Vetäisin Kill Billit samaan päivään. Volume 1 heti kun heräsin ja pienen jaloittelun jälkeen Vol 2 pihvin, uutispottujen ja vehnäoluen kera. Melko voimakas kokemus, vaikka vol1 olikin jo vähän liiankin tuttu. Loistava kokonaisuus kuitenkin ja toimi näin nopeasti katsottuna erittäin hyvin. Yksittäinen leffahan näiden piti jossain vaiheessa olla.
Vol1 tuntui lähinnä sample-levyltä, mutta elokuvan muodossa. Suunnilleen jokaisen kohtauksen voi jäljittää johonkin honkkariin, westerniin tai animeenkin. Eipä siinä, tapa se on tämäkin tehdä elokuvaa ja en ymmärrä miksi jotkut jaksavat siitä Tarantinolle tillittää. Miehellä kuitenkin on taitoa ja näkemystä ja kokonaisuus toimii. Vol2 oli jo lähempänä "oikeaa" elokuvaa ja minusta se parempi puolisko. Täynnä hienoja hetkiä hauta-arkusta ja Pai Meistä aina Billin eeppiseen kuolemaan. Tuli mieleen länkkäreiden viimeiset showdownit, jossa katsoja kyllä tietää kuka kuolee, vaikka jännitys onkin tapissaan. Bill on jo kuollut noustessaan tuolilta kuten länkkäreiden pahikset lyijyn palanen sydämessään. Ja olihan se lopun "aka mommy" aika loistava veto.
Melkein tekisi mieli vetää sama kohtelu Ghost in the Shelleille, kun muutenkin on kakkonen himottanut katsoa. Saa nähdä pystyykö sulattamaan enää yhtään lisää parhautta pariin päivään...
Berserk 18 jatkoi Eclipsen jälkeisen maailmanmenon värittämistä. Mustalla paskalla toki, kun rutto, epäkuolleet ja nälänhätä vellovat kansalaisten keskellä. Tällä kertaa Guts menee menojaan ja tarinassa keskitytään hieman erikoisemman näköiseen pappismieheen joka esiteltiin kidutuspossensa kanssa jo edellisessä osassa, joukkoon prostituoituja ja Holy see ritareihin. Muutenkin koko pätkän punainen lanka tuntuisi olevan uskonto ja miten se näyttäytyy eri hahmojen kautta. Esimerkiksi tämä kivinaama elää vain jumalalle ja ihmisillä ei ole niin kauan mitään väliä kunhan ison herran tahto tapahtuu. Holy Iron Chain Knightien nukkejohtajana toimiva naikkonen taasen on aika pihalla siitä, että mitä hän olisi mieltä vakaumuksestaan. Leidi kun tuntuu saavan voimakasta mielihyvää vääräuskoisten polttamisesta ja kiduttamisesta. Kirja loppuukin siihen kun tämä henkilö muistelee lapsuuttaan ja kuinka hän eksyi keskelle ihmisrovioita... ja samalla runkkaa (hmm ei tähän oikein mikään hymiö käy). Ihmisillä alkaa usko tosin lipsua kun porukkaa kuolee nälkään ja pakanallisia riittejä harrastellaan ja orgioita järjestellään. Tosin kun tällaisesta toiminnasta epäilty jää kiinni niin se on taas oksennuspussi paikallaan...
No sanomattakin selvää, että mielenkiinto on sarjaa kohtaan edelleen vahva. Ainoa miinus oli tällaisen ärsyttävän sidekickin väläyttely... johan meillä on Puck jota vihata?
Hauska leffa tuo HB, vaikka juoni jäikin vähän torsoksi ja lopetus oli ennalta-arvattava. Suuri kiitos kuuluu tietenkin vihtahousun näyttelijälle. Äijä.
Piitkästä aikaa jatkoin GitS:SAC sarjan ekaa kautta ja pikkuhiljaa näyttäisi kipuavan parhaaksi anime-sarjaksi mitä löytyy. Hahmoja käsitellään yllättävän paljon punaisen langan etsinnän sijaan ja sekös on hienoa. Niin usein pelkiksi kauniiksi naamoiksi jäävät animeturhakkeet on tällä kertaa korvattu mielenkiintoisilla hahmoilla, joilla jokaisella toki on oma näkemys maailmastaan, mutta totuttua harmaampia hahmojen ajatukset ovat. Välillä tuntuu jopa, että jaksot kertovat tarinaa liian nopeasti mikä on jo suoranainen ihme. Batoulla on batoutumia ihmissuhteidensa pinnallisuudesta, Togusa on tiiminsä ainoa 100% ihminen ja Majuri tuntuu välillä menettävän otettaan ihmisenä leikkimisestä. Tulevaisuuden uskomattomuudet on hienosti yhdistetty ajasta riippumattomiin ongelmiin joita ihmisillä aina piisaa.
Jaksojen lyhyyden vuoksi on kyllä kätevää, että hahmot voivat puhua ajatustensa kautta (it's the future man!) ja näinollen dialogia pukkaa jatkuvalla syötöllä. Kuvan ja tekstin yhdistelmällä noihin jaksoihin on saatu juuri niin paljon substanssia, että jokainen lyhyt operaatio jää mieleen kummittelemaan. Juonikaan ei ole mikään polkyllä tapettu ja yllätyksiäkin on riittänyt. Tavallaan on hauskaa, että sarjan ainoa huono puoli on sen visuaalinen vaatimattomuus. Se ei kuitenkaan haittaa tippaakaan, kun juonen parissa viihtyy näin hyvin.
Suosittelen kaikille jotka jaksavat seurata vähän vähemmän toiminnallista sarjaa. Itse tuomitsin sarjan paskaksi ekan levyn perusteella, mutta kyllä se siitä lähtee.
Niin kyllä Leen Hulk on selkeästi sarjakuva "filmatisointien" aatelia. Henk koht vain olen Spiderman friikki ja onhan se Raimin kädenjälki niissä selvästi läsnä. Kolmonen tosin oli heikko tapaus.
Katsokaapa huviksenne se vanha Hulk nyt vähän "vanhempana", niin saatatte huomata, että ryminän välissä on ihan oikeaa kerrontaa ja toimivaa dialogia. Helkkarin voimakas leffa jos minulta kysytään. Se nyt vain on niin, että uusissa Marvel/DC flikeissä CGI paranee ja siinä sivussa niihin hivutetaan pikkuhiljaa jotain inhimillisyyden murusia ja viitteitä vähän syvällisempään katsantoon sankarien elämästä. Ja tämä kaavahan syödään käsistä.
Lainaus
Missään ei ole mitään järkeä ja elokuvan sisäinen logiikka oli pahasti vinksallaan. Ei sitä moni puolustele.
Minäpä puolustan. Voisitko selventää hieman näitä logiikan murtumia? Kuulisin myös mielelläni miksi leffan juoni oli "merkityksetön"? Elokuvahan veti vitusti ihmisiä sisään, mutta lipputulot romahtivat ensi-illan jälkeen. Se olikin leffan suurin kompastuskivi, sillä jos elokuvan nimi on Hulk ja se onkin yli kaksi ja puolituntinen keskittymistä vaativa pätkä, niin ei siinä hyvin käy. Sinällään uusi Hulk on varmasti "parempi" sarjakuvaleffa, että fanit saavat mitä haluavatkin.
Diggaillut dokkareista jo skidinä jolloin kaikki avarat luonnot tuli katsottua moneen kertaan. Niitähän tuli jatkuvalla syötöllä YLE:ltä yhteen aikaan. Cousteaun seikkailut ovat myös jääneet ikuisiksi ajoiksi päähän ja ne ovat tänä päivänäkin uskomatonta seurattavaa. Real life eeppistä seikkailua.
Sota/katastrofi dokkarit alkaa nykyään olla jo liian diippia shittiä meikäläiselle, kun koko ajan päässä soi, että tämä tapahtuu oikeasti tämä tapahtuu oikeasti ja tulee erittäin paha mieli.
Kaikesta muusta huolimatta pelin suurin vika on se, että Liquid Ocelotin äänenä on Patrik Zimmerman eikä Cam Clarke, joka oli Liquid Snaken äänenä kahdessa ekassa Solidissa. Eivät "brotherrrrr!" huudot Ocelotin äänellä oikein vakuuttaneet. :<
Niin olisihan se saagan yksittäinen tärkein hahmo, Snaken jälkeen saanut muutenkin olla äänessä hieman nykyistä enemmän
Oluen "maistelussahan" se. Ei siis mitään amislaageria vaan Turilaan esimerkkiä noudattaen kokeillaan kaikkea. Grilliruokaakin olis kiva vetää jos jostain pöntön sais lainaan.
Mitähän muuta... kaveri tuo muutaman harvinaisemman sarjakuvan lainaan joten ne pitää lukaista ja ehkä sitä voisi jokusen leffankin katsoa. Tj0 meininki tosin saattaa aika nopeasti mennä perseilyn puolelle, mutta tällä kertaa se sallittakoon.
Läpi. Vaivaiset 15 tuntia meni aikaa ja sentään skorppari arvosanalla, vaikka loppupuolella en enää välittänyt paskaakaan tuleeko tappoja vai ei.
Metal Gear Solid on minulle aina ollut se tunnerikkain ja liikuttavin pelisarja niin kauan kuin muistan. Pelasin ensimmäisen Solid pelin täydellisessä iässä ja moni pelin pelaajalle heittämä ajatus oli jo muhinut päässäni, mutta ei niin kirkkaana kuitenkaan vielä. Sodanvastaisuus, ydinuhka, tappamisen mahdollisuus ja motivaatio, genetiikka, nanoteknologia ja systeemin vallasta pääseminen kaikki kiehtoivat mahtavan toiminnan lisäksi tietenkin. Hahmoista oli saatu runsaalla dialogi määrällä uskottavia ja elämää suurempia, sekä mikä tärkeintä; ennalta-arvaamattomia. Heistä halusi tietää lisää! Iso shamaani minitykki käsissään rupesikin kuoleman kourissa kertomaan Snakelle tarinaa eskimoiden korvien vedosta ja tuonpuoleisesta. Pelihahmo kyyristyi kuolevan miehen viereen kuuntelemaan viimeiset sanat ja arvosti niitä. Eivät Raven ja Snake toisiaan vihanneet, vaan olivat pelinappuloita, kuten myöhemmin selvisi. Kojima halusi herättää kysymyksiä ja samalla kertoa tiukkaakin tiukemman toimintakertomuksen veteraani-sotilaan kyynisistä seikkailuista.
Peli menestyi ja jatko-osa oli varma. Kojima oli haastattelussa sanonut, ettei todellakaan pelin kehityksen aikana suunnitellut sille jatkoa ja jokaisen jatko-osan ja precuelin kohdalla joutui keksimään uudet saippikset. Sons of Libertyn pelimoottorilla draama voitiin taas heittää uudelle vaihteelle ja pelaaminen jäi hieman ensimmäistä osaa vähemmälle. Kuitenkin tasapaino oli vakaa ja lopun mindfuck jäänee pelihistoriaan ikuisiksi ajoiksi. Kuin myös pelin sen aikainen teknologia.
Snake Eater olikin paljon kirkkaampi tapaus ja tribuutti niin Bond-elokuville kuin vanhoille toimintapeleillekin. Samalla peli kuitenkin säilytti Sons of Libertyn substanssin järjettömällä määrällä dialogia, joka kuitenkin oli täysin optionaalista ja pelaajasta kiinni. Näennäisesti tylsät hahmot kuten Sigint, Para-medic ja Eva paljastuivatkin koko sarjan inhimillisimmiksi mitä enemmän dialogia ahmi. Pelimekaniikan osalta peli oli ja on mestariteos, old-school kuvakulmaa lukuunottamatta. Eri aseita ja tavaroita oli hillitön määrä ja pelin salaisuuksia tuskin kukaan yksittäinen ihminen omin nokkinensa löytäisi. Vihollisten jallittaminen oli monipuolisempaa kuin koskaan ja pelin pomovastukset ovat pelien parhaimmistoa. Loppu todisti myös sen, että Kojima osaa tarvittaessa olla itsekriittinen ja vielä kolmannessa eepoksessakin yllättävä ohjaaja. Big Bossin kohtalo oli helvetin traaginen ja lopun "man tears" saldo varmasti yksiä suurimpia koskaan. Minusta pelin jälkeen Solid saaga olisi ollut siinä. Patrioottien olemus oli jo melkoisen selvä ja hahmojen kohtalot todella hyvin tiedossa...
...mutta sitten päästäänkin itse asiaan eli neljänteen Metal Gear Solidiin ja Kojiman vimeiseen tehtävään. Kaikkien kysymysten vastaamiseen.
Pelin alku oli jo vuosia sitten nähty. Vanha Snake soluttautuneena kapinallisten joukkoon. Sympatiat pappaa kohtaan ovat varmasti jokaisella vahvat ja miehen maneerit ovat hyvin tallella kun kokemattomat kapinalliset imevät lyijyä, mutta pappa senkuin hiiviskelee taistelun lomassa. Pelaajille oli jo vuodesta 2005 lupailtu ennennäkemätöntä panostusta tekoälyyn ja muuhun "näkymättömään" tavaraan. Todellisuus ei ole paha isku vasten kasvoja jos omaa aivot, mutta kyllä skripatut taistelut ja kömpelöt, lähinnä liikkuvina tykkitorneina toimivat Gekot ovat pettymys. Kalkin nielemistä helpottaa toki uskomaton audiovisuaalinen palaute, vaikkakin kaikki on suodatettu "Epic" suodattimen läpi värittömäksi. Hiekkaiseen lähi-itään se kuitenkin sopii.
Ensimmäisen actin jälkeen fiilis on sekava. Peli tuntuu lähes täysin identtiseltä Snake Eateriin, lukuunottamatta kasvanutta vihollismäärää. Joku voisi toki sanoa, etteivät pelin soltut ole "vihollisia" Snakelle vaan toisilleen. Tämä paskapuhe kompastuu omiin nilkkoihinsa heti kun ensimmäinen PMC näkee Snaken ja koko yksityisarmeija lähtee eliminoimaan vanhaa viiksivallua. Okei, siispä en tule nähdyksi. Ampuminen ei ikinä ole ollut sarjassa kovinkaan tärkeä aspekti ja se on yleensä aina hoidettu siten, ettei kohde tiedä olevansa kohteena laisinkaan. Frogien kansa käytävä taistelu on hyvä esimerkki miksi näin on ollut, sillä sarjan tyypillinen tekoäly on hidas, avuton ja kaikinpuolin onneton. Se toimii oivana turvajärjestelmänä ja joukkona eläviä ansoja, mutta ei suorana vastuksena pelaajalle. Viholiset juoksevat rivissä olan päällä leijuvaan tähtäimeen ja lakoavat kuin peltipurkit impparilla ammuttaessa. Frogien siivoamisen jälkeen vannoin, etten enää koskaan pelin aikana sodi suoraan.
Act2 oli ensimmäiseen pomoon asti parannusta edeltävästä. Alun asuinrykelmä ja panttivangit olivat täydellinen asetelma hiippailulle ja vaihtoehtoiselle toiminnalle. Pelasta panttivangit tai hiippaile koko tilanteen ohi ja kuuntele kun ne teloitetaan. Erittäin viihdyttävää. Kunnes pauke ja täysin Snaken etenemisestä riippuva "sota" taas alkoi ja pelikokemus vajosi taas jonnekin "ei kiinnosta" ja "mitähän seuraavaksi" tasolle. Jo trailereissa epäilyttäviltä näyttäneet B&B pimut katkaisivat pian jytinän, mutta eivät niinkään iloisissa merkeissä. Laughing Octopus oli saagan tasolla "ihan kiva" nujertaa, mutta itse hahmo oli geneerisen näköinen jo ennen maskin poistamista. Sen jälkeen menin sanattomaksi. Sen sijaan, että hahmoa olisi yritetty pohjustaa käytiinkin läpi neidon strategiset mitat ja rintojen fysiikat. Olin joskus kuullut pahaenteisen huhun (Rocky?), että pomot olisi mallinnettu oikeiden supermallien mukaan, mutta se kuulosti aivan liian naurettavalta. Mutta tottahan se oli ja Drebinin monologi oli ainoa asia mikä kertoi hahmoista jotain. Ilmeisesti matsien kohdat, joissa mallit kävelivät catwalk tyylillä Snakea kohti, oli tarkoitettu herättämään pelaajassa sääliä ja ihmetystä. Minussa ne herättivät raivoa näitä irvikuvia kohtaan joiden ei koskaan olisi pitänyt päästä sarjan sisään vitkuttamaan persettään. Sahasin ne automaattiaseilla hymy huulilla maahan ja viimeistelin raketilla. Tosin en tiedä tuosta viimeistelystä, sillä ilmeisesti näiden mallien naamoja ei saanut muokata. Täydellinen ristiriitahan siinä tuli tarinan ja B&B corpin taustan kanssa, mutta pikkuvikoja Kojima. Pikkuvikoja.
Mantis oli ainoa ryhmän valopilkku ja sekin vain ykkösen ansiosta. Mistä päästäänkin pelin suurimpaan ongelmaan. MGS4 ei ole itsenäinen peli vaan kiikkutuoli johon kaikki sarjan "auki" jääneet kysymykset ahdetaan ja selitetään. Tämä ei toimi edes paperilla, joten se levisi loppua kohti auttamatta käsiin. Sarjan faneille jokainen tiedonmuru on kultaa, mutta fanilasitkin kestävät vain tietyn määrän osumia ennenkuin murtuvat. Kaikki sarjassa mainitut hahmot ilmestyvät ties mistä Snaken tielle ja osasta heistä olen kiitollinen, mutta osa olisi saanut suosiolla jäädä menneisyyteen. Meryl oli ykkösessä miehinen ja halusi todistaa itselleen, että pystyy asioihin itsenäisesti. No pelin loppu kyllä tyydytti nämä ambitiot ainakin minusta ja nyt Meryl vain pyörii lavasteissa poikatyttönä, joka "kasvoi aikuiseksi". Mitään muuta virkaa hänellä ei näytä olevan ja "suhde" Johnnyn kanssa sai allekirjoittaneen hieromaan silmiään ja ohimoitaankin. En ole vieläkään varma pitikö tämä härdelli ottaa tosissaan vai saiko sille nauraa ääneen? Johnnyn ja Merylin ase-baletti Frogeja vastaan oli myös jotain sellaista mitä en olisi ikinä halunnut todistaa. Rippeet demoista kuten Ocelotin Ray-kaappaus olivat tipotiessään. Tilalla oli ikäänkuin Charlie Chaplin tyylistä slapstickiä... mikä oli vielä ajoitettu Snaken golgatan kävelylle. Veti jauhot suuhun Drebinin tanssivalle apinallekin.
Pelin paras osuus oli selkeästi paluu Shadow Mosekselle ja oikeastaan ainoa kohta koko pelissä missä todella liikutuin. Tämä on tavallaan melkoisen huono juttu, jos uuden pelin parasta antia on vanhojen osien muistelu. Mutta sitähän tämä alusta loppuun on. Pomot ja kaikki muukin on rakennettu vanhan luurangon päälle, vaikka Snake Eater ja Sons of Liberty tekivät ihan samaa ja aivan tarpeeksi. Ikäänkuin tarvitsisimme muuta jo sen tiedon lisäksi, että Snake rappeutuu ja on viimeisellä tehtävällään. En minä halua nähdä jatkuvaa sarjaa vanhojen Solidien parhaita hetkiä. Minä haluan uusia hetkiä joihin voin palata varsinkin muiden Solidien juonikuvioiden aikana. Kaikki mitä MGS4 eteesi työntää on jo tavallaan ollut tiedossa. Sarjan kantava voima on yllätyksellisyys ja tällainen kertaava ja junnaava paasaus on melkeinpä isku vasten fanien kasvoja.
Voisin melkein jopa vannoa, että sarjaa pelaamattomat saavat nostalgiaa lukuunottamatta pelistä enemmän irti kuin kaltaiseni parrat.
Ennalta odottamani Snaken itsemurha antoi sentään jonkinlaisen rauhan sielulleni. Itse laukaus ei tuonut mitään tunteita pintaan, mutta dialogi Otaconin ja Sunnyn välillä teki hyvällä tavalla pahaa. Ei rappeutunut, palanut ja murtunut Snake enää voinut muuta kuin seurata Patriootteja... väärin arvattu. Käsittämättömästi MGS1:sen manuaalista revitty Big Boss oudolla äänelläänhän se siinä. No onhan se hienoa tavallaan nähdä vanha tuttu, mutta en helvetissä tunne tätä miestä, joka paasaa mykälle Snakelle elämäntarinansa ja kärrää mukana vielä Majuri Nollankin. Edelleen, niille jotka eivät Snake Eateria kokenut, BB oli varmasti hieno lisäys loppuun, mutta ei ainakaan minulle. Monologi oli jo sarjankin mittapuilla aivan liian pitkä ja dis-informatiivinen. Se myös jätti loppufiilikset jonkinlaiseen limboon, jota lopun keskustelu Snaken ja Otaconin keskenkään ei laukaissut.
Uusi loppubiisikin oli täysin mitäänsanomaton.
Jahas vuodatusta kertyi, mutta ihan sama. Missään muussa pelissä vastaavat viat eivät olisi pelikokemustani haitanneet, mutta se on vain myönnettävä, ettei Kojima ole mikään jumala. Valta korruptoi ja absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti. Hienoja hetkiä peliin mahtui, mutta jossain kehityksen vaiheessa tärkeimmät asiat jäivät pois kyydistä. Missä kaikenkattava codec-dialogi? Missä terävä ja hurtti palaute? Missä elämää suuremmat pomotaistelut? Missä käsinveistetty kenttäsuunnittelu? Missä mindfuck? Missä sanoma? Missä järkytykset? Missä haaste? Mikä peli tämä on....
Snake Eater jää historiaan parhaana Solid pelinä. Ehkä sen myöntämiseen menee vuosia medialta ja ihmisiltä, mutta ei tällainen sillisalaatti voi loputtomiin pysyä edes fanaatikkojen verellä pystyssä. Muihin peleihin verrattuna kolossaalinen ja ylivoimainen esikuva. Edeltäjiinsä verrattuna katkera pettymys.
Pieni pelaajamäärä isossa kentässä tekee jo pelaamisesta paljon mielekkäämpää. Mikälie Grozny Grad on kyllä mun ehdoton lempparikenttä ja täynnä hauskoja piiloja.
Ei kyllä jos meleen pro menee nubua vastaan niin se on sellaista raiskausta, että tukehdut muroihisi. Käsittääkseni Brawlissa vaan on niin paljon vähemmän "kontrollia" hahmon suhteen, että kaikki pelaajat ovat lähempänä samaa viivaa.
Helppona esimerkkinä nyt wavedash meleessä, jolla pääsee paikasta a paikkaan b todella nopeasti, kun Brawlissa sinne mennään kaikki samaa tahtia juosten.
Itse en usko, että Tekkenin lisäksi jaksaisin enää jotain taistelupeliä porata satoja tunteja, joten siinä mielessä Brawl kiinnostaa puhtaana sekoiluna ja Snake kanssa.
Jos et emuja ja firmwarea aio käyttää niin en suosittele. Kaikki liputetuimmat pelit ovat hyvin pitkälti vain yksinkertaistettuja PS2-versiota (Syphon Filter, GoW, FF, Metal Gear). Omaperäisemmät pelit ovat vähissä, mutta löytyy niitä silti. LocoRoco, Patapon, Lumines ja Wipeout ovat aikalailla koneen parhaat pelit. FF tactics on myös kova porttaus.
seikkailu/roolipelejä et koneelta löydä porttauksia lukuunottamatta. Kummastuttaa vain se, että jos seikkailut ja roolipelit kiinnostaa niin niitähän on DS:lle tukuttain??
Jos kuitenkin haluat psp:n hommata niin myy mulle tuo Litesi ja Wright trilogia samaan pakettiin
Jees pitää kattoa jaksaako tätä rynkyllä ruveta pelaamaan. Vähän liian cössöä jos minulta kysytään.
Salama osui meikän rivariin kesken pelin niin siksi lensin hiivattiin servulta. Tuntui jotain ihme painetta rinnassa vielä puolisen tuntia iskun jälkeen
Joo ei kerkee enää pelata. Ihan hyvin meni ekaksi matsiksi (no pelasin tätä ennen kyllä yhden lämmittely erän :x)
Heittäkää ne rynkyt mäkeen...
Olit ihan väärässä paikassa, sinne 6vs6 servulle saatana.
No oli siellä sleepy
Ehkä ensi kerralla.
EDIT: Vittu mä katoinkin, että ompa kumman nimistä sakkia... kuitenkin otaksuin, että kun sleepy on paikalla niin kai tämä on oikea servu. Ihmeen paskoja ne pelaajat olikin.
Joo kerran olen minäkin tätä kaverilla testannut, eli ei tarvitse siitä tasosta huolehtia. Latais vain tuon päivityksen niin pääsee tappelemaan niiden tunnuksien kanssa.
Jep kyllä ensimmäinen Ong Bak meni eka kerralla aika kivuttomasti, mutta siitä eteenpäin kaikki dialogi skipattiin suosiolla. Enemmän huumoria mukaan niin tykkäisin.
Kattele vanhat Jackie Chanit. Takuuvarmaa hyvyyttä.
Jep kyllä ensimmäinen Ong Bak meni eka kerralla aika kivuttomasti, mutta siitä eteenpäin kaikki dialogi skipattiin suosiolla. Enemmän huumoria mukaan niin tykkäisin.
Ihan saatanan kova harmi, ettei peli muuten ole ollut samaa tasoa, vaikkakin neljäs acti perustuukin puhtaaseen fanipalveluun ja nostalgiaan. Silti kaltainen hienovarainen viestintä osui kuin naula hermoon. Mitä vittua sä Kojima ajattelit kun tätä peliä teit? Että se olisi liian hyvä jos sitä ei olisi tahallisesti rampautettu noilla vitun oksettavan paskoilla B&B hahmoilla. Oikeasti koko saagan ainoat kohdat jotka halusin täydellisesti skipata. Myös ne typerät codec momentit taisteluiden jälkeen. Tuntuu melkein, että B&B tahraa Solid nimen jo yksinään... minä varmasti halusinkin sarjan viimeisessä osassa katsella minuuttitolkulla zoomattuja supermallien luisia perseitä, jotka eivät liity sarjaan mitenkään ja joilla ei ole käytännössä edes mitään tekemistä pelin kanssa.
Ristiriitaisin peli ikinä. Eikä tätä tulla takuulla ylittämään sillä osa-alueella.
Näytä kirjoitukset
