Pelaajalauta

Muistatko kun pentuna et saanu pelata kun tunnin päivässä? Entä jos porukat oli niin dorkia, et et saanu edes savettaa vaikka kuinka yritit selittää miten koko huomisen peliaika menee taas saman kohdan jankkaamiseen? Et? No painu vittuun.

Niin ja siis nythän kun kasvamme teini-iästä pois ja kasvatamme parrat amisviiksien tilalle (ja Tuulisti kasvattaa vaikka silikoonit tai jotain) olemme jälleen saman ongelman edessä. Pelien äärellä aika juoksee todella nopeasti ja se on vieläpä älyttömän hauskaa ja kutkuttavaa hommaa. No harmi vaan, sillä jos haluaa pitää jonkinlaisen sosiaalisen meiningin kasassa ja syödä muutakin kuin nuudeleita, on pelit ja pensselit jätettävä nurkkaan ja painuttava ulos. Hehe no ei se niin vittumaista ole, mutta enivei peliaika vähenee kun vuosia kertyy.

Tätä ininää näkee joka topicissa aina sillointällöin, joten heitetään se vaikka tänne. Muistellaan parhaita nörttimaratooneja (TK voi esitelmöidä PSO:n iloista) ja itketään lapsuuden pikselisessioiden perään. Käyttäjien parrat +1 joka postauksella.

Jesh, kyllä tämä omalla kohdalla myös on todellista.  Yleensä videopelejä tulee pelattua jokunen tunti viikossa, tosin silloin tällöin saattaa jostakin pelistä innostua siinä määrin, että viikon aikana pelattuja tunteja kertyy puolensataa. Yksin pelaaminen on silti vähentynyt huikeasti, ja PS3:kin saa enemmän elokuvia kuin pelejä rouskuteltavakseen.


Aiempi pelisukupolvi Gamecubeineen oli ehdottomasti pelaamiseni huippukohta, vaikka Colin Mcrae Rally 2.0 ja Perfect Dark onnistuivat sitä aiemmassa sukupolvessa keräämään myös törkeän kasan pelitunteja. Mutta Cubella vain tuli pelattua suuri kasa pelejä läpi, ja vietettyä runsaasti ikimuistoisia moninpelihetkiä sellaisten pelien kuin Smash Bros. Meleen, Mario Kart: Double Dashin, TimeSplitters II:n ja Mario Party 4:n parissa.

Lisäksi Zelda: Wind Wakerin ääressä vietetyt 18 non-stop pelituntia ovat henk.koht padinhakkaamisen ennätys.



Mutta miksi sitten nykyään pelaan vähemmän? Kiperä kysymys, mutta luulen, ettei hupenevalla ajalla ole ihan niin suurta roolia kuin luulisi. Pystyisin helposti vapauttamaan vaikkapa nykyistä internetin käyttöaikaani ja suuntaamaan sen pelaamiseen. Fakta on, etten tahdo tehdä niin. Minulle riittää satunnainen pelailu, yleensä kavereiden kanssa. Pelit eivät, minun näkökulmastani, enää ole tarpeeksi vetäviä siihen, että pelaisin niitä kymmeniä tunteja viikossa.

Tokihan sitä naskalina tuli pelattua mielettömiä määriä. Suurin muutos nykypäivään on kuitenkin yksittäisen pelin saama huomio. Omalla kohdalla eniten pelitunteja kulutin SNES- ja N64-aikakausilla. Silloin hyvät pelit höylättiin täysin puhki, niin että olivat sitten tuttuja jokaista pikseliä ja polygonia myöten. Juuri siksi kun vielä nykypäivänäkin vierailen Goldeneyen facilityssä, tulee hyvin kotoisa tunne. Nykyään on hyvä jos jaksaa pelin mennä edes kerran läpi. Pelimaailmoja on tutkittavana niin paljon, että nurkkia ei kolua läpi samalla intohimolla. Metroid Primen kohdalla tämä tosin oli vielä lähellä, kun sen kolmeen kertaan läpäisin.

Nykyisin siis pelaan vähemmän, mutta nautin edelleen pelaamisesta paljon. Syyksi peliajan vähenemiseen voisin sanoa saman kuin Epi. Sitä pelaa enemmän casuaalilla otteella ja silloin tällöin.

Olenko aivan yksin!
Olen jo pitkään tiedostanut olevani wannabe-pelaaja. Nykyään en vain pysty saamaan pelaamisesta samoja kiksejä kuin ennenvanhaan. On vaikea pukea sanoiksi sitä turhautumisen määrää, joka johtuu siitä, että pelaan peliä, josta näen, että tässä on aivan mielettömän hyvä peli. Ehkä paras peli mitä olen pelannut vuosiin, tai ainakin jonkun genren paras, kuten Gradius V viimeaikaisimmista. En malttanut olla hehkuttamatta peliä. Enkä vieläkään malta. Mutta sitäkin pelasin viimeksi pari-kolme viikkoa sitten.

Fallout 3. Pelasin pelin 1.5 kertaa läpi. Ensin boksilla, sitten plesellä. Vähän väliä, sitä vain oli pakotettava itsensä pelaamaan, sillä olen jo oppinut itsestäni, että jos pidän pelin pelaamisessa väliä 3-5 päivää, on minun lähes mahdotonta löytää motivaatiota palata pelin pariin, vaikka se olisi kuinka pahasti kesken. Ja vaikka kuinka olisin rehellisesti sitä mieltä, että peli on oikeasti aivan julmetun hyvä.

Pelit eivät vain anna minulle samanlaista tujausta mielihyvähormoneja, kuin sosiaaliset kanssakäymiset ja muut elämän ilot. Jotenkin nykyään, kun on niin paljon vähemmän aikaa ystäville, siitä nauttii niin paljon enemmän, kun taas nuorempana oli aikaa molemmille ja nuorempana ne myös kulkivat useammin käsi kädessä. Ystävät ja pelaaminen siis. Nuorempana tuli kyllä pelattua aivan saatanasti. Mutta silloin tuli kyllä tehtyä niin paljon kaikkea muutakin.

Niin ja se vielä siihen lisäksi ystävistä. Kun nuorempana, ystävät olivat ihan siitä omilta hoodeilta, niin ei niitä arvostanut samalla tavalla, silloin niitä näki koulussakin ja viimeistään viikonloppuisin, kun ne aina tuli moikkaamaan toista vanhempaansa tai jotain. Kun nykyään on aikoja, että ei näe niitä jopa vuoteen, niin sitä haluaa tehdä kaikkensa, että silloin kun aikaa löytyy käyttää sen kaiken hyväksi, käyden läpi kuulumisia ja muuta.

Myös minulla on casual pelaaminen lisääntynyt. Ei edes viitsi aloittaa jotain massiivista peliä, kun niin usein ne nykyään jäävät kesken siksi, että motivaatio lopahtaa koska ei ole aikaa keskittyä siihen täysillä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, se ei johdu siitä, että peli ei miellyttäisi.

Nykyään tulee melkein yksinpelitkin hakattua kaverin kanssa vuorottelu co-opina, tai pelin salliessa splittinä. Sillä tavoin sen sosiaalisen ystävyyssuhteen puolikkaan pystyy hoitamaan samalla kertaa, ja pelaaminen tulee tehtyä puolivahingossa.
DMC4 on mielestäni yksi sukupolven parhaista peleistä, kuten GeOWkin, mutta niistäkään tuskin olisin kumpaakaan koskaan pelannut edes kertaalleen läpi, ellei serkkuni olisi ollut samalla sohvalla jeesaamassa.

Harmittaa, että nuorempana oli intoa ja aikaa pelata vaikka maailman ääriin, muttei koskaan ollut rahaa, tai kovinkaan montaa peliä. Nykyään raha ei ole enää ongelma. Pystyisin halutessani pelata joka ikistä peliä mitä julkaistaan. Nyt ei vain ole aikaa. Ja se jokin, joka niin innoitti pelaamiseen nuorempana, puuttuu. I miss my childhood gaming...

Niin hankala kuin se onkin myöntää, niin todennäköisesti vähän näinkin. Omalla kohdallani asia on niin, että pelit ja pelaaminen kiinnostaa todella paljon, eikä boardeja, julkaisuja ja tapahtumia oikein osaa olla seuraamatta. Itse pelaaminen kuitenkin on nykyään aika vähäistä. Se on hassua. Kyllä mä nautin pelaamisesta edelleen, mutta harvempi peli saa enää oikeasti innostumaan kunnon maratooneihin yksin. Ja nimenomaan se pelien läpäiseminen meinaa ajoittain jäädä puolitiehen, jopa hyvien pelien kohdalla. Porukassa pelaaminen on kyllä perkeleen hauskaa milloin vain, ja tulee varmasti aina olemaan.

On kiirekin silti osasyy, sillä aikaa ei ihan oikeasti meinaa riittää kun kotona ehtii päivässä olla tunnin pari, ja toinen pointti tässä on se, ettei nykyään enää minkään parinkymmenen minuutin vuoksi jaksa edes aloittaa. Poikkeuksena kannettava pelaaminen, joka sopii hengeltään minulle todella hyvin, ja on todennäköisesti pelastanut peliharrastukseni. Silloin tällöin löytyy kuitenkin myös niitä pelejä, joiden vuoksi kiirehtii kotiin ja järjestelee aikataulunsa merkityksettömämpiä asioita, jotta saisi mahdutettua agendaan peliaikaa. Sen on perkeleen hieno fiilis, ja kertoo, ettei tästä hommasta ihan kaikki tunne ole vielä mennyt. Näin kuitenkin sangen harvoin.

Aika paljon konsoleissa, eritoten PS2:lla, pyörii nykyään vanhemmat pelit. Joko ne lapsuuden hitit tai missatut helmet. Ehkä niiden kautta saa sitten helpommin kosketusta siihen fiilikseen, mitä pelaaminen toi lapsena, en tiedä. Samaten enemmän ja enemmän on alkanut tehdä mieli iskeytyä uusintakierrokselle kaikkiin noihin hyllyssä odotteleviin PS2-helmiin, joihin en ole koskenut vuosiin. Se projekti on kuitenkin ihan oikeasti ajasta kiinni. Onneksi DS ja PSP tuovat sitä odotellessa pelaamiseen vanhaa kunnon helppoutta ja mutkattomuutta, sekä nykymentaliteetille sopivampia genrejä. Bussimatkat, paskareissut, unenodottelu illan kähmässä - koko maailma on pelialustani. Toimii.

Mitähän tästä sitten nyt lopulta päättelisi...? Emmä tiedä, ei jaksa stressata. Sen verran tiedän kuitenkin, että pidän peleistä. Ehkä niistä ei enää saa samanlaisia fiiliksiä kuin ennen, ja ehkä peliaika on useistakin syistä vähentynyt rutosti, mutta eihän se välttämättä huono asia ole. Kuten ylempänä on tuumittu, harrastuksen luonne vain muuttaa muotoaan. Ja tosiaan sitä porukassa pelaamista osaa nykyään arvostaa ihan eri lailla - lapsenahan se kun oli melkein automaatio ja jokapäiväistä. Seuraava miitti, anyone? :)


Peeäs. Ihan niinkuin mä oisin jo tosi vanha ja elämän kuluttama. :lol:



EDIT.

Ei mulla ihan noin ankeaa ollut, mutta muistan kyllä, kun olin vasta saanut PS2:n ja THPS3:n, mutta en muistaria. Melko monena päivänä tuli istuttua aamusta useampikin tunti olkkarin lattialla uramoodia vääntäen, ja sitten jälleen se karu totuus, kun tuli aika siirtyä muihin hommiin ja tiesi, että seuraavalla kerralla samat uudestaan. Tuskin enää jaksaisin, vaan paljonpa se silloin tahtia haittasi. Inspiration!

Viime aikoina minulla on ollut ainakin aikaa pelata. Lopulta tämä on jäänyt joskus netti surffailun ja osaltaan elokuvien varjoon tai ihan vaan arkisten töiden taakse. Mutta olen oikeastaan yllättänyt itsenikin kuinka paljon olen loppujen lopuksi pelannut. Ja ihan oikeasti nauttinut siitä ja saanut "vielä 10min" fiiliksiä.

Jokin aika sitten olin hiukan alistunut siihen mielikuvaan että pää ei vaan ole niin kiinnostunut pelien maailmasta enää. Eihän se pelien vika voi olla, kun pelaajia kuitenkin on vaikka minkä verran ja koko ajan enemmän. Mutta nyt olen alkanut ajatella hiukan toisenlailla. Nykytarjonta on käytännössä todella monipuolista, mutta se että löydät muut kuin ne mainstream pelit vaatiikin hiukan enemmän. Ennen kaikkea testaamista. Tuntuu että joka suunnasta tungetaan "uusi ja mahtava fps" tai "mahtava uusi genre/tyyli/pelimekaniikka joka on (yllätys yllätys) first person" joka on hienoa pelattavaa. Tai jokin ties mones jatko-osa. Juu kiitos mutta ei.

Suurin yllätys tässä yllättävässä innossani pelata on pelit. Parin kuukauden kärkeen kun pääsee: Settlers 2 10th anniversary, Chrono Trigger ja VC:n Mega Manit. Lisäksi olen jo reilun viikon miettinyt kuinka olisi mukava laittaa FFVII tulille, mutta ensin pitäisi testata pari PS2 peliä mitä on laatikossa. Kun tuo viimeisen kahden kuukauden kolmen kärki on koluttu.

Eli olen huomannut että ihan oikeasti pidän enemmän vuosien takaisesta pelattavuudesta kuin nykyisestä. Suurin kysymys kuuluukin: Mikä ihme niissä first person peleissä on niin hienoa? Olen oikeasti alkanut miettimään kuinka paljon uusia suuren luokan 3rd person seikkailuja tulee enää parin vuoden päästä? Olen todella positiivisesti yllätynyt esim. siitä että uusi Bionic Commando on 3rd person.

Toinen ja merkitsevin juttu on että persoonallisten ja uusien seikkailujen määrä tuntuu jotenkin laskeneen räjähdysmäisesti. Todella monet pelit nykypäivänä voidaan kiteyttää sanomalla: "Siinä mennään eteenpäin ja ammutaan." Ja grafiikalla tavoitellaan realismia. Voiko oikeasti kuivempaa olla? Tosin ei kehittäjiäkään oikein voi syyttää. Sony otti tilanteen haltuun ja julkaisi varmaan sukupolven omaperäisimmän pelin: Little Big Planet. Kuinka kävi? No eihän sitä oikein kukaan osta. EA teki Mirrors Edgen (joo fp peli, mutta virkistävä, ja kuten sanoin persoonallisuus on merkitsevintä) ja kuinka siinä kävi? No eihän sitä oikein kukaan osta.

Eli en oikein mahda sille mitään että minusta nykypäivän pelitrendiä voisi kuvata masentavan stereotypisen realistisella rynnäkkökiväärillä tai masentavan stereotypisellä mutta sci-fimmällä ja tulivoimaisemmalla "tällä tappaa kaikki" rynkyllä.

Tosin, eihän kaikkia pelejä voi tällä perustelulla tuomita. Ja tässä astuukin kehiin se asian toinen puoli. Minä. Kaipaan oikeasti jotain uutta ja virkistävää. Ehkä retro olisi ratkaisu, koska vanhat pelit tuntuvat oikeasti uudemmilta ja erilaisemmilta kuin uudet. Sen kuitenkin voin sanoa aika varmasti, että realistisuus voitaisiin pikku hiljaa jo kuopata. Hiukan ihmettelen miten kukaan kehittäjä ei keksi mahtaville tehoille muuta tarkoitusta kuin realistisuus tai verimassat. Ennen tämän osasi hyvässä tasapainossa useat firmat, päälimmäisenä tulee mieleen Nintendo, Square-Enix ja Capcom. Nintendon suunnan tietää kaikki, Square-Enix tuo realistista tyyliä koko ajan enemmän (missä "FFIX-2"???????) ja Capcomilta ei ole näkynyt Viewtifull Joen kaltaista parhautta vähään aikaan. Capcomille annan kyllä pisteet SFIV:stä ja Mega Man 9:stä. Todella hienoja vetoja. Eli oikeastaan Capcom pitää lippupystyssä hiukan vielä.

Loppujen lopuksi olen kyllä saattanut missata viime aikoina jonkin toivomani pelin. Olen hiukan kyllästynyt odottamaan sellaista jo. En jaksa koluta pelisaittejaan enää yhtä aktiivisesti, kun sieltä tulee niin paljon "sitä samaa", että ei vain jaksa.

Mutta onneksi on Wiin VC, josta on monet klassikot vielä pelaamatta. Samoin WiiWare. Sieltä muutama helmi jo löytyykin.

Silikonit. o_O

Kyllä varmaan pitäisi itse kunkin tiedostaa, että se legendaarinen aika, jolloin pelit koukuttivat helposti suhteettoman pitkiin maratoneihin ja yhden SNES-pelin jokaisen pikselin ulkoa oppiminen ei tuntunut ollenkaan kohtuuttomalta saati tylsältä, on vain vääjäämättömästi ohi. Minä en tiedä edes pystyykö nykyinen sukupolvi enää saamaa ihan samanlaisia kiksejä peleistä kun jotkut, nyt jo aikuistuneet ihmiset aikanaan saivat. Nyt ainoa puute on runsaudenpula. Ja se muuttaa paljon. En kuitenkan halua alkaa siihen marinaan että kaikki on nykyään huonosti kun kaikkea on liikaa - ei se niin yksinkertaista ole. Mutta on se vaan erilainen kokemus kasvaa ympäristössä jossa 2D-kasettipeli on ainutlaatuinen ikkuna uuteen (peli)maailmaan kuin joutua miettimään että minkähän elämyksen Blu-ray-levyltä tällä kertaa jaksaisi ladata.

No, minä olen elämässäni saanut peleistä todella paljon irti, mutta vanhaan ei taida olla palaamista. Aivan varmasti tulen vastaisuudessakin viettämään paljon hyvää aikaa pelien äärellä. Ehkä on ihan hyvä etteivät pelit ole enää ihan niin uskonnollinen kokemus kun ne joskus saattoivat minullekin olla. >_>'

Paljon näyttää olevan samaa tarinaa ihmisillä, hieman eri muodoissa. Jännä silti huomata että harva pelaamista kuitenkaan kokonaan jättää, vaikka ei enää kolossaalisista tuntimääristä puhutakkaan. Pelaamisesta on vain tullut osa elämää, eikä elämä itse.

Mixban kanssa myös samoilla linjoilla että sosiaalinen pelaaminen on kasvattanut osuutta pelitunneistani. Oli sitten kyse nettiräiskinnästä tai samalla sohvalla pelaamisesta. Jo se että joku katsoo pelaamista vieressä ja heittää läppää tekee kokemuksesta huomattavasti mielekkäämpää. Kokemuksia on kiva jakaa kavereiden kanssa. Hyvä esimerkki on tuo Secret of Mana jota väännetään veljen kanssa. Voin sanoa etten ikimaailmassa tuota jaksaisi yksin mennä loppuun asti.

Se "jokin" saattanee olla juurikin se rahan vähyys.
Aika kuninkaalliselta tuntui jos lapsena sai synttärilahja-pelin ja joululahja-pelin lisäksi kolmannen pelin vuodessa ja niitä, hyvällä tuurilla kolmea, peliä sitten pelattiin se koko vuosi. Muut pelin näyttivät maagisilta Game Housen hyllyillä ja Super Powerin lehdillä ja kavereiden pelihyllyt koluttiin läpi moneen kertaan.

Tänään olen selannut pari videopelisivua läpi, katsonut yhden peliaiheisen video-ohjelman ja kuunnellut videopeliaiheisen podcastin ja miettinyt parin pelin tilaamista netistä. Videopelit ovat niin arkipäiväistä puuhaa nykyään, että melkein mahdotontahan on niistä on innostua samalla tavalla kuin ennen. Miten ihmeessä voisi pelata sitä yhtä ja ainoata peliä edes kolme-neljä kuukautta yhteen menoon kun yhtenä päivänä tulee miljardista uudesta pelistä demoa, videota ja kuvia?*



Ehdottomasti! Kivoimpia hetkiä pelien kanssa ovat olleet kun olen katsonut kaverini pelaavan läpi kaksi ensimmäistä Metal Gear Solidia. MGS 3 & 4 tuli sitten pelattua itse läpi ja kokemukset eivät olleet läheskään yhtä hauskoja. . .



*(no, tarkemmin ajateltuna olen pelannut Gears of War 2:den Hordea co-opilla julkaisusta lähtien ainakin joka toinen viikko ja yksi tämän vuoden pelatuimmista peleistäni tulee varmaankin olemaan taas Picross DS, mutta kuitenkin!)

Voi kuulostaa vähän toistolta, mutta tässähän on selkeä yhteys aikaisempaan heittooni.
Ehkä kun ennen oli abundance vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia, ja melkeinpä viihtyvyyden kannalta pakko hengata kavereiden kanssa, kun sitä pelattavaa oli niin vähän, niin eivät ystävät olleet arvossa, vaan juurikin se harvinainen herkku, eli videopelit.

Nykyään tosiaankin kun pelit eivät ole mitenkään harvinaista herkkua vaan ne ystävät, niin peleistä ei vain pysty nauttimaan kuten jälkimmäisestä.

Jos jollakin on tähän sopiva sanonta mielessä niin heittäköön ilmoille.

En tiedä peliajan vähentymisestä, mutta työpaikan vaihtuminen huonompaan, ero avovaimosta ja oman kodin menetys laskee pelaamisen ja lautailun intoa kummasti.

Nimim. "Kokemusta löytyy"

Ikävä kuulla vastoinkäymisistäsi. Älä nyt kumminkaan avatariasi matki oikeassa elämässä! :/

Ei tietenkään nyt tunnu siltä, mutta aika parantaa fiilikset.



------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Omat pelit saivat taas uutta pontta, kun sain Wiin takaisin lainasta(no on se tuossa kuukauden jo maannut). Pelasin sessiot Bullya ja Twilight Princessaa. Ei taas ole vähään aikaan vituttanut enempää. Wiimote on maailman epätarkin ohjain ja vitutus maximus taas nosti päätään kun kolme kertaa Game Overasin kontrollien takia yhdessä luolassa. Mukava tipahdella rotkoon, kun painan oikealla ja link ottaa askeleen alas pudoten tyhjyyteen.

Taidan käyttää "vähenevän" peliaikani jatkossakin pääsykokeisiin lukemiseen.

Ei minusta niin helpolla pääse eroon. Vedän itseni jojoon vasta silloin kuin maailmasta loppuu olut ja helpot naiset.

Oma pelaamiseen käyttämäni aika on suoraan verrannollinen yleiseen tyytyväisyyteen ja onnellisuuteen elämässä. Silloin kun vituttaa, niin aika menee baareissa ravaamiseen ja kuntoiluun.

Tosin kaiholla muistelen niitä aikoja, kun ala-asteella jauhettiin jokaisen koulupäivän jälkeen kaverin kanssa viikko tolkulla The Last Ninjaa C64:llä. Meni vieläpä lopulta läpi.

Mulla toisinpäin. Silloin kun on onnellinen, ei minkäännäköinen ruutu oikein houkuttele. Sitten angstipäissään onkin helpompi kuluttaa aikaansa kaikenlaiseen turhuuteen.

Tyttöystävä on ehkä kerran elämässään pelannut jotain videopeliä joten kyllä sille pitää sentään Mariot sunmuut jollain matolaatikolla tässä joku päivä näyttää. Resident Evil 5 voisi olla myös kiva co-opilla, mutta en mä millään easylla jaksa pelata sen takia, ettei toinen pelaaja osaa :/

Hehehe Zoukalla on iso työsarka edessä.

Niin että tsemppiä vaan! >:3

Heha kyllä sitä pelit kiinnostas, mutta mä en tiedä kiinnostaako mua se, että se alkais pelaamaan : /

Niin. Pelit onkin vähän tylsiä. Eikä ne sovi naisille.

Kivoja ne on. Saattas itsekin vaan repsahtaa.

lol