Ensimmäinen Ghostbusters on aivan mahtava elokuva.

Yksi elokuvahistorian hienoimmista hahmoista, Stay Puft Marshmallow Man kuvaa itse elokuvaa varsin hyvin: oudon hauska ja pelottava samaan aikaan. Näin suosituksi nousseeksi elokuvaksi, sen huumori on yllättävän nokkelaa ja hienovaraista ja ehkä vähän ilkeääkin. Ja kirjastossa lymyilevä haamu karmii vieläkin, ainakin vähäsen. Ja erikoistehosteetkin toimivat vielä nykyäänkin paria poikkeusta lukuunottamatta, kiitos siitä, että moni erikoistehosteista on tehty lankojen, nukkejen ja muiden käytännöllisten juttujen avulla, eikä turvauduttu liikaa trikkikuviin ja sellaisiin.


Ja, no. . . kovin vaikeaa Ghostbustersista kirjoittaminen on, koska en osaa siitä sanoa oikein muuta kuin ylistäviä sanoja. Ghostbusters on oikeastaan ainoa nostalgiaa tuova asia maailmassa minulle. Mikään muu 80-luvulla ilmestynyt viihdemaailmaan liittyvä asia ei tuo sen pahemmin niitä "muistoja" mieleen tai pientä hymyä suupieliin. Enkä oikein tiedä miksi Ghostbusters on niin nostalginen elokuva minulle, suurin osa Bill Murrayn vitseistä meni takuuvarmasti aikanaan ohi, en huomannut Rick Moraniksen loistavia, pieniä maneereja Keymasterina. Ehkä siitä on aina löytänyt jonkun uuden tason melkein jokaisella katselukerralla.

Oliko sulla missään vaiheessa tätä vaihetta vai ootko aina ottanu noin rennosti?

Kai tässä aika löysin rantein on otettu. En itse ole missään vaiheessa saanut sitä kuuluisaa kakkaa niskaani, joten ihan mielenkiinnolla sitä lukee esimerkiksi Networxin tekstiä, kai.

Oletan, että tähän ketjuun kelpaa älyttömän tökeröllä nimellä varustettu Sonic X-treme? Peliä kun ei ikinä julkaistu, eikä siten päässyt alkuvaihetta pidemmälle. Kun Sega-poikia oltiin aikoinaan, niin tämä peli näytti aivan mahtavalta ja se tulisi näyttämään mistä kanat pissii Mariolle. Oli hienoja neon-värejä, outoja ratoja ja Sonic hienona 3D:nä ja sitten yhtäkkiä Sonic X-treme pistettiin jäihin.

Lost Levelsin kirjoittaman jutun perusteella X-tremestä olisi tullut aika mielenkiintoinen peli. Ilmeisesti pelin kentät olisivat vaihdelleet isoina ja vapaastikuljettavien 3D-maailmojen ja Saturnin julkaistupelin, Bug!:n kaltaisten ratojen kanssa. Eli nopealle juoksulle ja hitaalle tutkimiselle olisi ollut ovat tietynlaiset kenttänsä, joka kuulostaa hienolta idealta näin Sonic Adventure-pelien pelaamisen jälkeen. Ja eihän se Sonic sitten olisi edes ollutkaan 3D:nä.

Löytääkö kukaan muuten juttuja ja kuvia Gears of Warin esiasteesta, Unreal Warfaresta?

Jos kuudella kuukaudella mentäisiin, sivarit päästettäisiin aivan liian helpolla.

No, niin. En tiedä helpolla päästämisestä, mutta minusta 12 + koulutusjakso oli varsin sopiva aika sivariksi. Kauemminkin olisin melkein voinut olla, mutta kai minulla kävi tuuria, että löysin sen verran mukavan paikan, jossa mieluusti kävi töissä.

Koulutusjakso tuntuu kyllä aivan turhaan käytetyltä ajalta, jonka aikana voitasiin tehdä paaaaljon enemmän. Ihan pari luentoa jaksolla olivat jotain asian tapaista, muut olivat täyttä diipadaapaa ja yksi luento oli periaatteessa yksi vitsi. Onneksi sentään ainakin pari jaksoa vuodesta keskitetään esimerkiksi öljyn torjuntaan. Hieman harmittaa itseasiassa, että valitsin ihan tavallisen koulutusjakson. . .

Mitä vitun hyötyä Suomelle on nuorista ketä osaa pyyhkiä vanhusten perseet
puhtaaks??Ei mitään.

Hemmetti, ei minulle tälläistä taitoa opetettu. . .

Annat heille (Sivarit/kieltäytyjät) rynkyt niin he tunkevat sen ahteriinsa ja uivat ruotsiin.

Mutta tämä toki opetettiin!

Pikkuinen pettymys oli uusi traileri, juu.

Ensimmäisestä traileristä tuli sellainen tunne, että rokkitähti saa irti koneista jotain ihan uskomattomia juttuja, ihmiset ovat kuin ihmisiä, meno on kuin jossain Pixar-filmissä ja sen sellaista. Kun nyt tämän trailerin näki, niin ihan vaan videopeliähän sieltä onkin tulossa: kadullakävelijät näyttivät tekevät omia juttujaan, mutta jotenkin sieltä paistoi läpi skriptaus ja itse kaupunki näytti oudon suttuiselta. . . Helikopterissa roikkuminen ja kaupungin koko ja sellaiset olivat kyllä ihan jänniä juttuja.

Japshumwaa nyt melkein listasikin minun odottamani elokuvat, jos poistetaan kaksi viimeistä kappaletta. Mutta jos lisätään huutomerkkejä ja boldauksia ja sellaisia Andersonin Darjeelingin kohdalle ja pistettäisiin kappale Spike Jonzen "Where the Wild Things Are"-pätkälle (josta julkaistiin pari päivää sitten ensimmäinen kuva!) sekä Charlie Kaufmanin esikoisohjaukselle, jonka nimi nyt karkaa mielestäni.

Miehen edellisestä leffasta  (Punch-Drunk Love) on viisi vuotta ja edellisestä hyvästä leffasta (Magnolia) jo kahdeksan vuotta.

Hei hei hei, mitä vikaa Punch-Drunkissa oli?

...joten älä itke ruma lapsi, ota rusina.

Vau, tuli oikein flashbackina mieleen viime vuosi jolloin olin pari kuukautta töissä päiväkodissa. Siellä tuo letkautus oli eskarien kovassa suosiossa.

Harrison Ford on yhä pääroolissa ja onkin mielenkiintoista nähdä miten lähes 70-vuotias näyttelijä jaksaa toimintaroolissaan.

Ensimmäisenä kuvauspäivänä Ford ainakin näytti ottavan aika rennosti.

Katsoin eilen pienen elokuvan nimeltä Pieces of April, jossa soi joku kappale the Magnetic Fields-yhtyeen 69 Love Songs-levyltä. Meni sitten loppuilta tuota eeposta kuunnellessa.

69 Love Songs siis sisältää nimensä mukaan 69 kappaletta rakkaudesta. Kolme levyä ja kolme tuntia vievä levy on aika iso pala nautittavaksi ja tämä oli ensimmäinen kerta kun olen sen kokonaisuudessaan kuunnellut, vaikka sen jo viime vuoden puolella hyllyyni sain. Missään vaiheessa kuuntelu ei käy tylsäksi, joka on jo itsessään aivan tajuton saavutus, kiitos vaihtelun: levylllä laulaa Stephin Merritin, Magnetic Fieldsin Trent Reznorin, lisäksi neljä muuta laulajaa; kappaleissa soi banjoja, ties mitä huiluja, kaikenlaisia elektronisia vempaimia, gongeja ja ties mitä; vaikka genrenä pysyy pop, niin sen rajoja koetellaan kovasti (punk- jazz- ja country-vivahteita muun muassa) ja levyn aihekin on jotain josta pystyy ammentamaan vaikka mitä jännää.

Ja koska One Little Indian on sen verta kiltti levy-lafka, että tarjoaa New Yorkilais-yhtyeen Asobi Seksun ensimmäistä levyä kuunneltavaksi ihan ilmaiseksi, niin, no. . . olen kuunnellut Asobi Seksun ensimmäistä levyä. Nyt taidan tietää miltä kuulostaisi, jos Kevin Shields tykkäisi japanilaisista naislaulajista.

Ei mennyt homma ihan putkeen. Me pelaajat olemme taas elämättömiä nörttejä, jotka eivät pärjää tyttöjen kanssa ja siksi pelaavat vain?

Tuota. . . eikö noissa mainoksissa PS2-omistajilla nimenomaan olisi tyttöystävät?

Haluaisin kovasti pelata jotain PS1-ropeja PSP:lläni. Tämä ilmeisesti onnistuisi emuloinnin kautta? Mitä kaikkea firmwareja ja ties mitä minun pitäisi PSP:lleni ladata, jotta pääsisin PS1-pelejä PSP:lläni pelaamaan?

PSP:ssäni taitaa olla tällä hetkellä 2.81-firmware, tiedä sitten onko tämä hyvä vai huono juttu. Aijuu, miten pelit, joissa on kaksi levyä toimivat emuloinnilla? Joskus muistaisin lukeneeni, että tälläisten pelien kanssa olisi hieman ongelmia. Joka ei olisi kivaa, koska olisi hirveän kiva päästä kokeilemaan Dragon Warrior VII:sta.

Kai noita löytyy. . .

Pari hassua paitaa. Ja MGS2-vartijafiguuri vartioi telkkarin päältä, Dragon Questista tuttu Mimic näyttää kieltä PS2:den päällä ja Taiko no Tatsujin-sarjan rumpuotus-maskotti hymyilee 360:n päältä. Ja kuvia? Käytössä on ihan vaan sumuinen kännyn kamera, että ehkä joku toinen kerta.

Aijuu, repussa roikkui ennen Dragon Questin limapallo, mutta se on tainnut lähteä omille seikkailuilleen.

Pistäkää pojat tissikalenterit seinälle, kaljat jäähtymään ja lätkät tai rallit telkkariin, koska aina niin ihanan miehekäs Tinglen oma DS-peli julkaistaan Euroopassa. Ainakin niin väittäisi Eurogamer, nimeksi peli saisi täällä päin "Freshly Picked - Tingle’s Rosy Rupeeland", joka kuulostaa aika sopivalta. Aijoo, on tuossa listalla joku Super Paper Mariokin, jos joku sellaisesta sattuisi olemaan kiinnostunut.

Kojima osaa, vaikkei tuossa mitään ihmeellistä olekaan.

Onhan Kojima toki taitava mies, mutta mitenkäs hän Castlevaniaan liittyy?
edit: ääääh.

Tuota, Icky Thump.

Olisivat melkein voineet julkaista pelkän Rag & Bonen ja olisin ollut aika tyytyväinen levyyn.

Ja, no. Meg White on aika söpö.

Jos GH tulisi vaikka XBLArcadeen päivitetyllä grafiikalla ja nettipelillä, ostaisin sen heti.

Parhain idea koskaan! Jos vaikka dumppaisivat sen Alien Hominid-kehittäjien mätkinnät ja korvaisivat sen Guardian Heroesilla.

Shinji Mikami, Suda51 ja pelin muusikko. Kumarran teille.

Ihan näin pienenä trivia-palana, killer7:n muusikkosetä on säveltänyt biisit GOD HANDiin.

A Scanner Darkly oli mielenkiintoinen kokemus.

Philip K. Dickin novelliin perustuva elokuva on ihanan paranoidi elokuva. Sci-fi-elokuvan piirteet Darkly täyttää sijoittumalla lähitulevaisuuteen ("seven years from now"-teksti on ensimmäinen asia, joka ruudulle tulee), superhuumeella nimeltä "substance D", joka on vallannut koko maan ("siihen on joko koukussa tai sitä ei ole vielä kokeillut" sanotaan) ja kaikkia valvova Isoveli hengittää aivan kaikkien, jopa omien työntekijöidensä niskaan, apunaan hämmentävän näköinen puku, jonka avulla pukua käyttävä henkilö näyttää keneltä tahansa.

Muuten mennäänkin sitten huumeiden johdolla. Ötököitä ryömii iholla. Valtio tietää, että sinä tiedät, mutta ehkä tiedätkin, ettei valtio tiedä, ettet sinä tiedä, että valtio ei tiedä. Kukaan ei tiedä kuka kukin on ja ääk miksi Jim muuttui juuri ötökäksi. Kaikkea tätä sekavuutta tukee elokuvan visuaalinen tyyli, joka toimii jotenkuten näin: elokuva kuvattiin digitaalisesti samaan tapaan kuin elokuvat yleensä filmataan, tämän jälkeen elokuva tökättiin tietokoneisiin ja kuvakirjatyyliin piirrettiin sen päälle. Lopputuloksena elokuva näyttää tältä:


Tekniikka ei ole aivan täydellistä (tai tämä on ihan tahallista?), joten hahmot eivät aina liiku täysin oikein, kasvotpiirteet- ja suhteet ovat välillä piirun verran pielessä ja niin edelleen, joka vaan lisää paranoidisuutta.
Taustalla soi välillä Radiohead ja jotain muuta elektronista pörinää, juuri niin ettei sitä huomaa ellei keskity kuuntelemaan. Muuten musiikki vähän niinkuin liimautuu takaraivoon kiinni ja tekee ilkeitä juttuja ilman, että sitä huomaa.

Tähtiä voisin antaa elokuvalle Procyon B:n ja WX Ursae Majoriksen.
Ja tuota, jos elokuva mitenkään kiinnostaa, niin IGN:stä löytyy elokuvan ensimmäiset 24 minuuttia, joka on aika siistiä.

Hops, liityin.

Latasin tosin itse last.fm-ohjelmankin vasta tänään, joten varsin köyhällä listalla mennään vielä tässä vaiheessa.

En vaan todellakaan ole päässyt peliin ineen, jotenka minun on niin pirun vaikea nauttia yhtään mistään koko pelissä.

En tainnut missään vaiheessa varsinaisesti nauttia killer7:n pelaamisesta. Ei sen pelaaminen ollut koskaan hauskaa, kuten vaikka Animal Crossingin pelaaminen, mutta ei se silti tarkoita, etteikö killer7 olisi ollut pelaamisen arvoinen.
Kai sama juttu taitaa olla Silent Hillien pelaamisellakin: ei kai kukaan pelaa tuota sarjaa, koska pitäisi niiden pelaamista hauskana?

Ihan oikeasti, kiler7:n pelaaminen oli kuin joku olisi tökkinyt jääpiikeillä kehoa, jokainen pelin alue oli kamalan painostava (jopa se aurinkoinen pieni kyläkin). Ja Heaven Smile-otusten naru, varsinkin kun ne pääsivät vahingoittamaan pelaajaa, oli kaamea.

Yksi asia mikä ei unohdu koskaan, on RE4:n legendaarinen kauppias.

Jokaisella hahmolla on item-move. Tiput on kai Brucen.

Haha, mahtavaa. Varsinkin kun tiput näyttävät tulevan miehen takin alta.

Tipuja?

Onko minulla Shadow of the Colossuksesta joku director's cut, jossa on eri loppu vai mitä ihmettä?
Vaeltajan epätoivoinen loppu ja lopuksi rauhallinen kävely Monon ja sen hevosen kanssa osuivat minun mielestäni aika nappiin ja toimivat vähintäänkin yhtä hyvin kuin ICOnkin loppu, vesimelooneineen kaikkineen.

Puzzle-pelit, ovat ne sitten ylhäältä putoavista palikoista, alhaalta tunkevista palikosta, limapalloista, viruksista, pop-musiikista, planeetoista, tai poraamisesta, ovat mahtavia. Ne valloittivat ei-pelaajien sydämmet jo kauan ennen Wiitä ja ne ovat vieneet minulta yllättävän paljon tunteja elämästäni.
En kovin monesti nosta mitään peliyhtiötä millekkään jalustalle, mutta voisin tässä ja nyt julistaa Nintendon puzzle-kuninkaaksi: Tetris (se paras versio?), Panel de Pon, Dr. Mario, Picross ja ehkä pari muutakin sarjaa. Sydän melkein pysähtyy kun katsoo tuota nelikkoa. Varsinkin Dr. Marioon minulla on maaginen side, koska luulen, että ensimmäisestä Wario Waresta löytyvä Dr. Wario on eniten pelaamani videopeli. Monet kesäpäivät olen viettänyt istuen huoneessani, kädessäni GBA, jossa pyörii Dr. Wario ja päässäni kuulokkeet, joista kuuluu jonkun DVD:n kommenttiraita (suosittelen kovasti tähän Sidewaysin kommenttiraitaa, jota ei valitettavasti löydy elokuvan Suomijulkaisusta).

No, hmm. Viimeisin addiktioni on Picross DS. Kuvaus "sudoku piirtämisellä" tulee mieleeni, mutta ei tuo nyt aivan peliä kuvaa. Pelin yllättävän hyvät sivut kertovat pelistä paremmin kuin minä, kaikenmaailman tutoriaalien avulla.
Koska peli kuuluu Nintendon hassuun Touch! Generation-joukkioon, on siihen lisätty päivittäismoodi (joka on aika kiva) ja jotain tylsiä nopeasti liikkuvien palikoiden tökkimistä aikarajan sisällä, koska tälläiset ilmeisesti viehättävät Touch! Generation-pelejä ostavia ihmisiä, kai?


No, mutta. Missä te olitte kun Tetris-palikat kidnappasivat presidentin?

[tältä]

Shadow of the Colossuksen kehitys aloitettiin melkein heti ICOn julkaisun jälkeen ja pelin piti olla ilmeisesti melkein suoraa jatkoa ICOlle. Onneksi jatkoivat kehitystä parilla vuodella, koska varhainen versio, silloin nimeltään NICO, näytti tältä.
Yhden yksinäisen vaeltajan sijaan isoja kolosseja jahtaa joukko ICOn päähenkilön kaltaisia poikia, päällään maskit, jotka näyttävät kuuluvan johonkin bondage-asustesettiin. Myös itse kolossi on periaatteessa samanlainen kuin mitä lopullisessa pelissä nähtiin, mutta ilman viimeistelyä. Lopullisen pelin kolossit olivat outoja mullan, maan, ruohon, kiven ja mekaniikan yhdistelmiä, NICOn kolossi näyttää 70-luvun King Kongilta, jolta on poistettu karvaa ja lihaa raajoista, naamasta ja selästä. Yhh. Maisemastakin puuttuu kokonaan luonne tai minkäänlainen syvyys. Silti jotain vetävää tuossa varhaisessa versiossa on, pidän siitä miten kolossi liikkuu isolla, vapaalla alueella, jota näki vain parin kolossin kohdalla lopullisessa pelissä. Ja jotain outoa viattomuutta ja hienoa Ray Harryhausen-estetiikkaa NICOsta löytyy.

ICOstakin itseasiassa löytyy pieni prototyyppi-video, siltä ajalta jolloin peliä kehitettiin vielä ensimmäiselle Playstationille. Tässäkin näkyy melkein sama juttu kuin NICOn kohdalla: prototyyppi on melkein sama peli kuin myyntiin tullut versio, ilman tyyliä tai luonnetta. Yorda on tavallinen tyttönen, varjohaamut ovat outoja sikaihmisiä ja linna näyttää vain pelkältä linnalta, ei siltä pelottavan taianomaiselta ympäristöltä mitä nähtiin lopullisessa ICO:ssa.

Tämä Ghost Recon-naamake tuli valittua Gamerpictureksi Xbox 360:n julkaisussa ja siitä lähtien olen käyttänyt sitä myös boardeilla ympäri netin. Ainakin omasta mielestäni paljastaa postaajan nopeasti.

Heh, olen aina luullut tuota Master Chieffiksi.

Minulla kuvassa keinuu Chibi-Robo jossain hämärässä sateenkaarikeinussa. Pelinä joskus tänä vuonna ilmestyvä Chibi-Robo! Park Patrol.

Iltaa.

Olen sleepy ja tuota. No, tykkään värikkäistä videopeleistä, kitaramusiikista, elokuvissa joista löytyy joko kuivaa huumoria, Bill Murray, Dan Akroyd tai Charlie Kaufman. Välillä saatan kirjoittaa hieman teennaisesti, mutta en minä sellainen oikeasti ole. . .

Tämä taitaa olla uusin traileri, joka kyllä näyttää aika kivalta. Eihän tuo nyt Wind Wakerin grafiikoiden tasolle pääsee, eikä se näytä oikein cell shadingiltä, mutta kyllähän tuota nyt katselee. Ohjaus, joka ilmeisesti toimii pelkästään kosketusnäytön kautta, hieman pelottaa. Bumerangin lentoradan piirtäminen, hyökkääminen pelkästään vihollista tökkäämällä ja sellaiset näyttävät kivalta, mutta yhdessä liikkumisen ja vihollisten väistelyn lomassa se saattaa olla kankeaa.

Kannessa kyllä näyttäisi olevan se Wind Wakerin laivanupotus-heppu, joka tekee tästä pelistä vähitäänkin ysin arvoisen.

Toka vierasposti?

Tämä tuntuu hurjan radikaalilta, kuuntelen Rage Against the Machinea sen kunniaksi.