Mikä oli retroin peli vuonna 2008? Ei, Mega Man 9 on väärä vastaus. Toki sekin toi pelaajien mieliin lapsuuden kultaiset vuodet, mutta palauttaako se meidät aikaan, jolloin moninpeli tarkoitti sitä, että toinen pelaa toisen katsoessa ja kommentoidessa vieressä? Ei. XSeed Gamesin DS-peli Retro Game Challenge palauttaa.
Retro Game Challenge on kokoelma 8-bittisiä pelejä, joita et ole pelannut ennen. Jokainen pelin kahdeksasta pelistä on täysin RGC:a varten tehty, mutta taso on silti kova. Jokainen peli on tehty ammattitaidolla ja ajan hengen mukaisesti tunnettuja pelejä mukaillen. Siinä missä Cosmic Gate on yhdistelmä Space Invadersia ja ylöspäin vierivää shmuppia, Robot Ninja Haggle Man yhdistää Super Marion Bubble Bobbleen ja lainailee samalla Mega Maniä. Useamman vihollisen tai luodin näkyessä ruudulla peli hidastuu samalla tapaa kuin NESillä.
Pelaaja pelaa Robot Ninja Haggle Maniä Arinon katsellessa vieressä.
Peliin on tehty suhteellisen turha juoni, jonka ymmärtää, sillä RGC on tehty japanilaisen tv-show Retro Game Masterin pohjalta. Pelissä tv-ohjelman juontaja, Game Master Arino onnistuu imaisemaan itsensä DS:nsä sisään. Tämän takia Arino päättää palauttaa pelaajan omaan lapsuuteensa pelaamaan videopelejä ja suorittaakseen niissä haasteita, jotta pelaaja pääsisi takaisin omaan aikaansa 2000-luvulle. Haasteet ovat usein helppoja "Kerää X määrä pisteitä" tai "Saavuta toinen taso" -tyylisiä tehtäviä. Haasteiden taso kuitenkin nousee pelien vaihtuessa ja viimeisten haasteiden suorittamiseen kestääkin jonkin aikaa. Saavutettuaan yhden pelin jokaisen haasteen, kyseistä peliä pääsee pelaamaan "Free Play" -tilassa, jossa pelin ikää on onnistuttu pitkittämään tilastoilla. Muutamia pelejä haluaa ihan oikeasti pelata uudelleen ja uudelleen.
Retro Game Challengen pelien ongelma on niiden lyhyys. Kahta viimestä peliä, vanhan ajan RPG:tä ja sivulle päin vierivää tasoloikkatoimintaa, lukuunottamatta pelit ovat hyvin lyhyitä ja niitä on yleensä yritetty pitkittää samojen tasojen pelaamisella uudestaan hieman suuremmalla vaikeusasteella. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että suurimman osan peleistä pystyy läpäisemään alle puolessatoista tunnissa heti ensimmäisellä yrittämällä. Vaikeustaso on tosin peleissä kohdillaan.
Star Prince on yksi kokoelman suurimmista helmistä.
Retro Game Challenge on täynnä ilahduttavia viittauksia menneisyyteen. Arinon olohuoneen lattialla makaa kovasti Famiconilta näyttävä Game Computer, hyllystä löytyvien GameFan -lehtien sivut ovat täynnä pelivinkkejä ja huijauskoodeja, lehden toimittajat kettuilevat typerien kysymysten lähettäjille, pelien englanti on All Your Base -tasoa... On mukavaa nähdä, miten kehittäjät ovat vaivautuneet tehdä pelistä täydellisen hankinnan retroilijalle. Toivotaan, että muun muassa SNES ja Game Boy -tasoisia pelejä sisältävä jatko-osa nähdään Japanin lisäksi myös täällä lännessä.
Koska Retro Game Challenge koostuu kahdeksasta pelistä, kulutan hieman aikaa jokaisen yksittäisen pelin kuvailuun:
Cosmic Gate
Robot Ninja Haggle Man
Rally King
Star Prince
Robot Ninja Haggle Man 2
Rally King SP
Guadia Quest
Robot Ninja Haggle Man 3
PS. Ai niin, Retro Game Challengea ei näillä näkymin nähdä Euroopassa, mutta Jenkki-version voi onneksi importata vaikka Play-Asiasta. Se on sen arvoista.
Luksuspeli. Noita Arinon Gamecenter-pätkiä löytyy youtubesta. Helmenä voisi mainita jakson jossa Arino koittaa pelata Takeshi Kitanon suunnittelemaa peliä läpi.
Viime vuosina on alettu painottamaan sosiaalista pelaamista enemmän kuin mitään muuta pelimaailman ilmiötä ikinä. Siitä ovat todisteena konsolit, joiden verkko-ominaisuudet ovat käytännössä katsoen pakolliset, sekä pelit, joiden moninpeliosio on yksinpeliosiota kattavampi ja huolitellumpi. Näiden totaalinen vastakohta, toimiva, pitkä ja kattava yksinpelikokemus on jäänyt muutamaa pelisarjaa lukuunottamatta lähes täysin pois kauppojen hyllyiltä. LittleBigPlanet ei tuo tilanteeseen muutosta.
LittleBigPlanet on turha peli. Yksinpeliosio on lyhyt ja loppua kohden yllättävän vaikea. Vaikka kentät ovatkin mielikuvituksekkaita, yksinpelikokemus on puuduttava ja tylsä. Planeetalla viihtyy paljon paremmin, kun on seuraa... tai siis kun olisi. Peliä kun ei ole tehty niitä varten, jotka eivät syystä tai toisesta pysty yhdistämään teho-pleikkaa nettiin tai joiden pelaavat kaverit ovat joko kiireisiä tai asuvat toisella paikkakunnalla. Tämä näkyy jo siitä, että jokaiseen kenttään on piilotettu salaisuuksia, jotka saa auki vain useamman pelaajan voimin. Suurin osa pelin Trophyistakin on avattavissa vain internet-yhteyden avulla. Mälsää. Media Molecule ei ole panostanut yksinpeliin tarpeeksi vaan on olettanut, että jokainen pelaaja on kykeneväinen sosiaaliseen pelaamiseen.
Internet-yhteys näkyy myös pelin kenttäeditorissa. Omien kenttien suunnittelu on tylsää ja turhaa, jos luomuksiaan ei pääse laittamaan yleiseen jakeluun. Editorin monipuolisuuden takia kenttien teko kestää pahimmillaan tunteja, eikä sen jälkeistä hupia kestä kauaa. Tuntien ja päivien työstä saa iloa viisi minuuttia ja kavereilta "Tähänkö olet oikeasti kuluttanut kaiken vapaa-aikasi" -kommentteja. Ei huvita edes yrittää.
Kenttäeditori on turha lisäys. Toki sen avulla peliin tulee koko ajan uutta ladattavaa sisältöä, mutta LBP:n kenttäeditori on aivan varmastikaukana niistä ohjelmista, joita pelinkehittäjät käyttävät suunnitellessaan peliensä kenttiä. Siinä missä LBP:ssä käytetään nopeita valikoita, kenttäsuunnittelijat joutuvat ohjelmistosta riippuen välillä skriptaamaan ominaisuuksia. Toisin sanoen, lukuisat tunnit LBP:n kenttäeditorissa eivät auta kokemuksen kartuttamiseen. Toki siitä voi saada halun ryhtyä kenttäsuunnittelijaksi, mutta käytännön kokemusta siitä ei juurikaan saa, ellei kaikki pelitalot siirry käyttämään LBP:n kenttäeditorin kaltaisia ohjelmia. Omien kenttien väsääminen on siis siltäkin kannalta turhaa.
Eipä tästä pelistä ole juurikaan hyvää sanottavaa. Kontrollien jäykkyys tosin pistää silmään positiivisena, sillä näin ollen pelaaminen ei ole ihan niin helppoa kuin pitäisi. Vaikeustaso on myös aika jees.
Mielenkiintoista huomata että ihmisillä on aikamoinen etukäteisvaraus näihin CurryFrankin blogimerkintöihin. Ehkäpä seuraavaksi voitaisiin tehdä sellainen testi jossa joku muu kirjoittaa tekstin, Frank postaa sen blogiinsa ja lopuksi katsotaan millaisia kommentteja tulee.
mutta LBP:n kenttäeditori on aivan varmastikaukana niistä ohjelmista, joita pelinkehittäjät käyttävät suunnitellessaan peliensä kenttiä.
Paitsi ettei se ole. LBP:n tekijät ovat käyttäneet TÄSMÄLLEEN samaa kenttäeditoria joka ikisen asian tekemiseen. Jos näet jotain LBP:n tarinamoo... Lue lisää
On se kyllä ihmeellistä, miten huono Mirror's Edge voi olla. Hype oli taas kerran jotain sanoinkuvaamatonta ja metsäänhän siinä mentiin. Ei olisi pitänyt luottaa ruotsalaisiin. Tai EA:han.
Miksi muka Mirror's Edge on surkea? Ensinnäkin, tarinatila on täysi susi. Juoni on ennalta-arvattava ja mielenkiinnoton. Se vielä lässähtää loppua kohti todella pahasti: pelin lopetus on yksi tylsimmistä ja mielikuvituksettomimmista, mitä olen ikinä nähnyt, eikä pelin läpäistyä mielessäni ollut muuta kuin sanat "tässäkö tämä nyt sitten muka oli?" Juonen ei tarvitse tietenkään olla briljantti, jotta peli olisi hyvä, mutta Mirror's Edgessä oli hyvät lähtökohdat: Tulevaisuuden maailmassa ainoa tapa vaihtaa informaatiota on kattojen päällä juoksevat lainsuojattomat juoksijat. Pormestariehdokas murhataan ja erään juoksijan sisko lavastetaan syypääksi. Perushuttua, mutta toimivaa perushuttua. Toteutus sen sijaan ontuu ja pahasti. Mirror's Edge ei sisällä tarpeeksi monta hahmoa, jotta jouni olisi kiinnostava. Syyllinen tulee esiin lähes samantien ja erään "välipomon" henkilöllisyys on jopa 6-vuotiaan lapsen arvattavissa, jos ei aiemmin, viimeistään häntä vastaan tapellessa. Yllätyksille ei siis jätetä sijaa. Lisäksi joka ikinen yli kolmikymppinen mies on harmaapää, joten eri hahmojen tunnistettavuus on nollan luokkaa. "Mitä ihmettä kuollut pormestariehdokas tekee autotallissa elävänä?" Aivan.
Pope?
Juonen lisäksi tarinatila on täynnä tarpeettomia äkkikuolemia. Jos haluaa selvitä kuolematta, on lähes pakko ottaa ase käpäliin. Ja siinä onkin ongelma: Mirror's Edge ei ole räiskintäpeli. Jos DICE halusi kerran lisätä peliinsä mahdollisuuden räiskiä viholliset kumoon, olisi se voinut keskittyä aseiden käytön parantamiseen enemmän kuin viisi minuuttia. On ymmärrettävää, että Faith ei kanniskele ammuksia mukanaan, mutta kyllä aseissa voisi silti olla enemmän luoteja sisällä. Nykyinen määrä on monissa tapauksissa ihan liian vähän. Aseen tähtäys on myös sitä itseään. Peli on tietenkin mahdollista pelata käyttämättä aseita kertaakaan, mutta sitten juostaan eteenpäin toivoen, etteivät luodit tartu nahkaan. Tai sitten hakataan ja potkitaan viholliset yksi kerrallaan, joka vie t u h o t t o m a s t i aikaa. Suurimmat ärsytyksen kohteet on katoilla, joilta ainoa pakokeino on ylöspäin menevä putki, ovista tulee muutama poliisi esiin ja kintereillä on muutama kuolematon vihollinen: jos tapat poliisit, takaa-ajajat saavat kiinni, mutta jos et välitä poliiseista, ne ampuvat sinut kiipeässäsi ylemmälle katolle. Laimeaa.
Ramppi, katto, seinä, springboard, ramppi, katto, seinä, springboard, ramppi, katto, seinä, springboard... Vaihtelua löytyy... enemmän jopa Super Marioista.
Mirror's Edgessä on kyllä jotain hyvääkin: Time Trial. Valitettavasti siitäkään ei ole paljon iloa ilman nettiyhteyttä. LeaderBoardeja olisi ihan kiva seurailla, joten offline-pelit kyllästyttävät. Sekään ei tosin vedä vertoja pelin kaikkein suurimmalle mokalle: puulankuille. Siis mitä ihmettä tässäkin ollaan taas suunniteltu? Juoksen katolla eteenpäin kohti toisesta päästä kohotettua puulankkua, tulosuunnastani johtuen pienoisessa kulmassa lankkuun nähden. Juoksen kohti lankkua ja... ja... MITÄ IHMETTÄ? Faith ei juokse lankun päälle, vaan alkaa juosta sen vieressä lankun suuntaisesti hieman sivulle päin! Siinä meni Time Trial -ennätys! Ihan oikeasti, jos pelitalo pystyy luomaan jotenkuten uskottavan näkymän silmien takaa, miksei se osaa luoda kymmenen senttiä korkeaa lautapätkää, jonka päälle voisi juosta kulmasta mistä tahansa? Tällaiset pikkuvirheet ympäri ämpäri kaupunkia, etenkin TT- ja Speedrun-kentissä ovat erittäin ärsyttäviä ja turhauttavia (etenkin kun Speedrun-kenttien lataus kestää yli minuutin...). Tekisi mieli myydä koko sontaläjä.
Mutta toisaalta, rakastan Mirror's Edgeä jostain kumman syystä. Kattojen päällä hyppiminen ja samalla aikaa tunne siitä, että on itse paikalla, on erittäin hauskaa. Kun kaikki onnistuu nappiin ja uusi ennätys Time Trialissa napsahtaa tilille, kaikki virheet unohtuvat. Hahmojen yksiulotteisuus, kehno juoni, Prince of Persian matkiminen (samojen esteiden liika toisto ja yhden idean peli), maanrajassa olevat lankut, joiden päälle ei voi juosta kuin yhdestä kulmasta... Oliko tässä pelissä jotain virheitäkin vai? Kumma peli. Rakastan ja inhoan samaan aikaan. Me likes.
Ja mä kun luulin, että meidän perheessä oli kommunikaatio-ongelmia. Sen siitä nyky-yhteiskunnassa saa, kun jättää pommin loppuun. Jengi lopettaa lukemisen samantien, kun ensimmäinen mielipide herää.
Uuh, jes. Mielenkiintoista: porukka ei selvästikään ymmärrä itse blogitekstistä mitään. Otsikko on tarkoituksella provosoiva ja kiistanalainen, sillä en pidä Mirror's Edgeä huonona pelinä. Se on enemmänkin "ihan jees peli", jonka pikkuviat ärsyttävät ja suuret tunteet lämmittävät. Rakastan Mirror's Edgeä, mutta samaan aikaan se tuottaa minulle suuria potutushetkiä. Tämän viha-rakkaussuhteen takia päätin tehdä pelistä blogipostauksen, jossa ensin lue... Lue lisää
Ja mä kun luulin, että meidän perheessä oli kommunikaatio-ongelmia. Sen siitä nyky-yhteiskunnassa saa, kun jättää pommin loppuun. Jengi lopettaa lukemisen samantien, kun ensimmäinen mielipide herää.
