeen tunnen aikalailla samalta kuin Jerry Seinfeld tunsi ajaessaan rintakarvansa. Missä on Kramer kun häntä tarvitaan?

Ja vaikkei nyt ihan peliostos olekaan, niin samaan tilaukseen tuli mukaan 33 1/3-kirjasarjasta Neutral Milk Hotelin albumia "In the Aeroplane Over the Sea" käsittelevä osa, ettei nyt ihan hömpäksi mene koko touhu.

Takahashi kuulemma halusi näyttää pelistä vain tuon oudon matohahmon pelkällä harmaalla taustalla, eiköhän lopullisessa pelissä maailmassa vähän muitakin värejä ja ehkä ihan juttujakin löydy.

Kummasti tekisi mieli hankkia PS3 kohta. Tosin en tuolla nykyisellä putkitöllöllä ala pelaamaan, 360:n pelaaminenkin tekee aika tiukkaa.

Keita Takahashin (Katamarin luoja) uusi peli paljastettiin ilmeisesti eilen jonkinlaisessa Playstation-tapahtumassa Japanissa. No, ei pelistä kamalasti kerrottu, nimeltään se on Nobi Nobi Boy ja se saattaa näyttää tältä.

Jännää!

Täälläpä ärsytti, mutta onneksi sen saa laitetettua myös pois päältä.

Höh, enpähän tajunnut katsoa ollenkaan mitään optionseja.
Mutta on tuota ääntä taidettu hieman muuttaa niistä ensimmäisistä videoista. Nyt ääni on paljon hiljaisempi ja pehmeämpi. Taisteluissa ääni on ihan mukava apu, kun kuulee, jos joku hahmoista kuolee tai myrkyttyy, tai sellaista.

Vaikka E3 olikin hieman pettymys monellakin tapaa, niin Liveen pistetyt demot Ace Combat 6:sta ja Blue Dragonista pelastavat paljon. Kummatkaan demot eivät tuoneet mukanaan mitään yllätyksiä, vaan lähinnä näyttivät pelien olevan aika lähellä sitä, mitä niiden halusinkin olevan.

Blue Dragon toimii loistavasti ulostulollaan. Grafiikka on kaunista pehmeillä pinnoilla, focus-kikoilla ja pirteillä, mutta silti aika hillityillä väreillä. Hahmosuunnittelukin on melkein parasta Toriyamaa, jos yhdistettäisiin Dragon Questin ja Dragon Ballin tyylit, niin Blue Dragon saattaisi olla lopputulos.
Pelasin demosta vain ensimmäisen osion, Fortressin, joten en tainnut kuulla kuin kolme varsinaista kappaletta (itse luolaston kappale ja taistelu- sekä pomomusiikit), mutta kivalta kuulosti. 80-luvun särökitarajutut kiinnostavat yhtä paljon kuin Madden-pelit tai ampumahiihto, mutta silti pelin taistelu- ja pomokappaleita kuunteli. . . aika mielellään, kai. Pomomusiikkia kuuntelee lähinnä siksi, että se kuulostaa niin typerältä ja oudolta valinnalta. Täytyy vielä hieman kehua dubbausta, joka on aika lähellä parhaimpia videopelidubbauksia, mitä on eteen tullut. Edes se naisääni, joka lausuu niitä ‘nothing- ja ‘defeated’-juttujakaan ei päässyt ärsyttämään missään vaiheessa.

Pelaaminen taisteluista luolastoissa hiippailuun on aika kivaa. Jotenkin outo kankeus ja laahaaminen tuntuu vaivaavan kaikkea liikkumista, ehkä tämä johtuu jostain framerateista, en tiedä. Ehkä pitäisi se demon toinenkin alue pelata ensin, ennenkuin viitsin mitään sanoa paikkojen tutkimisesta ja seikkailusta.  Taistelusysteemin ideat ja jipot sentään sain selville ja tuota. . . no, Dragon Quest 8 ja Earthbound ovat hemmotelleet minut piloille, näiden kahden pelin taistelusysteemit ovat aikalailla sitä mitä kaipaan ja haluan roolipeleiltä. Silti ihan kivaa taistelu Blue Dragonissa on, varjot ja niiden erikoisiskut ovat vakuuttavia, vuorosysteemi on aika samanlainen kuin FFX:ssä, josta aikoinaan tykkäsin ja vasempaan yläkulmaan tuleva kuvakulma taistelijoista on oudon tyylikäs.

Ace Combat 6 on täydellinen. Mikään ei ole niin tyydyttävää kuin komean ilmataistelun päätteeksi painaa B-nappi pohjaan ja katsoa kun yksi tappava ohjus kaartaa kauniin savuvanan kera kirkkaansinisen taivaan halki suoraan vihollisen suihkarin perään, josta jää jäljelle vain musta savukasa. Ladatkaa tämä demo.

Oooh, tilastoja!

Moneltako se Sonyn konfenssi alkoi?

Piti sanoa jotain ilkeää tästä öh. . . pelistä, mutta eihän tässä voi sanoa mitään muuta kuin 

Onko tässä muuten erilaisia loppuratkaisuja ? Yhdessä kohtaa tuli mieleen, että näinhän voisi olla.

On juu. Siinä aivan lopussahan taitaa tulla muistaakseni jonkinlainen valinta jostain kahdesta jutusta, eikös? Ei noissa kahdessa lopussa tainnut kamalasti eroa olla, mutta yhtä outoja ne taisivat kuitenkin olla.

Näin kesälläkin ilmestyy pelejä kasoittain monelle alustalle, joten joka vuosi jää ties kuinka monta hienoa peliä täysin pimentoon. Tässä ketjussa voitaisiin kertoa näistä pimentoon jääneistä peleistä, eikös juu? Alustalla tai julkaisuvuodella tai muullakaan ei toki ole väliä.

Voisin aloittaa R-type-sarjasta tutun Iremin Steambot Chroniclesilla. Ihan pieniä roolipelivivahteilla maustettu seikkailupeli jäi täällä Euroopassa mediapimentoon lähinnä julkaisijansa, 505gamestreetin, takia, joka ei ilmeisesti pahemmin lähettele pelejään oikein millekään lehdelle tai sivustolle. Tosin ei nyt sekään tilannetta auta, että Steambot on tehty aika pienellä budjetilla, joka näkyy ajoittain aika rumissa grafiikoissa, hieman tönkössä ohjauksessa ja muussa pienessä ongelmassa.
Kaiken tämän läpi tunkee kuitenkin hyvin herttainen tarina persoonallisista hahmoista, pelimaailmaa ja juonta tarpeeksi vähän muuttava dialoginvalitsemissysteemi, tai miksi sitä nyt kutsutaankin (päähahmo ei kasvata sarvia päähänsä tai muuta, joka tuntui hieman hölmöltä Fablen tapaisissa peleissä. . .) ja yllättävän iso, elävä, vapaa ja vaihteleva pelimaailma. Myös soittimien soittaminen on hauskaa kiitos siitä, että jokaisella instrumentilla on oma pieni soittomekaniikkansa, joka muistuttaa aika lähelle oikean instrumentin soittamista.

Aijoo, olihan pelillä vielä se öh, hassu kansikin.

Wii-versio oli sentään ihan mukava uusi käänne.