Nimenomaan ennen, nyt pelaaminen ja siitä puhuminen vain nostaa ärsyyntymiseni tasoa. Syytä en siihen ole keksinyt, en edes pelaajaporukan oluthuuruisessa saunaillassa, jossa kaikki ovat lähestulkoon ex-pelaajia.
Mitä on pelaamiselle tapahtunut? Onko pelit vain yksinkertaisesti niin surkeita sarjatuontatohuttuja, etteivät ne enää saa wanhaa jäärää innostumaan?
Otetaampa esimerkki.. ostin aikoina muinaisina pelejä, joista luulin pitäväni. Final Fantasy XIII, Just Cause 2, Uncharted 3: Drake’s Deception..
Ja joka ikistä kiinnostikin pelailla sen pari tuntia. Se pisti miettimään, onko nämä pelit enää rahan arvoisia?
Kaivoin kaapin perukoilta Super Nintendon ja Super Mario Worldin ja tiedättekös, pelasin peliä hymyssä suin, eikä se ottanut kupoliin kertaakaan.
Kertooko tämä jotakin nykypelien tilasta? Vai kertooko se siitä, kuinka samankaltaista tavaraa PlayStationille on viimeaikoina julkaistu?
Suositelkaa nyt edes joku peli, jonka parissa viihtyy niin, ettei kupoliin satu ja jota jaksaisi ehkä vääntääkin enemmän kuin sen säälittävät pari tuntia. Vai onkohan konsolivalinta osoittautunut virheelliseksi, minkä konsolin äärellä ne onnellisimmat pelaajat istuskelevat?
Miksi edes tulevien konsolien ominaisuuksien hämmästely ei saa enää oloa kotoisaksi, onko aika ajanut minun ylitseni?
Pystytkö jotenkin analysoimaan, mikä niissä nykypeleissä pännii verrattuna Super Mario Worldiin?
Lyhyt analyysi: Pelit eivät vain viihdytä kuten ennen, pelaamisesta on tullut suoritushurmosta kaikkien saavutustensa vuoksi. Rahastus, sekin on kovin ankeaa, sillä jos et maksa euromäärää X, et voi välttämättä pelailla tutun porukan kanssa lainkaan.
Ennen kaikki oli paremmin, laitettiin vain kasetti SNESiin ja otettiin ohjaimet käteen. Siinä sitä oli sosiaalista pelaamista kerrakseen. Nyt pitää viuhtoa virtuaalirintamalla, virtuaalikämpässä ja virtuaalisesti hakea serveriä, jossa kaveri on, mutta jonne et itse kuitenkaan pääse.
Pelissä saa ja pitää olla haastetta, mutta nykypeleissä minun mielestäni lähestytään haasteita väärästä kulmasta, esimerkiksi perseelleen asetelluilla kontrolleilla.
En ole suorittajapelaaja, mutta selvää ahdistumista syntyy lisää kaikenmaailman saavutuksilla. Pahimpia ovat tietysti tapaukset, joissa saavutuksilla avataan lähes koko pelin tarjoama arsenaali.
Ekspan kerääminen vaikkapa FF-sarjan peleissä on mukavaa, koska se tulee itsestään. Mutta auta armias, kun otat tusinaräiskinnän käteesi, niin pitää olla über-stöber-smürfor rankilla ja vähintään 7. lisäpyssypakettia hommattuna, ennenkuin pelaamisesta tulee miellyttävää..
Ei wanhat jäärät kaipaa sen kaltaista suorittamista, vaan ihan rehellistä ajantappoa, joka on mukavaa.
Pystytkö jotenkin analysoimaan, mikä niissä nykypeleissä pännii verrattuna Super Mario Worldiin? Ei sillä, onhan Super Mario World erittäin laadukas peli tänäpäivänäkin, mutta rehellisesti sanottuna ei tästä paljoa irti saanut.
DS:n Mariot Itselläni on ollut vähän samaa ongelmaa ja ainoa joka on oikeastaan iskenut "nuoruuden innolla" viime vuosina on DS:n New Super Mario Bros.
Se on lohdullista, että tätä samaa ilmiötä näkee lähipiirinkin pelimiehissä ja -naisissa. Ehkä peleille asettaa tietämättään hirveät odotukset, vaikka ei pitäisi vaatia kauhalla, kun on lusikalla annettu. Vanhan silmää toki HD-grafiikat aina miellyttävät, mutta ei pelkkää graafista ilotulitustakaan jaksa loputtomiin.
DS kieltämättä kuulostaa houkuttelevalta, täytyypä tutkailla vaihtoehtoja. Ainakin wanhaa kunnon tasoloikkaa on tarjolla niin paljon, että houkutus sen kuin kasvaa..
FFVII tuli itse väännettyä läpi vastikään ja se oli nautinnollinen kokemus, ilman ohimoilla jyskyttäviä verisuonia. Ja ylipäätään, nämä PlayStation Classics-sarjan pelit ovat alkaneet maistua aivan eri tavalla kuin, vaikkapa vuosi pari takaperin..
DS:n Mariot Itselläni on ollut vähän samaa ongelmaa ja ainoa joka on oikeastaan iskenut "nuoruuden innolla" viime vuosina on DS:n New Super Mario Bros. Tällä hetkellä pelailen FFVIII (tai no, about kahteen viikkoon en ole ehtinyt pelaamaan mitään) ja onhan muuten kivaa kun pelin ääreen pääsee
