Ainiin, ja tuo kuvottava, jostain Bloodbornen hyllytettyjen paskabossien joukosta kaiveltu vaihtoehtobossi Demon of Hatred. Kuka vitun älykääpiö tämän on peliin oikein lisännyt? Yhtäkkiä pitää unohtaa kaikki pelin opit ja palata johonkin Bloodbornen väistelymekaniikoihin, sillä Demon of Hatredin liikkeitä on ihan turha parryttää, koska otat joka kerta chip damagea tulesta. Muutenkin designeltaan ala-arvoinen räpellys (animaatiot näyttävät välillä siltä kuin hahmo lagaisi paikallaan eikä hahmo liiku luontevasti maastossa vaan leijailee tyhjän päällä), hitboxit ovat naurettavat ja iskujen väistely on yhtä helvettiä. Damageakin saa tehdä niin helvetisti.
Demon of Hatred oli itselle se vaikein bossi. Siitä ei vain ole mitään oikotietä ohi (paitsi yksi Shinobi equipment jolla vastuksen saa stunnattua kolme kertaa, auttaa viimeisessä vaiheessa mutta ei tee taistelusta kuulemma helppoa). Vaikeinta tuntui olevan oppia väistämään charget, joissa pitää hypätä sivulle. Sen kun oppi ja sai selkärankaansa ne hyökkäykset mitkä pitää deflectata (lähinnä potkut) ja mitkä kannattaa väistää (tulimiekan iskut), niin homma alkoi sujua. Käytin bossiin aluksi kaikki punaiset candyt ja confettit (yritin siis rushata kolmannen vaiheen isolla damagella ennen kuin bossi kerkeäisi riehua), mutta tämä vain lisäsi stressiä niin paljon, että lopulta tapoin Demonin natuna. Ja tosiaankin bossi poikkeaa muista Sekiron pomoista ja on onneksi täysin optionaalinen. Muistaakseni pomon tappamista ei tarvitse mihinkään endingiin.
Muistetaan nyt kuitenkin, että Switchin pelien todellinen resoluutio dockissa on jossain 480p:n ja 720p:n välillä useimmissa peleissä. 4K kuulostaa naurettavalta.
Itsellä juurikin päinvastoin, eli apinaan meni tuntitolkulla aikaa (tupla-apina meni helpommin), mutta Corrupted Monk tokalla yrityksellä läpi eikä edes hikoiluttanut :b
Pelasin vasta nyt Astro’s Playroomin viimeisen bossin... ei helvetti. Miten pelitiimi on saanut tällaisen budjetin ja luovan vapauden päräyttää vanhojen Sonyfanien housut jalasta kertoo paljon miksi Sony vaan aina tuntuu paremmalta vaihtoehdolta persoonattomaan xboxiin nähden. Älkää spoilatko itseänne jos leveli on jotain syystä vielä pelaamatta.
Palasin pelaamaan Sekiroa PS5:n voimilla. Viimeksi peli jäi kesken jonnekin loppuvaiheille. Peli näyttää next-gen raudalla aivan jumalaiselta ja pelaa todella hyvin. Deflectit on helpompi saada osumaan paremmalla ruudunpäivityksellä ja pelin assetit ovat selvästi next-genin kestäviä. Sekiro on Bloodbornen kanssa helposti FROM Softwaren paras peli. Armottomat bossit, uskomaton worldbuilding tarinan ja loren osalta ja täydellisyyteen hiottu pelattavuus takaavat tälle pelille ikuisen klassikon aseman. Peli oli parin vuoden tauon jälkeen vain parantunut kuin hyvä nakkikeitto jääkaapissa viikonlopun aikana.
Dark Soulseissa homman nimi on vapaus valita miten viholliset ja bossit juustottaa. Bloodborne pakotti pelaajat paljon aggressiivisemmiksi koska pelissä ei käytännössä ole blockia vaan ainoastaan dodge ja pyssyllä suoritettava parry. Sekiro vie tämän filosofian vielä askeleen pidemmälle ja pelissä ei käytännössä kannata dodgettaa kuin harvassa tilanteessa. Viholliset ja bossit trackaavat pelaajaa paljon tarkemmin ja i-frameja ei ole dodgessa nimeksikään. Kun pelaajalle lopulta kolahtaa miten peliä pitää pelata alkaa sellainen gamer-nirvana mitä ei olla AAA toimintapeleissä aiemmin nähty. Alkupelin maajussien kuokaniskut, keskivaiheen samuraiden parimetriset hilparit ja loppupelin valtavien demonien katulamppujen kokoiset tulimiekat. Kaikki nämä voi deflectata pelihahmon omalla miekalla. Aluksi idea tuntuu hullulta ja pelaaja vain säntäilee ympäri bosseja koittaen väistää iskuja henkensä edestä, mutta lopussa taistelut näyttävät ja tuntuvat kuin muiden toimintapelien välidemoilta. Tätä designia tukee pelaajan ja vastuksien posture mittari, joka on niiden "oikea" HP-mittari. Kun posture menee täyteen pystyy pelaaja suorittamaan finisherin jolla pomolta lähtee yksi hp-palkki ja tavalliset viholliset kuolevat kerrasta.
Pelin viimeinen vastus on elegantisti suunnitteltu mittaamaan ainoastaan pelaajan kykyä käyttää pelin perustavanlaatuisia kykyjä. Deflect, mikiri-counter ja vastuksen posturen kasvattaminen riittävät. Toki pomolla on neljä HP-palkkia ja komboja jotka tappavat yhdenkin virheen jälkeen, mutta tämä on pelin henki. Pomon voittaminen ilman vippaskonsteja on yksi hienoimpia hetkiä mitä olen modernien yksinpelin parissa kokenut.
Erityismaininta pelin lorelle. Yhden pelikerran jälkeen se ei vielä kovin hyvin aukene, mutta nämä Vaatin videot saivat leuan putoamaan lattiaan. Pelin jokainen vihollinen, rakennus, esine, NPC ja ympäristö kertovat samaa kiehtovaa tarinaa. Yksityiskohtien määrä on aivan tajunnanräjäyttävää Kojima-kamaa. Kannattaa ehdottomasti vilkaista jos FROM:in pelit maistuvat.
En ole asiantuntija urheilukorttien osalta, mutta ainakin se vaikuttaa asiaan ettei niillä voi pelata. MTG ja Pokemon-korteilla pelataan, rakennetaan dekkejä ja mennään turnauksiin, joskus jopa ulkomaille. Tämä pitää harrastajien yhteisöt tiiviinä, kun peliä voi pelata kaverien kanssa keittiönpöydällä ja kilpailumielessä pelikaupoilla. Pelin ympärillä pyörivä some/tubepöhinä on myös eloisaa, koska harrastajia kiinnostaa seurata pro-pelaajia ja somevaikuttajia.
Sinällään näiden korttien päällä istuminen ei ole ollut mikään itsestäänselvä sijoitusmuoto, koska korttien arvo on myös hetkittäin laskenut ja harrastajien määrä pudonnut. Nämä ovat niitä aikoja, jolloin moni keräilijä on cash-outannut (allekirjoittanut mukaanlukien).
Jos Kryptot, Gamestopit ja näytönohjaimet värisyttävät viisaria, niin antakaa kun esittelen viime vuosien todellisen sijoitusraketin. Lasten keräilykortit.
MTG-korteilla on vuodesta 2016 pelattu upporikasta ja rutiköyhää. Nopeasti selitettynä pelissä on lista kortteja, joita ei koskaan enää lakiteknisesti saa printata uudelleen. Niiden hamstraaminen oli muutamien varjoissa eläneiden nörttien salaista puuhaa, mutta noin viisi vuotta sitten eräs youtube-kanava herätti koko maailman ilmiöön nimeltä MTG-sijoittaminen. Miljoonat nauroivat, kun pieni ryhmä ihmisiä alkoi "buy-outtaamaan" näitä vanhoja kortteja kymmenillä ja sadoilla euroilla kappale. Kortit maksoivat alunperin muutamia dollareita ysärillä, kun peli julkaistiin. Peli oli ja on suomessakin todella suosittu ja useat meistäkin ovat varmasti huomaamattaan omistaneet kyseisiä kortteja. Esimerkkinä laskin tässä yksi päivä, että lapsena pelasin ilman suojamuoveja yli tuhannen euron arvoisilla (kpl) korteilla eräässä pakassani.
Kelataan vuoteen 2021. Monet listan korteista ovat kokeneet tuhansien prosenttien arvonnousun ja osa vielä enemmän. Ylhäällä muutama esimerkki korteista, jotka ovat vielä tänäkin vuonna jatkaneet nousuaan ja yllättäneet jopa kokeneet keräilijät. Allekirjoittanut osti 4kpl molempia viime vuonna, kun hinta oli vielä noin 25% nykyisestä.
Kumoaako korttien valmistaja pyhän lupauksensa, että kortteja ei reprintata? Onko jenkkien elvytysraha kupla joka posauttaa korttien arvon takaisin kivikaudelle? Mitä sitten kun muutama suurin sijoittaja myy kaikki korttinsa joku päivä? Hauskoja ja jänniä aikoja eletään tälläkin hieman tuntemattomammalla sijoittamisen alueella.
Raised by the Wolves ollu ihan hyvää sci-fiä muutaman jakson perusteella, mut jälleen kerran alusta eli HBO itse aiheuttaa raivokohtauksia kun kuvanlaatu on jotain uskomatonta pikselimössöä ja appi lagailee välillä. Meneeköhän vielä useakin vuosi kunnes saavat tuon paskan kuntoon.
Yhden aikakauden loppua tässä todistellaan. En muista mitä kukakin odotti neljä vuotta sitten kun Trump valittiin pressaksi. Optimistit varmaan sitä, että Trumpin vouhotus on vain poliittista peliä ja että asiantuntijat hänen ympärillään rauhoittaisivat miehen toimintaa. Me pessimistit emme pettyneet ja Trump on kautensa aikana potkinut ulos kaikki jotka eivät sokeasti usko hänen jokaista oikkuaan ja hallinnut puhtaasti pelolla. Oppikirjan mukaisen narsistin tavoin Trumpin kauden loppuhuipennus on ollut hienoa seurattavaa mikä sai vielä kirsikan päällensä eilen, kun Qanon-hörhöt valtasivat kongressitalon.
Itse seuraan mielenkiinnolla minkälaisen laajennetun itsemurhan Trump vielä tekee ennen lähtöään tai heti sen jälkeen.
Kun kirjoitin fiiliksiä Hollow Knightista, luulin olevani pelissä jo pitkällä. Noh 25 tuntia pelikellossa ja avasin juuri kaksi uutta pelialuetta (toinen todella jäätävä Gigermäinen kauhumesta), kaksi uutta isoa sidequestia (joista ainakin toinen on varmaan yksi peliin täydellisesti integroiduista lisäreistä) ja pari taisteluareenaa, joissa voi hakata päätä seinään pelin vaikeimmissa haasteissa. Peli alkaa nousta vuoden pelistä, yhdeksi parhaiksi 2D peleiksi ikinä. Siis jos tämän pelin olisi saanut lapsena lapasiinsa, siihen olisi mennyt varmaan 100 tuntia ekalla pelikerralla ja peliä muisteltaisiin kiistämättömänä klassikkona.
Harva peli myöskään palkitsee näin mukavasti vanhojen mestojen uudelleenkampaamista. Juurikin yhdestä vanhasta alueesta, jossa ei ollut mitään tekemistä löytyi uusi pitkä quest-line aivan sattumalta. Pelin hahmot myös kommentoivat kaikkia pelin tapahtumia ja niille on varmasti kirjoitettu kymmeniä rivejä dialogia riippuen missä kohtaa olet pelissä. Ja pelissä on paljon hahmoja... erään kuolleen NPC:n ruumis löytyi viemärialueen pohjalta. Ei siitä ollut mitään pelillistä hyötyä, mutta kertoo jotain pelinkehittäjien autismin tasosta yksityiskohtien suhteen.
Pudotan vielä yhden biisin pelin loistavalta soundtrackilta eräästä vaihtoehtoisesta bossista. Ihan samaa laatua kuin parhaat JRPG nostatusbiisit tai Platinumin hypeveisut!
Muutama eka ympäristö on tosiaan aika samannäköisiä ja koin samanlaisen reaktion parin ekan tunnin aikana. Peli kuitenkin avautuu jossain vaiheessa todella laajaksi ja vaihtelu maailmojen välillä kasvaa. Karttakin muuttuu näppäräksi, kun ostaa kaupasta markkerit tärkeille asioille (penkit, fast travel, shopit jne). Tarinakin alkaa avautua jossain välissä, kun ensimmäiset oikeasti eeppiset bossit tulevat vastaan...
Missasin aikoinaan Hollow Knightin täysin ja olen nyt pelaillut sitä hiljalleen kuukauden ajan switchillä. Ajattelin, että tässä olisi hyvä peli kannettavaan pelaamiseen, mutta päinvastoin tämän pelin refleksipohjainen taistelu ja uskomattoman hieno presentaatio saavat oikeutta vain isolta ruudulta ja kotiteatterilla. Sain myös kramppeja käsiini kannettavasta pelaamisesta, sillä peli vaatii välillä melkoista sorminäppäryyttä ja switchin ergonomia on lähellä kolmea yhteen teipattua N-Cagea.
Pelasin peliä muutaman tunnin viime vuonna ja se jäi jostain syystä kesken. Onneksi aloitin pelin uudelleen, sillä pelistä on kuoriutunut loppua kohti yksi parhaita metroidvanioista ikinä. Monilla osa-alueilla peli pieksee jopa Super Metroidin, vaikka kokonaisuus jää aika tasaiseksi väännöksi. Suurin nautinto pelissä tulee siitä, että jossain kohtaa pelimaailma aukeaa oikein kunnolla ja sitä saa tutkia omaan tahtiin. Jotkut bossit ovat liian vaikeita riippuen siitä miten aikaisin satut ne löytämään, mutta ne on aina mahdollista voittaa. Jos selkäsauna ei kiinnosta voi vaan vaihtaa maisemaa ja parannella hahmoaan revanssia varten. Peli on myös täynnä todella merkittäviä salareita ja vaihtoehtoisia paikkoja, mikä tekee tutkimisesta niin palkitsevaa.
Pelaaminen itsessään on nautinnollista hyvien kontrollien ja pelisuunnittelun ansiosta. Pelihahmo liikkuu nopeasti ja kentät/kyvyt antavat yleensä jonkun keinon oikaista tylsempiä maisemia. Yleensä backtrackaaminen ei harmita, sillä pelimaailma on täynnä salareita ja reittejä, jotka aukeavat uusien kykyjen avulla. Pelissä voi myös farmata vihollisia resurssien ja ötököistä aukeavien tarinoiden toivossa. Pelissä on myös hieno "unimekaniikka", minkä avulla voi saada lisää tietoa pelimaailmasta ja hahmoista. Genrensä peliksi Hollow Knightissa on todella paljon erilaisia hahmoja ja vihollisia ja niillä kaikilla on joku koherentti taustatarina tai yhteys pelimaailmaan. Pelin hitaasti avautuva tarina on yhdistelmä Dark Soulseja ja Metroideja ja sitä on ilo tutkia. Tunnelma vaihtelee kiehtovista ympäristöistä ja kauniista melodioista, karmeisiin pimeisiin tunneleihin, joita asuttavat inhottavat hämähäkit ja parasiitit. Jotkut viholliset aiheuttavat varmasti hyönteiskammoisille painajaisia.
Pelin yksi kohokohta ovat mahtavasti suunnitellut bossit. Osassa taisteluissa päästään todella eeppisiin tunnelmiin, kun bossilla on monta phasea ja hieno taustamusiikki joka yltyy JRPG-mäisiin urku ja kuorotilutuksiin. Syke on yleensä korkealla, kun bossi lopulta kaatuu sillä näkyvää HP-mittaria niillä ei ole ja osa bosseista on todella haastavia. Pelistä on jäljellä vielä varmaan 5-10 tuntia ja suru ryömii jo puseroon ajatuksesta, että tämä herkku loppuu. Olisi varmasti ollut vuoden peli materiaalia julkaisuvuotenaan.
Niille, jotka eivät vielä ole pelanneet Astrobottia PS5:llä, älkää kattoko mitään videoita pelistä. On sen luokan fanipalvelua luvassa, että parempi kun koette itse
Pelasin tätä siis enemmän kuin Demon’s Soulsia tänään.
Kaveri on kuulokkeiden suhteen aivan autisti ja hänen neuvonsa on, että kuulokkeita on pakko käydä itse kokeilemassa alan liikkeissä. Tietyn hintatason jälkeen äänenlaatu on varmasti tarpeeksi hyvä ja sen jälkeen kyse on vain siitä minkälainen tasapaino miellyttää omaa korvaa. Eli ota joku lempparibiisi tai leffakohtaus talteen ja käy testaamassa. Toinen todella tärkeä asia on ergonomia joka selviää vain kokeilemalla ja mielellään mahd pitkällä sessiolla. Omat hi-fi kuulokkeet ovat äänenlaadultaan hyvät, mutta ergonomia ei ole kummoinen.
Näytä kirjoitukset
